Avioliitto on siviilitoimitus ja liiton sitoumukset juridisia. Vihkiminen on kristillinen sakramentti, jossa kirkko siunaa vihittävien hyvät aikomukset. Kirkon olisi syytä luopua yksinoikeudesta avioliitto-sanaan. Sen alkuperä ei ole kirkollinen ja avioliitto on instituutionakin kaikkea muuta kuin kirkon kontrollissa.
Ortodoksisen kirkon miehen ja naisen välille siunattavasta avioliitosta käyttämä termi on kruunaaminen. Sanan merkitys avautuu juutalaisesta kulttuurista, jossa elämän jatkaminen nähtiin miehelle ja naiselle annettuna velvollisuutena. Tästä syystä keskiajalla syntynyt ortodoksinen vihkitoimitus on sisällöltään hedelmällisyyttä korostava kruunaminen, jossa kuningas ja kuningatar saavat toisensa. Tämän toimituksen sisältöä ei Suomenkaan tasa-arvolaki muuksi muuta.
Avioliittoja ollaan lännen demokratioissa palauttamassa takaisin sopimuksiksi, joita solmitaan muidenkin kuin kirkossa vihittyjen välille. Avioliiton ja vihkimisen erottaminen toisistaan olisi kirkoille hyvä tilaisuus ottaa etäisyyttä valtioon. Kaikki avioliitot tulisi solmia maallisen lain mukaan maistraateissa. Kirkko tarjoaa puolestaan omien kriteeriensä pohjalta kirkollisen vihkimisen sitä haluaville.
Yhteiskunnan yhteiset intressit toteutuvat parhaiten erottamalla avioliitto ja kirkollinen vihkiminen toisistaan. Molemmissa tapauksissa uskonto toimii omilla ja maallinen laki omilla periaatteillaan.
Avioliitot ja adoptiot pitäisi kuitenkin pitää erillään toisistaan. Rooman valtakunnassa adoptio oli posessiota, jolla oli puhtaasti oikeudellinen arvo. Lapset olivat perheen pään omaisuutta, joka pystyi vapaasti päättämään heidän kohtalostaan. Suomessa lasten oikeudet ovat edelleen vahvasti alisteisia vanhempien avioliitto-instituutiossa saamille oikeuksille. On kestämätöntä, että täysin kunnottomat vanhemmat voivat pitää avioliittostatuksen suojaamina lapsia, vaikka heistä ei ole huoltajiksi.
Keskiajan kristillisessä ajattelussa adoption juridinen oikeutus kehittyi adoption raamatullisen käsityksen pohjalta. Huolehtiminen vieraasta lapsesta kuin omasta tapahtui Jumalan lapseksi tulemisen esimerkin mukaan. Pyhiä ja kuninkaita on syntynyt aina kaikenlaisten suhteiden seurauksena. Kirkon olisikin aatteensa vuoksi sopivaa sanoutua irti yhteistyöstä häämessujen kanssa ja perustaa niiden rinnalle vaikka orpokotimessut.
Kristillisiä arvoja moniarvoisissa ja demokraattisissa yhteiskunnissa edistetään ensin esimerkin ja vasta sen jälkeen lainsäädännön avulla.
Vaikka olen johtopäätöksistä jokseenkin samaa mieltä, tekee mieli puuttua argumentteihin.
Ainakin kaikissa EU-maissa tunnustetaan mihinkään uskontoon liittymätön avioliitto. Monissa Euroopan maissa – toisin kuin Suomessa – avioliiton juridinen toimeenpano on vanhastaan suoritettu siviiliviranomaisen luona ja kukin uskonnollinen rituaali sitten erikseen.
Myöskään ei ole niin, että lasten oikeudet olisivat oikeusajattelussamme sidottuja vanhemman siviilisäätyyn, asia on päinvastoin, ainoastaan avoparien ja samaa sukupuolta olevien virallistettujen parien adoptioasioissa on eroa muihin perheisiin. Muissa kohdin lapsen oikeudet ovat jokseenkin yhtenevät avioparien lasten oikeuksien kanssa. Avioliittolaki ei määrittele näitä oikeuksia, vaan määräykset ovat kussakin erillislaissa, ja adoptiolaki on ainoa tällainen vanhentunut laki, jossa vanhempikokelaan siviilisääty määrittelee lapsen oikeuksien lähtökohdan.
Adoption kristillinen taustakin taitaa olla legendaa: adoptio juridisena instituutiona on tuore (Suomessa ensimmäinen laki 1925), eikä lasten sijoittamistarpeen likilään ainoa syy ole ollut vanhempien menetys, tavallisimpia syitä olivat köyhyys ja avioliiton ulkopuolella syntyminen, jonka kohdalla voidaan sanoa jopa, että lapsen ahdinko on nimenomaan kristillistä alkuperää. Ratkaisu huutolaisiksi päätyneiden ja äpärien kohdalla ei ollut kristilliseen perheeseen adoptointi, vaan yleensä orjatyö. Perilliseksi ottaminen on liittynyt lähinnä yläluokan omaisuusjärjestelyihin.
Mutta avioliiton voisi kyllä hyvin määritellä juridisesti maalliseksi. Adoptioasioissa lapselle paras vaihtoehto voitaisiin kirjata lakiin laajasti niin, että vanhemman parisuhdestatus ei olisi ratkaiseva. Meillä on tähän suuntaan menty jo vuoden 1980 adoptiolaissa, jossa adoptioneuvonta säädettiin pakolliseksi ja lapsen edun valvonta viranomaisen tehtäväksi.
Muoks: 3 typoa.
Kirkolla ei ole yksinoikeutta avioliitto-sanaan. Myös maistraatissa vihitään pariskuntia avioliittoon. Jos avioliitto siunataan kirkollisesti, vaikka vihkijä olisi siviiliviranomainen, on kysymyksessä kristillinen avioliitto.