Keskusteltaessa tasa-arvoisesta avioliittolaista kaikki tuntuvat omasta mielestään puolustavan avioliittoa. Miten on mahdollista, että avioliiton puolustaminen johtaa päinvastaisiin näkemyksiin. Ongelma ei ratkea vaikka avioliitto varustettaisiin atribuutilla kristillinen. Mikä on se kristillinen avioliittokäsitys, mitä kukin puolustaa.
Lukiessani tasa-arvoisen avioliittolain vastustajien argumentaatiota minulle tulee seuraava tunne. Jumala on luonut ihmisen vastaamaan ihmisen ideaa, joka on heteroseksuaali hedelmällinen mies tai nainen. Ihmisen tehtävä on toteuttaa avioliiton ideaa, joka on miehen ja naisen elinikäinen liitto. Kirkon opetuksen tehtävä on opettaa tätä luomisessa annettua (ikuista) ideaa vaikka yhteiskunta muuttaisikin käsityksiään.
Tässä ajattelussa syntiinlankeemus selittää sitä, että elävässä elämässä tämä ei aina toimi. Voidaan ajatella suoraan niin, että homous ja lesbous ovat syntiä. Tai sitten ne nähdään sairautena tai vajavuutena, jotka ovat synnin seurausta. Kysymys on avioliiton idean puolustamisesta. Tämän ymmärretään automaattisesti tarkoittavan myös avioliittojen puolustamista.
Toisaalta voidaan lähteä siitä, että Jumala antoi ihmiselle tehtävän elää sosiaalisena olentona toisten ihmisten kanssa. Tähän kuuluu se, että ihmiset sitoutuvat pitämään huolta toisistaan. Tähän sitoutumiseen kuuluu tavoitteena uskollisuus ja elinikäisyys. Sitoutumisen rajoja säätelee kulloinenkin kulttuuri: jossakin voi olla useita vaimoja tai useita miehiä; meidän kulttuurimme on kauan tunnustanut yhden miehen ja yhden naisen liiton avioliitoksi. Nyt yhä laajemmin ajatelleen, että avioliitto voi olla myös kahden miehen tai kahden naisen sitoutunut suhde.
Tässä ajattelussa ei ole ikuista ihmisyyden tai avioliiton ideaa, jonka toteuttaminen tai johon pyrkiminen olisi ihmisen velvollisuus. Mutta tässä on velvollisuus — Jumalan käsky, jos niin halutaan sanoa — pitää huolta toisesta, olla toiselle uskollinen, antaa hellyyttä ja saada hellyyttä, pitää toisia ihmisiä lähimmäisinä. Syntiinlankeemus näkyy näiden velvollisuuksien rikkomisina.
Kysymys ei ole siitä, kumpi on uskollinen Jumalan yleiselle ilmoitukselle, Raamatulle tai Jeesuksen opetukselle. Kysymys on niistä filosofisista edellytyksistä, joilla Raamattua luetaan ja maailmaa katsotaan.
Paljon merkittävämpää kuin pohtia avioliiton filosofisia edellytyksiä on todellakin pohtia ihmisten sosiaalisia suhteita parisuhteessa. Silloin päästään perimmäisten kysymysten äärelle sen sijaan, että mietitään oikeuksia uuden parisuhdeajattelun pohjalta. Ei se että rakastan, anna oikeutta yhtään mihinkään mutta lisää melkoisen velvollisuuksien taakan, ja siihen sisältyy koko tämän avioliiton rakkaus elementin syvin olemus. Silloin ei voida puhua lainkaan samaa sukupuolta olevien parisuhteesta muuta kuin oikeutena, eikä avioliitolle ole mitään kristillistä perustetta tällöin olemassa. Kristityn vastuu elämästä ja puolisosta sekä lähimmäisistämme tulee velvollisuuksista eikä oikeuksista.
Nyt on pakko sanoa, että en saa kiinni Tuomo Hirven ajatuksenjuoksusta. En ymmärrä sitä ajatusta, miksi puolison sukupuoli jollain tavalla muuttaisi liiton sosiaalisia suhteita. En myöskään ymmärrä millä tavalla velvollisuuksien taakka muuttuisi sen mukaan kumpaa sukupuolta puolisoni sattuu olemaan.
Jos otat lakikirjan käteen, huomaat että avioliitto ja rekisteröity parisuhde ovat identtiset. Kyse on yhdestä sanasta. Tämän koko keskustelun ydin on siinä, että osa jengistä haluaa pitää mustasukkaisesti kiinni jostain yhdestä sanasta ja keksi toinen toistaan typerämpia selityksiä sille, miksi elämä on kiinni yhdestä sanasta.
Ranska muutti tällä viikolla avioliittolakia koskemaan myös samaa sukupuolta olevia pareja. Asiasta käytiin Ranskassa valtaisa debatti, jossa esitettiin hyvin kuumentuneita mielipiteitä sekä väkivaltaisia hyökkäyksiä homoja vastaan. Ranskan oikeusministeri muotoili minusta sanansa kauniisti parlamentin äänestettyä homoavioliittojen hyväksymisen puolesta:
”Tänään meidän tulee kohdistaa katseemme nuoriin, tyttöihin ja poikiin, joita tämä kuumentunut keskustelu on loukannut. Me puhumme niille nuorille, jotka ovat löytäneet itsensä pelokkaina tämän kaaoksen keskeltä. He ovat löytäneet itsensä yhteiskunnasta, jossa äänekkäällä, väkivaltaisella ja itsekkäällä protestilla on yritetty loukata toisten oikeuksia. Haluamme yksinkertaisesti sanoa näille nuorille, että tämä yhteiskunta on myös heidän kotinsa.”
Siinäpä se Jusu Vihervaara juuri onkin, kun väitetään olevan kyse yhdestä sanasta. Sitä se ei nimenomaan ole vaan paljon enemmän. Kyse ei ole myöskään lakikirjan tekstistä vaan paljon enemmästä. On täysin mahdotonta ajatella, että avioliitolla ei ole muuta merkitystä kuin mitä parisuhteeksi määritellään – sillä pitää olla ja saa olla paljon suurempia merkityksiä ja silloin kahden samaa sukupuolta olevan parisuhde ei koskaan ole sisällöltään filosofisten edellytysten takana – ei koskaan.
En tarkoita Tuomo sinua henkilökohtaisesti, mutta minua tässä keskustelussa yleisesti harmittaa se, että tässä vedotaan usein ”paljon enempään”, ”syvimpään olemukseen” tai ”perimmäiseen tarkoitukseen” perustelematta ajatuksia lainkaan. Aivan kuin vetoaminen johonkin abstraktiin termiin perustelisi omaa mielipidettä millään tavalla.
Yhteiskunnallisesti avioliitto on mielestäni pakko määritellä lainsäädännöllä. Se antaa viitekehyksen, jonka päälle jokainen pariskunta rakentaa liitolleen sen määritelmän ja sisällön, mitä avioliitto heille itselleen merkitsee. Minusta on mahdoton ajatus, että avioliitolla olisi tai olisi pakko olla täsmälleen sama merkitys jokaiselle.
En ymmärrä, miksi ”avioliiton suurempi merkitys” rajaisi minun parisuhteeni avioliiton ulkopuolelle ja mikä hyöty sillä saavutetaan, että juridisesti samansisältöisestä instituutiosta käytetään yhteiskunnallisessa kontekstissa toista nimeä. Ehkä asian voisi kysyä myös niin päin, että mikä ongelma saman nimen käyttämisestä syntyy? Tähän en ole saanut toistaiseksi keneltäkään mitään järkevää vastausta.
Minulle jäi myös epäselväksi, mitkä ovat ne filosofiset edellytykset joiden täyttyminen on ihan aina puolison sukupuolesta kiinni – ihan aina.
Jusu, minulla on sellainen tuntuma, että avioliiton idea on monien mielestä miehen ja naisen (ja tässä järjestyksessä!) liitto. Tämä kyllä kuullostaa enemmän Platonilta kuin…
Miehen ja naisen välistä avioliittoa ylisti myös monta vuosisataa ennen ajanlaskumme alkua runoilija Homeros. Vihkipuheessa olen joskus lainannut hänen ajatuksiaan.
No Heikki – nyt kyllä oiot oikein kunnolla ja vielä pistät miekalla miestä…mielipiteinäsi toki menevät kuin veitsi voihin mutta onhan se nyt selvää, että yhteiskunnan rakentuminen muulle kuin perinteiselle avioliittokäsitykselle ei ole yhdessä yössä pyyhkäistävissä vaan vaatii paljon enemmän. Vaikka kuinka laulatte näitä lauluja niin samaa sukupuolta oleva pari ei istu mitenkään siihen kokonaisuuteen mitä Suomessakin perheellä ymmärretään. Ymmärrän kyllä, jos omien mielihalujen oikeuksien vaatimus menee kaiken muun edelle niin suossa ollaan – tässä asiassa ollaan ja syvällä.
Vastatakseni Jusun kysymykseen perusteistani,miksi mielestäni avioliittolakia ei voi muuttaa, sen voi ainoastaan romuttaa, lainaan itseäni viisaampaa Pasi Turusta:
”Koska avioliitolla on oma olemuksensa, se ei ole pelkkä henkilökohtainen vakaumus tai pelkkä yhteiskunnallinen, sopimuksenvarainen rakennelma, kuten oikean puoleinen liikenne.
Avioliittolaki ei voi olla sukupuolineutraali, koska avioliitto ei sitä ole. Niinpä samaa sukupuolta olevien parisuhteista ei edes lainsäädännöllä tule avioliittoja niin kuin ei palloista tule kuutioita vain koska voisimme käyttää niistä innovatiivista termiä ”kulmaneutraali ympyrä”, tai vaatimalla edistyksellisen tasa-arvon nimissä kaikkia geometrisia kuvioita käsiteltävän ikään kuin niiden keskinäisillä eroilla ei olisikaan mitään merkitystä geometrialle.”
Lainaus Pasi Turuselta: ”Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen väliseksi ei ole uskonnollinen näkemys. Nykyinen avioliittolainsäädäntö ei siis perustu johonkin arkaaiseen muka uskonnolliseen käsitykseen, joka olisi jo korkea aika ajantasaistaa ja putsata yhteiskunnallisesta lainsäädännöstä pelkästään kirkkojen seinien, tai vielä paremmin, uskovien korvien väliin. Tätä heijasteli ministeri Alexander Stubbin puhe eduskunnassa, kun hän korosti jätetyn lakiesityksen koskevan avioliittoa vain yhteiskunnallisena instituutiona. ”Kirkot voivat jatkossakin itse päättää omista edellytyksistään”, Stubb totesi.
Uskonto merkitsee sitä, että olet luterilainen, helluntailainen, vapaakirkollinen, roomalaiskatolinen, muslimi tai juutalainen tai vastaavaa. Uskontoa ei ole se, että olet naimisissa. Lainsäädännössämme esiintyviä asioita voidaan myös perustella uskonnollisesti, mutta kyseiset lait eivät silti aja mitään uskonnollista agendaa. Raamatussa sanotaan: ”Älä varasta”. Varastamista vastustavat lait eivät silti ole jotain uskonnollista tuputtamista. Varastaminen ei ole väärin vain koska Raamattu niin sanoo. Pikemminkin, koska varastaminen on väärin Raamattu sanoo, että se on väärin. Avioliiton rajaaminen miehen ja naisen välille ei ensi sijassa perustu siihen, että Raamattu niin sanoo, ja ole siten uskonnollinen kysymys. Raamattu sanoo niin, koska avioliitto ON miehen ja naisen muodostama yleisinhimillinen instituutio. Se, että tämä näkemys on yhteneväinen myös uskonnon kanssa, ei tee nykyisen avioliittolain ”yksi mies / yksi nainen” periaatteesta uskonnollista.”
Viimeinen lainaus Pasi Turuseltä tällä erää, lupaan Kannattaa lukea Pasinblogi Uskon puolesta -sivustolta. ”Se, että Jumalan kuvaksi luodut ihmiset ovat miehiä ja naisia, ei johdu siitä, että Raamattu sanoo heidän olevan miehiä ja naisia. Raamattu sanoo niin, koska on yleisinhimillinen tosiasia, että ihmiset ovat miehiä ja naisia. Tämän on nähty heijastelevan Jumalan luomaa ja säätämä todellisuutta.”
”Avioliitto on sitä varten, että se liittää yhteen toisiaan rakastavan miehen ja naisen, jotta lapsilla olisi rakastavat biologiset vanhemmat, oma isä ja äiti. Avioliitto miehen ja naisen muodostamana instituutiona on yhtä vanha ilmiö kuin hengittäminen. Kummastakaan ei voida luopua ilman seurauksia.”