Ns. tasa-arvoinen avioliittolaki tulee menemään läpi eduskunnassa. Se on mielestäni aivan varma asia. Siinä asiassa saattaa olla jo tässä vaiheessa turha potkia tutkainta vastaan.
Mikään sekulaari argumentti ei tunnu purevan tasa-arvoista avioliittonäkemystä vastaan. Raamatulla taas ei voi sekulaarissa maailmassa perustella uskottavasti mitään – ellei se ole yleisesti hyväksytyn järjen mukaista. Raamatun totuudet harvoin ovat – lähtien jo Jumalan olemassaolosta.
Piispa Björn Vikström on oikeassa siinä, että kirkon ei ole pakko säilyttää vihkioikeutta, koska avioliittoon vihkiminen on selkeästi yhteiskunnallinen instituutio. Se on myös selkeä yhtenäiskulttuurin jäänne.
Sen sijaan kirkko voi eduskunnan päätöksestä huolimatta itse päättää, millaisen opetuksen avioliitosta se voi hyväksyä oman tunnustuksensa mukaisena. Se on valtiosta irrallisen ja itsenäisen kirkon oikeus.
Jos kirkkomme valitsee katolisen ja ortodoksisen sekä anglikaanisen kirkon tien ja pitäytyy opetuksessaan perinteiseen avioliittonäkemykseen yhden miehen ja yhden naisen välisenä liittona, se merkitsee sitä, ettei kirkko silloin voi edes siunata muita avioliittoja (vaikka anglikaaneilla ja meillä luterilaisilla avioliittoon vihkiminen ei olekaan sakramentti).
Tällä ratkaisulla taas olisi mielenkiintoiset seuraukset kirkon sisällä. Osa kirkon jäsenistä tietysti pettyisi, kun heidän unelmansa yhdenvertaisesta avioliitosta jäisi ilman kirkollista siunausta. Toinen osa kokisi varmaan saaneensa jonkinlaisen torjuntavoiton, kun perinteinen kristillinen käsitys avioliitosta jäisi kirkon viralliseksi opetukseksi, vaikka valtio uuden avioliittolain säätäisikin.
Mikäli taas Suomen ev.lut. kirkko valitsee esim. Ruotsin kirkon tien ja muuttaa perinteistä opetustaan avioliitosta sekä näin ollen sallii myös samaa sukupuolta olevien liittojen kirkollisen vihkimisen / siunaamisen, vihkioikeudesta luopumisessa ei olisi mitään mieltä. Sehän olisi taas yhtenäinen valtion lainsäädännön kanssa.
Ellei sitten kävisi niin, että Suomen lainsäädännön kirkollisessa tulkinnassa edellytettäisiin, että myöskään kirkollisesta vihkimisestä ei voisi kieltäytyä Raamattuun, luonnonoikeuteen tai omaantuntoon vedoten. Tällöin siis kirkossakin avioliittoon olisi vihittävä kaikki, sukupuolisesta suuntautumisesta riippumatta. Muu olisi syrjintää, jota ei voida kirkossa hyväksyä.
Tämä kirkollinen ”pakkonaittaminen” / ”pakkosiunaaminen” lain edellyttämään tasavertaisuuteen vedoten koituisi monille kirkon papeille tekemättömäksi paikaksi.
Kaikki nykyiset papit ovat vannoneet pappisvalansa aikana, jolloin kirkon avioliitto-opetuksessa ja valtion lainsäädännössä oli vain yksi ”perinteinen” ja ”kristillinen” kanta: se on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.
Jos tämä asetelma muuttuisi oman viranhoidon aikana, sellaisesta kriisistä kaikki eivät selviäisi. HSL saisi kosolti lisää bussikuskeja ja Lähetyshiippakunta ja muut kirkosta etäisyyttä jo ottaneet lisää kannattajia.
Tämän seurauksena alkaisi todennäköisesti myös samanlainen painostus ja ajojahti vihkimisestä / siunaamisesta kieltäytyviä kirkon pappeja kohtaan kuin mikä on jo nähty naispappeuden vastustajia kohtaan. Armoa ei pyydettäisi eikä sitä annettaisi. Se olisi ”tulos tai ulos” -meininki. Pullikoijat pantaisiin käräjäsaleissa kuriin. Tämä on niin nähty.
Arvatenkin tämä joillekin kirkollisille ”haukoille” sopisi, mutta olisiko se oikeudenmukaista, kohtuullista ja rakkaudellista, vaikka se voisikin olla laillista? Myös piispojen tehtävä kirkon yhtenäisyyden vaalimiseksi tulisi käytännössä mahdottomaksi. Kriisi ei olisi ainoastaan papiston / teologien kriisi, vaan se olisi koko kirkon kriisi.
Toisaalta tässä tilanteessa, jossa lainsäädännöllä vahvistetaan ihmisten tasaveroinen kohtelu myös avioliitossa, kirkon olisi todella vaikea perustella modernien katsomusten rinnalla tasaveroisuutta omassa keskuudessaan, jos avioliittoon ei vihittäisi / siunattaisi kaikkia.
Perinteiseen avioliittonäkemykseen pitäytymällä kirkko jäisi monien silmissä syrjinnän linnakkeeksi, vaikka se voisi perustella kantaansa Raamatulla ja ekumenialla.
Tämä ei vakuuttaisi niitä, joille Raamattu ei ole viimeinen auktoriteetti, vaan jopa homovastainen ja syrjivä kirja, ”jolla voidaan perustella mitä vain”, ja ekumenia on vain huono veruke reformaation lipunkantajille ja kirkon uudistuksen tiennäyttäjille.
Olisiko tässä vielä kompromissin mahdollisuutta? Ja millainen olisi sellainen kompromissi, joka kelpaisi kaikille?
Kun kyseessä ovat vahvat intohimot, joissa molemmilla puolilla on perustetu ”totuus” puolellaan ja ”valhe” vastustettavanaan, kompromissi on ainoa mahdollisuus selvitä eteenpäin kummankaan osapuolen menettämättä kasvojaan ja voidakseen kokea tulleensa asiassa kohdatuksi ja kuulluksi.
Ainoa uskottava kompromissi olisi kirkollisesta vihkioikeudesta luopuminen ja tasavertaisen avioliiton siunaamisen mahdollistaminen kaikille siviiliavioliittoon vihityille, jotka sitä toivovat.
Mitään pakkoa ei saisi kirkon puolelta olla. Jokainen pappi saisi siunata vain sellaisen avioliiton, joka hänen teologiansa mukaan on kristillinen avioliitto.
Tämä merkitsisi mahdollisuutta kieltäytyä esim. eronneiden uudelleen vihkimisestä, samaa sukupuolta olevien vihkimisestä ja muusta sellaisesta toiminnasta, joka papin teologian mukaan on selkeästi Raamatun ja kirkon perinteen vastaista.
Pakkoa ei saisi olla ja kaikkia näkemyksiä kunnioitettaisiin. Ei siis mitään syrjintä-leimoja perinteisen avioliittonäkemyksen kannattajille eikä luopio-leimoja uuden avioliittonäkemyksen kannattajille. ”Kaikille tilaa riittää, kaikille paikkoja on” -virsi toteutuisi myös käytännössä.
Kirkko olisi todellisesti moniääninen asiassa, joka ei kirkon tunnustuksen perusteella ole pelastuskysymys eikä estä ketään tulemasta kirkollisesti siunatuksi avioliittoon. ”Win-win” -tilanne kirkossa – paitsi tietysti niille, joille käy vain oma ”totuus”.
Aika näyttää, mihin suuntaan kirkon näkemys sitten kallistuu – vai kallistuuko enää mihinkään.
Tasavertaista olisi myös suvaita niitä, joille perinteinen avioliittonäkemys on ainoa oikea kristillinen ja raamatullinen avioliitto, johon heidän omatuntonsa venyy. Omaatuntoaan vastaan ei kukaan voi toimia – ei varsinkaan pakotettuna.
Tämän näkemyksen myötä saan tietysti itsekin joidenkin kirkollisten ”haukkojen” myötä itselleni maineen, että suvaitsen ”valhetta” (tasaveroista avioliittoa) ja ”totuutta” (perinteistä avioliittoa) rinnakkain. Puhujakutsut ja FB-tykkäykset vähenevät.
En siis taida olla heidänkään mielestään kovin kummoinen teologi – kuten en niidenkään kirkollisten ”haukkojen” mielestä, joiden mukaan suvaitsen ”syrjiviä” pappeja ja järjestöjä.
Silti en ymmärrä, kuinka kompromissi olisi muuten mahdollinen kuin suostumalla luopumaan oikeassa olemisen pakosta asiassa, joka on pelastuksemme kannalta yhdentekevä.
Vai olenko ymmärtänyt myös uskonvanhurskauden ja ”yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen tähden” jotenkin väärin..? Eikö meidän kirkkona pitänyt keskittyä juuri tähän eikä ajautua sivuraiteille..?
Jokainen voi toki kokeilla kovaa haukka”-linjaa omassa parisuhteessaan ilman kompromisseja ja ilman armollisuutta toista kohtaan. Pitää vain härkäpäisesti kiinni omasta ”totuudestaan” suostumatta puolisonsa ”valheeseen”.
Kertokaa sitten, kuinka kävi.. Voisiko kirkollamme olla jokin muu tie yhdessä eteenpäin?
