”Avioliitto ei ole sakramentti”

Nyt oli pakko googlata. Olen lukenut otsikossa olevan väitteen monta kertaa, usein verkkokeskustelussa jossain kommentissa huomautuksena. Mitä kirjoittaja sillä haluaa sanoa? Minulle se on harvemmin auennut. Keskustelussa toistuu ne tutut asiat: Luterilaiselle kirkolle avioliitto ei ole sakramentti. Avioliitto on sakramentti ortodokseille ja katolisille. Luterilaisille sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen.

Joo, tårta på tårta. Itsestäänselvyyksiä. Ei mitään uutta, vaan vanhaa tuttua. Minä olen jäänyt ihmettelemään. Siksi piti googlata.

Jännä vain nähdä, missä perspektiivissä asiasta kirjoitetaan. Osmo Soininvaaran twiittaus marraskuussa 2014 linkittää sen Tahdon 2013 –kampanjaan ja on selvästi poliittinen. Soininvaara twiittaa: Avioliitto ei ole luterilaisen kirkon opin mukaan sakramentti. Katolisen kirkon mukaan on. Lainsäädännön perusta Suomessa? Ymmärrettävää. Avioliittolainsäädännön muuttaminen. Kirkkojen kanta ei ole lainsäädännön perustana Suomessa. Aikakausi kirkollisesta yhtenäiskulttuurista on ohitse. Jotain tällaista on nuuhkittavissa. Kysyykö Soininvaara avioliiton yhteiskunnallisia perusteluita twiittinsä kysymysmerkillä?

Vuoden 2014 helmikuussa Suomenmaa-lehden haastattelussa eurovaaliehdokkaana ollut pastori Sanna Lehtinen toteaa saman tutun asian. Kaste ja ehtoollinen ovat Jeesuksen asettamat sakramentit, ja ne ovat pyhät ja luovuttamattomat asiat. Lehtinen näkee avioliiton maallisena instituutiona, jolloin (mikäli oikein ymmärsin) on samansukupuolisten avioliiton kirkollinen vihkiminen myös mahdollinen. Myös aikakausi on muuttunut Raamatun tekstien aikakauteen nähden. Lehtisellä painottuu yhteiskunnallinen perspektiivi, jossa kaikki ovat avioliiton solmimisen suhteen tasavertaisia lain edessä. Uskonnollisille organisaatioille jää oma vapaus päättää suhtautumisestaan samansukupuolisten avioliittoihin.

Minusta lehtihaastattelu ei vielä täysin avaa Lehtisen kantaa. Poliittisyhteiskunnallinen painotus on tässä tietenkin perusteltua. Eurovaaliehdokas on poliitikko, ei uskonnollisen organisaation edustaja varsinaisesti.

Uusimpia uutisia oli viime tammikuulta Helsingin Sanomista, jossa haastateltiin kirkolliskokousvaalien alla professori Jaana Hallamaata. Hän kysyy kirkolta kantaa siihen, pitääkö kirkko kaikkien jäsentensä avioliittoja avioliittoina ja miten se näkyy käytännössä. Kirkon kannanotto ensi vuonna voimaan tulevaan avioliittolakiin on siis painottunut. Hallamaa painottaa itse perhe-elämän perspektiiviä ja kirkon velvoitetta huolehtia jäsenistöstään. Katolisia sukupuolten eroja korostavia näkemyksiä hän ei vaikuta pitävän soveltuvina, sillä luterilaisen käsityksen mukaan avioliitto on maallinen järjestys asioiden hoitamiseen. Avioliitto ei ole sakramentti, koska se raukeaa puolisoiden kuollessa.

Sanon että hyvä asia, että kirkkoa haastetaan onkin pohtimaan avioliittokysymystä ja jäsenistöään, ja sitä on syytäkin kysyä, kun vielä on aikaa. Ja yllättävää Hallamaalta on nostaa kuolema yhdeksi näkökulmaksi avioliiton sakramentaalisuuden yhteyteen. Ihmisen ajallisuus on totta totisesti tämänpuoleista perusteellisesti, ja jos avioliitto on maallinen instituutio järjestää yhteiselämää, ei se oikein sakramenttina, eli Jeesuksen asettamana pelastusta välittävänä pyhänä toimituksena, toimi.

Tämän kuun alussa Valomerkki haastatteli pastori Veikko Karhumaata. Lyhyet vastaukset antavat uutta perspektiiviä, kuin mitä aiemmista löytämistäni lehtiartikkeleista löysin. Karhumaa tuo esille ihanteen avioliiton elinikäisyydestä ja miten se osa Jumalan alkuperäistä luomistahtoa. Avioliitto ei silti hänestäkään ole sakramentti, mutta avioliittoon vihkinen on kuitenkin pyhä toimitus – silti erilainen kuin kaste. Avioliitto on enemmän järjelle käsitettävä tapahtuma, kun kaste on taas jotain muuta.

Tällä kertaa yhteiskunnallinen puoli avioliitosta jäi vähemmälle ja siinä korostui hengellistä ja teologista ulottuvuutta. Jumalan luomistahto on taustalla ja kirkollisesti avioliitossa on pyhää, vaikkei se edelleenkään ole sakramentti. Voiko sanoa, että avioliitossa on jotain sakraalista?

Itse vihkimisen suhteen Turun yliopiston Suomen historian professori Kirsi Vainio-Korhonen kirjoitti parisen vuotta sitten maaliskuussa 2014 suomalaisen avioliiton historiasta. Turun Sanomien kolumnissaan hän kuvaa miten avioliiton solmiminen on Suomessa muuttunut vuosisatojen aikana. Kirkollinen vihkiminen juuri vihkimisenä tuli Suomessa vallitsevaksi vasta vuonna 1734 pakolliseksi sinetiksi. Avioliiton alkaminen kihlaamisesta oli pitkään tärkeä, kuin myös avioliitto sulhasen ja morsiamen perheiden välisenä naittamistoimena. 1700-luvulla uutuutena oli aviopuolisoiden oma suostumus liiton laillisena ehtona. Miltei ohimennen hän toteaa, ettei luterilaisessa avioliittoon vihkimisessä ole pyhän toimituksen, eli sakramentin, statusta. Nykypäivänä järjestettyjä avioliittoja tai vanhempien puuttumista vapauteen valita puoliso pidetään enemmän kuin pienenä ongelmana, professorin kolumnin mukaan. Professori painottaa lopuksi avioliittoa juridisena sopimuksena, joka antaa oikeudellisia etuja. Sen tähden hän kysyykin, että onko avioliittoon pakko kuulua vihkiminen, vaan miksei rekisteröity parisuhde voi olla ainoa kaikkia sitova avioliiton muoto.

Kiintoisaa. Vihkiminen todellakin on kirkollinen termi, ei yhteiskunnallinen. Ortodokseilla esim. avioliiton vihkimistä edeltää kihlaus ja vihkiminen on vahva kirkollinen palvelus. Niin, voisiko yhteiskunnassa luopua vihkimis-sanasta jos se on peräisin kirkollisesta perinteestä? Yhteiskunnallisesti avioliiton yhteydessä puhuttaisiin vain avioliiton solmimisesta ja kirkollisesta avioliittoon vihkimisestä? Sitä pohdin tässä myös, että jos kirkko luopuu vihkioikeudestaan, niin voisiko kirkko alkaa, ei siunaamaan avioliittoja, vaan toimittamaan avioliiton vihkimisen? (Huomaa ero termin avioliittoon vihkimisen välillä.)

Tohtorikoulutettava Tuomas Vaura artikkelissaan marraskuulta 2014 Vartija-lehdessä kysyy klassisen avioliittokäsityksen perään. Hän kuvaa lyhyesti Petrus Lombarduksen, 1100-luvulla eläneen ranskalaisen piispan ja skolastikon, avioliittoteologiaa Sentenssit­-kirjassa. Luultavasti Luther on aikanaan myös kirjan lukenut ja oman kommentaarinsa siitä kirjoittanut, kenties. Lombardukselle avioliitto sakramenttina tarkoitti, lainaus Vauralta: ”Se on pyhä merkki pyhästä asiasta eli Kristuksen ja kirkon yhtymisestä (conjunctio). Aviopuolisot yhtyvät toisiinsa sekä hengellisesti antamalla vapaaehtoisen aviolupauksen että ruumiillisella yhtymisellä. Vastaavasti kirkko ja Kristus ovat yhtyneet, koska ne ensinnäkin tahtovat samaa ja toiseksi jakavat saman ihmisluonnon (minkä vuoksi kirkko on ruumis ja Kristus sen pää). Puolisoiden antama lupaus merkitsee kirkon ja Kristuksen hengellistä yhtymistä rakkaudessa. Seksuaalinen yhtyminen merkitsee kirkon ja Kristuksen luontojen yhtymistä.”

Lombardus liitti avioliittoon myös puolisoiden lupauksen aviollisesta toveruudesta ja puolisot ovat toisilleen toinen samanlainen minä, ja tätä tasa-arvoisuutta naisen luominen miehen kylkiluusta korostaa. Avioliiton päämäärinä ovat jälkeläisten synnyttäminen ja haureuden harjoittamisen estäminen. Vaura nostaa samansukupuolisten yhteiselämää koskeviksi muutamia asioita: avioliiton perustuminen aviopuolisoiden vapaaehtoiseen lupaukseen merkkinä kirkon ja Kristuksen välisestä rakkaudesta – se on keskeinen syy siihen miksi avioliitto on pyhä; avioliiton pyhyyttä ei vähennä se, vaikkei siitä syntyisi lapsia; avioliittoon voi kuulua hyviä asioita kuten puolisoiden uskollisuus tai avioliiton sakramentaalisuus.

Minulle Tuomas Vauran artikkeli valottaa hyvin Lombarduksen näkökulmaa, ja Vauran sovellus nykypäivään on uusi. Samansukupuolisten avioliittoa koskevassa kirkollisessa keskustelussa olen törmännyt pääasiassa juridisiin, yhteiskunnallisiin, eettisiin ja ihmisoikeudellisiin näkökantoihin, ja hengelliset ja teologiset perspektiivit ovat lähes loistaneet poissaolollaan. Tällöin avioliiton siunaaminen on tuntunut esim. eettisten tai ihmisoikeudellisten perusteluiden jälkeen (vähän kärjistäen) jotenkin vihkisen light-versiolta: Jos kirkko ei voi vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon, niin voisi siunata. Mutta, Lombarduksessa olisi luettavaa enemmänkin, ainakin sen perusteella mitä Vaura lyhyesti hänestä kirjoittaa. Samansukupuolisten avioliittoa koskevaan keskusteluun Vauran perspektiivi antaa hyvää haastetta – kun suhde on rakkauteen pohjautuvaa ja sisältää lupauksen yhteiselämästä, se Vauran mukaan sisältää niiden pohjalta pyhyyttä ja heijastusta Kristuksen ja kirkon välisestä rakkaudesta. Samalla Vaura myöntää, ettei kuva ole täydellinen kuva tästä rakkaudesta.

Tämä on oikeastaan ensimmäisiä syvemmän teologisia ja uudenlaisia perspektiivejä nykyhetken avioliittokeskusteluun tuova kirjoitus mitä olen aiemmin kohdannut. Avioliitto sisältää sakramentaalista ainesta pyhänä merkkinä, kun avioliiton toteuttajina ovat kristityt. Kiintoisaa huomata, että Lombarduksen perspektiivi on maanpäällistä elämää koskeva, johon yhdistyy hengellistä ulottuvuutta. Avioliitto ei painotu yhteiskunnallisena instituutiona, vaan Jumalan myöntämänä ihmisille tarkoitettuna. Mutta, Lombardus oli katolilainen teologi, jonka perspektiiviä on löydettävissä kyllä luterilaisen teologian puolelta, muttei sakramenttina.

Parhain kohtaamani verkkokirjoitus aiheesta on Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston johtavalta asiantuntijalta, tohtori Tomi Karttuselta. Karttusen blogiteksti K24-palstalla reilun vuoden takaa käsittelee avioliittoa ja sen sakramentaalisuutta. Hän käy tekstissään heti asiaan tuumaten jo saman mitä itsekin alussa – ”avioliitto ei ole sakramentti” on aika tyhjä lähestymistapa. Siinä on aistittavissa kontroverssiajattelua, jossa pyrittiin osoittamaan luterilaisuuden olevan toisenlaista kuin katolinen ajattelu ja teologia. Tosiasia silti on, että luterilaisuus syntyi katolilaisuuden uudistusliikkeenä ja on lähtökohdiltaan sitoutunut omaan perinteeseensä.

Karttunen lähestyy aihettaan tunnustuskirjojen kautta, jossa yllättäen ei tehdäkään liian tiukkoja rajoja sakramentteihin. Sakramentissa oleellista on Jumalan käsky ja armon lupaus sekä näkyvä aine, johon sana liittyy. Taustalla on ajatus, että sakramentin pohjana on Jumalan sanan tuleminen lihaksi Kristuksessa, jonka ruumis kirkko on. Tätä kautta kirkon elämä on sanan ja sakramenttien kautta sakramentaalista, sillä niin Sana kahden sakramentin tavoin välittää Jumalan armon ja lupauksen. Tätä kautta sakramenttien liian tiukka määrittely on tunnustuskirjojen valossa ongelmallista.

Jos oikein ymmärsin Karttusta, niin se mikä välittää Jumalan armon, sitä voi jossain määrin kutsua sakramentiksi. Tai ainakin sitä voi kutsua sakramentaaliseksi jos ei suoranaisesti sakramentiksi. Onhan rippiä tunnustuskirjoissa paikoin pidetty sakramenttina, vaikka se myöhemmin tippui varsinaiselta listalta pois.

Karttunen kirjoittaa, että avioliittokin täyttää sakramentin kriteerin siinä, että se perustuu Jumalan käskyyn ja sisältää lupauksia. Augsburgin tunnustuksen puolustus toteaa avioliitosta, ettei sitä ole asetettu uuden liiton alussa, vaan ihmissuvun luomisen yhteydessä. Se perustuu Jumalan käskyyn mutta sisältää ajallista elämää koskevia lupauksia. Varsinaiset sakramentit kaste ja ehtoollinen ovat uuden liiton merkkejä ja todisteita Jumalan armosta ja syntien anteeksisaamisesta, mutta avioliitto ei tätä kriteeriä täytä. Karttunen jatkaa, että mikäli avioliittoa halutaan kutsua sakramentiksi, niin tunnustuskirjojen pohjalta kriteeriksi on otettava Jumalan käsky ja lupaukset. Sitä kautta myös pappisvihkimys, almut, rukous ja koettelemuskin olisivat sakramentteja.

Karttunen korostaa, että avioliitossa keskeisintä on sen sisältö. Hän luettelee Antti Yli-Oppaan väitöskirjasta avioliiton merkityksen osa-alueita: lisääntyminen, lapset ja perhe; seksuaalisuuden toteuttaminen; lääke syntiä vastaan; miehen ja naisen välinen kumppanuus; rakkauden ja uskon koulu.

Mitä Karttuselta ymmärsin, niin avioliittoa ei luterilaisuudessa suoranaisesti voi pitää sakramenttina, mutta se sisältää sakramentaalisia elementtejä. Avioliitto on Jumalan asettama, tai kuten Luther  sen sanoittaa, Jumalan pyhä säädös, jota on osattava pitää arvossa. Avioliitto välittää suuren siunauksen rakkautena, perheenä, kumppanuutena, ja myös taisteluna syntiä ja himoa vastaan. Se viestittää kristityn halua elää Jumalan tahdon mukaisesti ja heijastaa uskollisuutta Jumalan tahdolle myös aviollisessa elämässä.

Voisiko avioliiton ajatella uskonelämänä? Itse vihkikeskusteluissa kuvaan tuleville aviopareille yhden tärkeän kristillisen arvon merkitystä avioliitossa. Avioliitto voi hyvin kuvata ihmisen ja Jumalan välistä rakkauden suhdetta, uskoa ja armoliittoa. Kahden erilaisen ihmisen suhde on kuva kahden erilaisen olennon, ihmisen ja Jumalan, välisestä suhteesta. Suhde on dialogia, jossa keskustellaan ja selvitetään asiat, puhutaan ja sovitaan riidat. Ikään kuin tämä pöytäkeskustelu on kuva rukouksesta ja syntien tunnustamisesta, sovinnon tekemisestä. Sovinnonteko on armon vastaanottaminen. Avioliitto on monenlainen sakramentaalinen kuva.

Googlaukseni tuotti mielenkiintoisen seikkailun perspektiivien maailmaan. Lopputulemana tuumaan, että lausahdusta avioliitto ei ole sakramentti käytetään usein aika kevyesti ja helposti. Lukijalle ei selviä, mitä sillä tarkoitetaan milloinkin. Enimmäkseen se painottuu keskustelussa samansukupuolisten avioliitosta käytävässä keskustelussa perustelemaan heidän oikeuttaan saada solmia avioliitto, ja että yhteiskunta päättää avioliiton kriteereistä, ei kirkko. Kirkollisessa keskustelussa samaisesta aiheesta lauseella halutaan perustella samansukupuolisten pariskuntien oikeus kirkolliseen vihkimiseen ja kysyä, että kohteleeko kirkko jäseniään tasapuolisesti. Tosin kirkollisessa keskustelussa avioliiton sakramentaalisia elementtejä ei juuri huomioida ja vihkimisen/siunaamisen oikeutta perustellaan vahvemmin yhteiskunnallisilla, juridisilla ja eettisillä näkökulmilla.

Voisiko sakramentaalinen perspektiivi tuoda keskusteluun lisää ulottuvuutta?

*************************

Tässä linkit lähteisiini.

Osmo Soininvaaran twiittaus:

https://twitter.com/OsmoSoininvaara/status/538028711753555968

Sanna Lehtisen haastattelu:

http://www.suomenmaa.fi/?app=NeoDirect&com=6/3/51453/bee52d6ffb

Jaana Hallamaan haastattelu:

http://www.hs.fi/kotimaa/a1453605212555

Veikko Karhumaan haastattelu:

http://www.valomerkki.fi/aiheet/elama/vaitellaan-siunaamisella-ja-vihkimisella-ei-ole

Kirsi Vainio-Korhosen kolumni:

http://www.ts.fi/mielipiteet/kolumnit/603377/Suomalainen+avioliitto+ja+historia

Tuomas Vauran artikkeli:

http://www.vartija-lehti.fi/klassinen-avioliittokasitys/

Tomi Karttusen blogi:

https://www.kotimaa.fi/blogit/avioliitto-sakramentti-laajassa-mielessa/