Avioliittokeskustelua on kirkolliskokouksessa jatkettu nyt jo tällä kertaa kolmatta päivää. Kohta päästään äänestämään siitä, laitetaanko kirkolliskokouksen tuella avioliittokysymys samaa sukupuolta olevien parien vihkimisestä piispojen jatkokäsittelyyn. Julkaisen tässä nyt oman kirkolliskokouksessa pitämäni puheenvuoron, joka tulee tietysti nähdä osana muuta täällä käytyä keskustelua. Otin joitakin rönsyjä pois. Paljon muutakin voisi sanoa, mutta aloitetaan tästä:
—
Arvoisa arkkipiispa ja hyvät kirkolliskokousedustajat,
Keskustelu avioliittokäsityksen laajentamisesta liikkuu hyvin monella eri tasolla. Näitä tasoja myös perustevaliokunta oli pyrkinyt mietinnössään avaamaan. Samalla kun Raamattu uskon ylimpänä ohjeena, ja luterilaisen kirkon tunnustus ovat ohjenuorana tässä keskustelussa, käsityksemme täydentyy historiallisilla, yhteiskunnallisilla, antropologisilla, lääketieteellisillä tai joillakin muilla tarkennuksilla. Samalla tätä keskustelua reunustaa ja pohjustaa ajatus siitä, että kirkon avioliittokäsityksen tarkastelua tulisi tehdä kirkon omista lähtökohdista käsin, uskon ja rakkauden näkökulmista.
Kirkko elää aina suhteessa sitä ympäröivään maailmaan eikä se ole ikinä umpiossa. Kirkko on suhde: Jumalan suhde seurakuntaan ja ihmisten suhde kirkon jäseninä toisiinsa Kristuksen ruumiina. Avioliitto on yksi erityinen suhde, mutta myös maallinen järjestys. Se on kahden ihmisen välillä solmittu siunattu yhteys Jumalan kasvojen edessä. Avioliitto toteutuu ympäröivässä maailmassa. Kun maailma ympärillä muuttuu, muuttuu myös kirkko vaikka se ei tekisi mitään. Viime keväänä avioliittolain astuttua voimaan myös kirkon avioliittokäsitys muuttui. Silloin kirkon vallitsevasta avioliittokäsityksestä tuli vastakulttuurinen. Kristillisen avioliiton rooli on kristillisissä yhteiskunnissa ollut kauttaaltaan yhteiskunnan järjestystä tukeva instituutio, mutta tällä hetkellä näin ei Suomessa ole.
Raamattu ja sen päälle luotu tunnustus on kristillisen uskon ylin auktoriteetti. Raamattu ei ole luonnontieteen, tai lääketieteen oppikirja, vaikka Raamatun kirjoituksissa näitäkin aiheita sivutaan ja niistä opetetaan. Raamattu ei ole myöskään oppikirja sukupuoleen. Muiden tieteiden kehityksen tulokset täydentävät käsitystämme Raamatusta ja siitä on elää tässä maailmassa kristittynä.
Keskitynkin nyt tässä puheenvuorossani yhteen näkökulmaan, joka olisi mielestäni mahdollinen tapa katsoa asiaa sellaisesta näkökulmasta, joka voisi yhdistää eikä erottaa. Tämä näkökulma on teologisen sukupuolentutkimuksen näkökulma.
Postmoderneissa teologisissa keskusteluissa sukupuolta on katsottu asiana, joka on merkityksetön ihmisen pelastumisen kannalta. Tiedän, että ns. klassisen kristinuskon puolustajat katsovat postmoderneja teologisia suuntauksia kriittisesti, ja aina onkin syytä olla terveen kriittinen. Se mikä niissä mielestäni on mielekästä ja arvokasta, on pyrkimys tuoda esimerkiksi sukupuoleen liittyvä kehittynyt osaaminen osaksi kirkkomme käsitystä avioliitosta sen sijaan, että ne yrittäisivät sulkea toisiaan pois.
Perustevaliokunnan mietinnössä mainittiin sanapari ”naisen ja miehen” yli 50 kertaa. Avioliitto on miehen ja naisen välinen. Näin avioliitto tapahtuu käytännössä, eikä se ole muutoksessa. Käsitys siitä, mitä on olla mies ja nainen pitäisi tässä keskustelussa avata. Ensinnäkin on erotettava käsitteet sukupuoli ja seksuaalisuus toisistaan. Ne molemmat kyllä liittyvät avioliittoon.
Tutkijat jakavat käsityksen sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta ja muuttuvaisuudesta ja kirkossakin tämä tiedon lisääntyminen voitaisiin ottaa aivan luontevasti vastaan. Sukupuoli voi muuttua. Seksuaalisuus voi muuttua. Naisen ja miehen avioliitosta saattaa tulla naisen ja naisen välinen avioliitto. Vaikka tiedän tämän olevan marginaalinen esimerkki, se kuitenkin osoittaa, että käsitykset muuttumattomasta naiseuden ja miehuuden kategorioista eivät ole toimiva tapa katsoa tätä asiaa. Miksi emme katsoisi tätä Jumalan luomaa monimuotoisuutta osana nykyistä avioliittokäsitystämme? Tämän kysymyksen avaamiseen meillä on ehdottoman hyvää osaamista kirkkomme sisälläkin. Tätä puolta perustevaliokunta ei ole ottanut huomioon ja se olisi välttämätöntä jatkoaskelien kannalta. Perustevaliokunnan olisi ollut välttämätöntä kuulla jotakin sukupuolentutkimuksessa pätevöitynyttä teologian osaajaa.
Olen sitä mieltä, että avioliitto sinänsä ei tämän kysymyksen äärellä ole muutoksessa. Vain käsityksemme sukupuolesta ja seksuaalisuudesta muuttuu. Tällä tavoin ajattelemalla meidän ei tarvitse yrittää muuttaa kristillisen ymmärryksemme peruslähtökohtia ja voisimme keskittyä siihen, mikä meitä avioliittokäsityksessä yhdistää. Kristinusko ja luterilaisuus ovat ottaneet lisääntyvän tiedon todesta aiemminkin, ja siksi kristillisistä yhteiskunnista elämme ja asumme maailman kehittyneimmissä ja hyvinvoivimmissa maissa.
Tiivistetysti haluan siis sanoa aikaisempaan verraten: Me emme evoluutiotieteen kehittymisen myötä ole tarvinneet uutta laajennettua käsitystä Jumalan luomistyöstä. Olemme vain sitoutuneet ja tiedostaneet tieteen tuomat mahdollisuudet katsoa Jumalan luomaa maailmaa uudesta näkökulmasta, ihmeellisenä uusiutuvana monimuotoisena maailmana.
Tarvitsemmeko me siis myöskään laajennettua käsitystä avioliitosta, vai sitoutumista nykykäsitykseen sukupuolesta ja ihmisen seksuaalisuudesta muuttuvana? Tämä voidaan lukea osaksi nykyistä avioliittokäsitystä niin, että avioliitto on teologisesti Jumalan siunauksen asia, ei sukupuolen asia. Tämä on mahdollista nykyisen avioliittokäsityksen sisällä myös niin, että se laajentaisi käytäntöä myös koskemaan samaa sukupuolta olevia, ei itse oppia tai teologista pohjaa.
Tätä kannattaisi kokeilla myös muissa seurakunnissa. Tämä luo yhteisöllisyyttä.
Helppo olla samaa mieltä Pöyhösen kanssa: ensin on yhteisö, ja sitten on messu. Päinvastoin on äärimmäisen työlästä. Kun toisilleen tutut ihmiset tekevät yhteistyötä, on aika vähän merkitystä sellaisilla asioilla kuin musiikin tyyli tai taso, korkeakirkollisuus tai matalakirkollisuus, papit ja ”maallikot”.
Meri-Anna Hintsala toteaa yksikantaa ”Sukupuoli voi muuttua.”
Tämä ei kuitenkaan pidä ihmisten kohdalla paikkaansa edes alan tutkijoiden mielestä, siis toisin kuin vaikkapa eräillä kalalajeilla. Ei ellei joku ulkoisella manipulaatiolla muuta ihmisen sukupuolta.
Kokonaan toinen asia on että ihmisen oma käsitys omasta sukupuolestaan voi muuttua. Tästä ei liene erimielisyyttä. Tästä pääsemmekin ratkaisevaan eroon perinteisen ja vaikkapa luonnontieteellisessä tutkimuksissa yleisesti hyväksytyn todellisuuskäsityksen postmodernin todellisuuskäsityksen välillä. Ihmisen kulloinenkin käsitys todellisuudesta ei määrittele todellisuutta.
Kuten historiasta tunnemme, sir Isaac Newton kehitti painovoimateoria. Tämä ei suinkaan tarkoita etteikö painovoimaa olisi ollut olemassa ennen Isaac Newtonin aikakautta. Käsityksemme todellisuudesta on vajaavaista ja asiat ovat totta vaikka ne poikkeaisivat kulloisestakin käsityksestä.
Tämä tule ottaa huomioon myös lukiessamme Raamattua: Kun uskontunnustuksessa lausumme Pyhästä Hengestä ”joka on puhunut profeettojen kautta, tarkoitamme että Raamatun tekstit ovat syntyneet Pyhän Hengen vaikutuksesta. Pyhä Henki on kyllä tiennyt kunkin asian todellisen luonteen. Toki tekstit on asetettava aikakautensa viitekehykseen siksi, että ne on kirjoitettu aikalaistensa ymmärrettäviksi. Raamatussa on monia kohtia joissa ihmisiä ei määritellä sukupuolensa perustella. Niissä kohdin joissa määritellään, voimme luottaa siihen että asialla on Jumalan asettamasta näkökulmasta jotain merkitystä. Näin siis meidän omasta kulloisestakin sukupuolikäsityksestämme riippumatta.
Olisiko aika tutkia myös sitä mitä Jumala siunaa oikeasti?
Muutama huomio:
1. Vain hyvin pieni osa tutkijoista, edes yhteiskuntatieteissä jakaa käsityksen sukupuolen moninaisuudesta, lähinnä kyse on sukupuolen tutkimuksen oppiaineen edustajista. Lisäksi – joitakin pienempiä, ideologisesti sitoutuneita oppiaineita, esimerkiksi juuri sukupuolen tutkimusta – lukuunottamatta yhteiskuntatieteissä postmoderni erilaisten käsitteiden ja konstruktioiden purkamiseen liittyvä paradigma/muotivirtaus on jo menossa mailleen.
2. Ei – tietenkään – ole ”postmodernien teologisten keskustelujen yksinoikeus – nähdä sukupuoli merkityksettömänä soteriologisessa mielessä. Tästähän jo Paavali kirjoitti kirjeessä galatalaisille.
3. Postmoderni ideologia, johon blogistin kirjoitus ilmeisesti pohjaa (eikä niinkään postmoderniin teologiaan), olettaa, että sukupuoli on pelkkä diskurssi, eräänlainen mielipide. Tuleeko kirkon muuttaa esimerkiksi avioliittokäsitystään tämän perusteella?
4. Postmoderni teologia erilaisine virtauksineen on paljon laajempi kirjo kuin mihin blogistin hyvin suppea näkemys postmodernista teologiasta viittaa. Ei sovi unohtaa postliberalismia ja radikaalia ortodoksiaa.
5. Tällaisia kirjoituksia vaivaa nähdäkseni looginen ristiriitaisuus. Niissä puhutaan postmodernista, mutta niiden monet teologiset taustaoletukset nojaavat teologiseen liberalismiin, joka taas viittaa nimenomaan moderniin aikaan , ja vain siihen.
Voi luoja, ihan oikeesti, ei kai yhdessä blogissa voi eikä tulekaan kaikkea käsitellä (postliberaali teologia, radikaali ortodoksia)! Arvasin, että jotkut kommentoijat nappaavat vain käsitteen postmoderni, jumittuvat siihen, ja alkavat käyttää sitä omiin tarkoitusperiinsä.
Tuossa blogissahan on lukemattomia asioita, tärkeitä, merkityksellisiä asioita. Se on aivan mahtava.
Nyt mielestäni olennaista onkin huomata, ketkä ovat heti lähteneet kommentoimaan, eli Jukka Kivimäki sekä Kari-Matti Laaksonen. Siis blogi on erittäin tärkeä, sillä Jukka ja Kari-Matti eivät joka junaan nouse.
Postmodernista vielä, Kari-Matti vetelee nyt ihan omasta päästään tuon käsityksen, että postmodernistisen teorian mukaan sukupuoli olidi diskurssi ja diskurssi olisi mielipide. Nyt on kyllä Kari-Matilta jäänyt oma Judith Butlerinsa lukematta ( enkä minäkään ole sitä lukenut. Mutta ilmeisesti tiedän enemmän siitä, mitä diskurssi tieteessä tarkoittaa.)
Postmodernistisella paradigmalla on ollut omat ansionsa, mutta se on käsittääkseni nyt jo menneisyyttä. Näin tieteessä tapahtuu. Funktionalismi oli yhteiskuntatieteissä kova juttu 1950-1960-luvuilla (erityisesti sosiologiassa ja sosiaaliantropologiassa), sitten tuli marxilainen yhteiskuntatiede, sitten postmodernistinen ote. Näin tiede menee eteenpäin. Valitettavasti kirkko vaan junnaa paikoillaan eikä ole halukas vastaanottamaan edes teolologian tohtorien tutkimustyötä.
Ei hyvältä näytä.
Luulen, ettei Terhi Saarinen joko lukenut tai sitten ymmärtänyt kommenttiani. Mutta se siitä. Yhden asian oikaisen: Olen lukenut Judith Butleria – siihen olenko mitään ymmärtänyt, en ota kantaa.
Jukalle ja Laurille elämä on helppoa, kun he tietävät mitä mieltä Jumala ja Pyha Henki on mistäkin asiasta. Kari-Matin viisi huomiota ovat niin syvällisiä, että minulla yksinkertaisella maalaisella ei ole edellytyksiä niihin perehtyä.
Meri-Anna Hintsalan puheenvuoro on selkeä ja looginen.
Kyllä se on kokemukseni, että mitä lähempänä sanan tarkoitusta kykenen vaeltamaan, niin sitä vähemmän on sisäistä ristiriitaa. Asioita taphtuu, mutta ne eivät järkytä.
Meri-Anna. ” Viime keväänä avioliittolain astuttua voimaan myös kirkon avioliittokäsitys muuttui. Silloin kirkon vallitsevasta avioliittokäsityksestä tuli vastakulttuurinen. Kristillisen avioliiton rooli on kristillisissä yhteiskunnissa ollut kauttaaltaan yhteiskunnan järjestystä tukeva instituutio, mutta tällä hetkellä näin ei Suomessa ole.”
En ollenkaan ymmärä, mitä tämä tarkoittaa. Miten muka kristillinen avioliitto ei yhtäkkiä oliskaan yhteiskunnan järjestystä tukeva?
Nyt onko kirkko nyt vastakulttuurinen? Eiköhän lähtökohtaisesti kirkon olemukseen ole aina kuulunut jännite ”maallisen” yhteiskunnan kanssa. Tällaiset vastakulttuuripuheet ovat kummallisia. Nythän homoseksuaalit vihitään Maistraatissa. Samoin kuin miehiä ja naisiakain. Kaikki siis pääsevät vihille.
Vielä blogiin liittyen: on yksi asia kannattaa homojen kirkollista vihkimistä. Toinen asia on vaatia – kuten Meri-Anna blogissaan – koko sukupuolijärjestelmän romuttamista, mitä kovin moni homokaan ei välttämättä kannata. Jälkimmäinen taas liittyy postmodernin agendan kahteen tyypilliseen tavoitteeseen: heteronormatiivisuuden ja patriarkaalisuuden purkamiseen. Nämä kun liitetään sen feministisen teologian (jota Meri-Anna blogissaan mielestäni virheellisesti kutsuu postmoderniksi teologiaksi) ohjelmaan, voi jokainen päätellä, mitä Raamatusta tai tunnustuksista jää jäljelle. Klassisilta liberaaliteologeilta tulisi en sano mikä housuun.
Jess, kommenteista päätellen Meri-Anna Hintsalan puheenvuoro kirkolliskokouksessa on ollut hyvin tärkeä.
Katsoin youtubesta kirkolliskokouksen täysistuntoa 18.5. Kello 10.30-12, ja Hintsalan puheenvuoro on varmasti ollut hyvin hyvin tärkeä sekä tässä hetkessä, kun aloite ei edennyt, mutta myös sikäli, että se antaa jotain toivoa tulevaisuuden varalle.
Puheenvuoro oli myös puheena, retorisesti, lahjakkaan puhujan puhe. Tuollaista on ilo kuunnella. Puhuja on todella miettinyt, miten puhe etenee, jokaista lausetta, jokaista sanaa. Ja kun sanat tulevat viisaudesta ja sydämestä, puheesta tulee hyvin merkityksellinen kuulijalle.
Kirkolliskokous on ohi. Minä mitä luultavimmin lopetan kommentoinnin tähän ja alan tehdä muita hommia. Asiat ehkä etenivät kirkossa hitusen eteenpäin, mutta minulle riittää. En jaksa tätä enää.
Siispä pitäkää tunkkinne, vai miten sanonta kuuluukaan. Jos haluan kommentoida jossain, teen sen luultavasti jatkossa YLEn uutissivustolla. Yle on avannut runsaasti uutisjuttujaan keskustelulle. Palvelun asiallisuutta vaalii keinoäly sekä kaksi ammattitoimittajaa (yle uutinen 17.5.2018).
Terhi Saarinen. ”Kirkolliskokous on ohi. Minä mitä luultavimmin lopetan kommentoinnin tähän ja alan tehdä muita hommia. Asiat ehkä etenivät kirkossa hitusen eteenpäin, mutta minulle riittää. En jaksa tätä enää”.
Minusta päätöksesi on viisas, varsinkin jos itse et ole uskova. Silloin minusta kannattaa hakeutua muille foorumeille, joilla on joku roti siinä, mitä ja miten sanotaan. Tällaista sivistyneempää otettahan sinä etsit? Tällainen palsta, missä on näin kirjava joukko mukana eikä mitään sääntöjä ja ohjausta keskustelujen kulusta ei ole sinun tapaisellesi ”älykölle” oikea paikka. Kuitenkin, ilmeisesti täällä näemme, miten paljon erilaista joukkoa kirkon piirissä on.
Antti: Tämän palstan sääntöihin kuuluu, ettei toisten kirjoittajien uskon määrää tai sen puuttumista arvioida. Tänne saa yhtä hyvin kirjoittaa hurskas, hurkastelija kuin ateistikin.
Suuri vahinko, jos Terhin kaltaiset älykkäät keskustelijat poistuvat tältä palstalta.
Seija Rantanen. ”Tänne saa yhtä hyvin kirjoittaa hurskas, hurkastelija kuin ateistikin”.
En sanonut mitään siitä, kuka tänne saa kirjoittaaj ja kuka ei. Tännehän saavat kaikki kirjoittaa, jotka haluavat. Tietysti hyväksyn sen. En tässä arviokaan kenenkään uskon määrää tai sen puutetta. Ajattelen vain, että Terhi Saarisen odotukset keskustelukulttuurin suhteen ovat hieman korkeammat kuin mihin täällä ylletään?
”…varsinkin jos itse et ole uskova”, kirjoitat. Ja ohjaat kirjoittajaa muille estradeille. Tästä käy kyllä ilmi, että älykäs samansukupuolisten avioliittojen kannattaja – kuten Terhi – on sinulle kiusallista keskusteluseuraa.
Teitä antteja, yrjöjä ja kumppaneita on täällä useita, jotka eivät kestä ajatusta toisiaan rakastavista samansukupuolisista pareista, jotka ovat samalla kristilliseen uskoon sitoutuneita. Yritätte väkivalloin työntää meitä takaisin kaappiin. Voin kertoa: turha yritys! Kristityt homot ja lesbot tulevat yhä näkyvämmin olemaan osa kirkkoamme.
Seija Rantanen. ”varsinkin jos itse et ole uskova”, kirjoitat. Ja ohjaat kirjoittajaa muille estradeille. Tästä käy kyllä ilmi, että älykäs samansukupuolisten avioliittojen kannattaja – kuten Terhi – on sinulle kiusallista keskusteluseuraa”.
Hän kyllä itse sanoi siirtyvänsä muille estradeille. Minä vain sanoin, että se on minusta viisas päätös. En siis ohjannut häntä minnekään. Onko hän minulle hyvää tai huonoa keskusteluseuraa, ei ole merkityksellistä. Minä en hänen jutuistaan ole kiusaantunut. Jos hän toisaalta päättäkin jatkaa täällä kirjoittelua, siitä vaan.
Onko Terhi Saarinen kristitty joka elää homosuhteessa? En edes tiennyt että hän on kristitty. Luulin kyllä ettei olisi. Vielä kerran, minä en päätä ketä tällä palstalla kirjoittaa. Se on täysin Kotimaa-lehden asia.
MInä kyllä aivan hyvin kestän sinuakin, ja partneriasi. En vain suosittelisi sinulle kirkkohäitä. Mutta se ei ole mitenkään erityisen hnkilökohtainen asia sinuun liittyen , vaan liittyy Raamatun tulkintaani. MInusta saatte ihan rauhassa elää yhdessä.
Antti: Kirkkohäät on jo vietetty.
Seija Rantanen. ”Antti: Kirkkohäät on jo vietetty.”
OK, sittenhän sinun pitäisi olla tyytyväinen. Minut on vihitty Maistraatissa, mutta en kadehdi sinua?.
Suomessa kuten eräissä muissakin maissa on äskettäin lainsäädännöllä muutettu avioliiton määritelmää siitä, mitä se on ollut ainakin 5500 vuotta, eli muinaisten sumerilaisten ajoista alkaen. Aikoinaan uskontopakko johti siihen, että avioliiton solmiminen vuoden 1734 naimakaaren mukaan tapahtui aina kirkollisella vihkimisellä. Vuoden 1923 uskonnonvapauslaki toi rinnalle siviilivihkimisen. Kirkollinen vihkiminen on erityisjumalanpalvelus, johon on sisällytetty myös juridisesti pätevä avioliiton vahvistaminen. Tämä järjestely on peräisin ajalta, jolloin juridisestikin avioliitto oli aina miehen ja naisen liitto. Kun nykyisin siis on toisin, on kaksi mahdollista tapaa reagoida tilanteeseen luopumatta kristillisen etiikan avioliittokäsityksestä. Joko pysyttäydytään tähänastisessa vihkimiskäytännössä tai luovutaan vihkimisoikeudesta kokonaan, jolloin tasa-arvonäkökohdat eivät joudu ristiriitaan kirkon opillisten käsitysten kanssa. Mahdollisessa esirukoushetkessä vihityn parin puolesta voidaan paremmin kuin virallisessa vihkimisessä varioida toimituksen sisältöä. Tällainen toimitus voitaisiin luontevasti liittää vaikkapa osaksi kodin siunausta, siinähän siunataan kotia ja siellä asuvia ottamatta kantaa seksuaalisuuden toteutusmuotoihin.
Sahama: ”Suomessa kuten eräissä muissakin maissa on äskettäin lainsäädännöllä muutettu avioliiton määritelmää siitä, mitä se on ollut ainakin 5500 vuotta,”
No jo oli aikakin.
Yrjö Sahama ”Joko pysyttäydytään tähänastisessa vihkimiskäytännössä tai luovutaan vihkimisoikeudesta kokonaan, jolloin tasa-arvonäkökohdat eivät joudu ristiriitaan kirkon opillisten käsitysten kanssa.”
Ihmettelen, miksei todella vakavasti pohdita kirkon nykyisestä vihkimisoikeudesta luopumisesta, kun kyseessä ei ole sakramentti. Sehän on monissa maissa käytäntö, jopa niissä, joissa se kristillisissä kirkoissa sakramentti on. Asiasta ei jonkun lausunnon jälkeen täällä enää ole edes keskusteltu.
Ensin virallisiin systeemeihin maistraattiin ja sitten halutessa kirkon siunaus liitolle. Papit sitten päättävät itsenäisesti liiton siunaamisesta. Loppuisi tämä loputon jauhaminen eikä rikkuripappejakaan enää olisi, kun saisivat seurata vapaasti omantuntonsa ääntä. Mikä siinä on, ettei malli passaa?
”Aikoinaan uskontopakko johti siihen, että avioliiton solmiminen vuoden 1734 naimakaaren mukaan tapahtui aina kirkollisella vihkimisellä.” Näin on eli varsin uusi juttu. Aikaisemminhan se oli vuosisatoja kristittyilläkin lähinnä sopimus, johon kirkolla ei kummemmin ollut sanomista.
Tarja, minusta on tärkeää, että asiassa, josa voi tehdä oikein, kirkko myös Jumalan ohjeen tähden tekee oikein. Miehen ja naisen vihkiminen on Raamatun mukaan oikea, ja tarkoituksenmukainen toimenpide. Siksi on parempi, että perinteistä käytäntöä jatketaan, koska ei ole hyvää syytä muuttaa sitä tai luopua siitä.
Sitten, Maistraatissa kaikki päsevät vihille. Ja kapinapappi tulee siunaamaan kun pyydetään.