JAHVE ELOOHIIMIN
SANAT VAIMOLLE osa 1
1 Ms 3:16
Ja vaimolle hän sanoi: “Minä teen suuriksi sinun raskautesi vaivat (iitsvooneechaa), kivulla (be-etsev) sinun pitää synnyttämän lapsia; mutta mieheesi on sinun halusi oleva, ja hän on sinua vallitseva (jimshaal)”.
Mikä oli Herran vastaus vaimon tunnustukseen: “Käärme petti minut ja minä söin”? Jumala ei suinkaan kironnut Eevaa, sen paremmin kuin Aadamiakaan. Ainoastaan maa kirottiin ihmisen tähden ja niin myös maan tomua nielevä käärme. Eevalle sanottiin kolme profeetallista sanaa, jotka kaikki ovat hyviä sanoja. Olemme edellä todenneet, että vaimon luominen oli suuri profetia seurakunnasta. Niinpä Eevalle lausutut sanat ovat myös sanottu uuden liiton seurakunnalle.
Välittömästi edellä kuultuun lupaukseen vaimon siemenestä liittyy nyt ilmoitus, että Eeva tulee synnyttämään lapsia. Tämä lupaus annettiin, ennenkuin Eeva oli yhtäkään lasta synnyttänyt! Jumalan sanan rikkojalle oli etukäteen määrätty ‘kuolemalla kuoleminen’, mutta nyt päinvastoin luvataankin elämän jatkuminen. Eeva tulee synnyttämään lapsia! Tähän sisältyy todellinen evankeliumi! Elämä ei lopukaan, vaan tulee jatkumaan.
Lasten saamisen lupaukseen liittyvät suuret raskauden vaivat ja kivut. Niilläkin tulee olemaan ainoastaan tilapäinen luonne. Ne kestävät vain synnytykseen saakka:
“Kun vaimo synnyttää, on hänellä murhe, koska hänen hetkensä on tullut; mutta kun hän on synnyttänyt lapsen, ei hän enää muista ahdistustaan sen ilon tähden, että ihminen on syntynyt maailmaan” (Jh 16:21).
Kivuilla ja ahdistuksilla on oma suuri merkityksensä. Ne muistuttavat Eevaa kuolemasta, joka on hänen kohdallaan peruuttamaton. Tämän Eeva on rikkomuksensa Herralle tunnustaessaan jo hyväksynyt kohdalleen. Synnytyskivut, ahdistuksen meren läpi kulkeminen, valmistavat häntä siihen, mutta hän kestää, sillä hänelle on annettu toivo iankaikkisesta elämästä.
“Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme” (Rm 6:23).
Lupaus lapsen synnyttämisestä ja nimenomaan vaimon siemenestä merkitsee juuri tätä. Eikä luvattu uusi Aadam olekaan vain joku parannettu painos ensimmäisestä Aadamista, eettisesti korkeatasoinen ihminen, vaan paljon, paljon enemmän. Hän tulee olemaan Jumalan Poika.
Tämä oli jo ensimmäisellä ihmisparilla tiedossa. Se näkyy erityisen selvästi Eevan sanoissa, kun hän oli synnyttänyt ensimmäisen lapsensa. Täynnä iloa hän oletti jo tämän olevan luvatun Messiaan: “Minä olen saanut pojan, HERRAn (iish et Jahve ‘miehen HERRAlta’, ‘HERRAn miehen’,eli Messiaan, 1 Ms 4:1. KR33 ja KR92 kääntävät alkutekstin vastaisesti Septuagintan käännösratkaisun mukaan ‘Herran avulla’). Toinen poika saa nimekseen Aabel (hepr. hevel, ‘tuulenhenkäys’, ‘tuulahdus’, ‘mitättömyys’, ‘pettymys’, ‘haave’, ‘unelma’, ‘ohikiitävä hetki’ ja myös ‘ruohikko’, ‘niitty’, ‘keto’, vrt. haveel havaaliim ‘turhuuksien turhuus’). Nimi voi kuvastaa vanhempien pettymystä Kainin suhteen, (‘turha toivo’, Saarisalo), mutta ennemminkin siitä näkyy vanhempien syvenevä itsensä ja ihmisyyden tuntemus. Psalmista puki sen myöhemmin sanoiksi:
“Ihmisen elinpäivät ovat niinkuin ruoho, hän kukoistaa niinkuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne” (Ps 103:15-16).
Mutta me voimme nimen merkityssisällöstä panna merkille Aadamin ja Eevan profeetallisen näkökyvyn ja lujan luottamuksen Jumalan pysyvään Sanaan. ‘Tuulen henkäys’ on nimenomaan Elämän henkäys (nishmat chajjiim) jonka kautta kerran Aadam tuli eläväksi olennoksi. Sama Jumalan Pojan eläväksi tekeväksi Henki (ruuach mechajjaa) voi Aabelin, ‘ohikiitävän hetken’ , ‘turhan’, kuoleman alaisen elämän palauttaa takaisin pysyvän Herran antaman Sanan kautta. Tämän on profeetta Jesaja myöhemmin pukenut sanoiksi seuraavasti:
“Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, kun Herran henkäys puhaltaa siihen. Totisesti, ruohoa on kansa. Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, mutta meidän Jumalamme sana pysyy iankaikkisesti” (Jes 40:7-8).
Aadamin käyttäytymisestä näkyy ilmeisen selvästi hänen vakaa luottamuksensa hyvään tulevaisuuteen ja Herran lupaukseen uuden Elämän ilmestymisestä. Osoitttamatta vähääkään masentumista Herran puheen jälkeen, missä hänen omasta kuolemasta muistutettiin (3:19), hän “antoi vaimolleen nimen Eeva (chavvaa), sillä hänestä tuli kaiken elävän äiti” (3:20).
Tässä yhteydessä onkin syytä todeta, että Herran sanoissa sekä miehelle että naiselle kaikui hyvän sanoman, evankeliumin, eikä tuomion ääni. Usko evankeliumiin ei pysähdy hetken kestäviin ahdistuksiin, kärsimyksiin, vaan katsoo aina niiden yli tulevaan, lopulliseen päämäärään, uuden Elämän ilmestymiseen ihmisen elämässä.
Kristillinen seurakunta on määrätty myös syntymään tänne kipuja kärsien. Seurakunnan historian aikana tämä on monta kertaa unohdettu. Lähetyskäskyä on kyllä pyritty toteuttamaan, mutta mahdollisimman kivuttomasti ja uhria antamatta.
Kirkko “on olemassa sen tähden, että täällä kuollaan”, huudahti professori Tiililä aikanaan Suomen kirkolle (Tiililä, Kirkon kriisi, s. 77). Kirkot ja seurakunnat eivät suinkaan aina ole olleet suostuvaisia kuolemaan, kulkemaan Mestarinsa jäljissä nisunjyvän tietä. Senvuoksi elämäkin on jäänyt usein ilmestymättä. Ken tahtoo viedä evankeliumia eteenpäin, alistukoon myös kipuihin ja kärsimyksiin. Ilman kuolemaa ei synny elämää!
Toisena asiana Herra ilmoittaa vaimolle, että huolimatta raskauden vaivoista ja synnytyskivuista hänellä on oleva halu mieheensä. Tässä on selvästi sanottu, että vaimolla voi olla vain yksi mies. “Mieheesi on sinun halusi oleva”. Muualle ei vaimon tule halujaan suunnata. Kun avioliitto on vertauskuva Kristuksen ja seurakunnan välisestä liitosta, kuinka muuten voisikaan olla. Vilkuileminenkin toisten miesten suuntaan merkitsee Eevalle aviorikosta. Hänellä ei voi olla monta miestä yhtäaikaa eikä hän saa myöskään vaihtaa miestänsä toiseen. Mieheesi, siis omaan mieheesi on sinun halusi oleva.
Kristillisen seurakunnan kannalta katsottuna tämä merkitsee pitäytymistä yksin Kristukseen, muita ‘sulhasia’ ei yksityisillä uskovilla saa olla. Muut ovat epäjumalia tai jumalankuvia. Tarkkaan ottaen kolminaisuusoppikin vie tässä epäjumalanpalveluksen ja jumalankuvien kumartamisen suuntaan, sillä kolminaisuus välittäjänä ja uskon kohteena ei vie Isän yhteyteen, mutta kylläkin Kristus Jeesus, ainoa välimies. Edelleen sakramenttioppi on kivunnut lisävälittäjäksi Kristuksen yhteyteen pääsemiseksi, vaikka Herra Jeesus tuli kyllä tarpeeksi alas, jotta Hänen yhteyteensä yltää uskon kautta syntinen ihminen ilman lisätoimituksia. Niinikään kirkko tai seurakunta ei voi olla uskon kohteena. Näin on asianlaita suurissa kirkkokunnissa ja merkillistä kyllä, monissa ns. herätyskristillisissä suunnissa, erityisen räikeänä lestadiolaisuudessa, mutta myöskin monissa vapaissa suunnissa, esimerkiksi helluntaiherätyksessä. Ensimmäistä käskyä, joka sanoo:
“Älä pidä muita jumalia minun rinnallani” (loo jihje-lechaa eloohiim acheeriim al- paanaai), sanatarkasti “älköön sinulla olko muita jumalia Kasvojeni edessä” tai “älköön sinulle tulko muiksi (perässätuleviksi) jumaliksi (ketään) Kasvojeni päälle (peittämään Kasvoni) (1 Ms 20:3),
ei ole ymmärretty oikein. Jumalan Kasvot on Kristus. Hänen ja uskovan välillä ei saa olla ketään eikä mitään, ei kirkkoja, organisaatioita, järjestöjä, ei paaveja, piispoja, pappeja, saarnaajia, ei edes vanhemmistoja, ei yksinkertaisesti ketään hengellistä valtaa omineita, sillä siinä roolissaan ne peittävät Kristuksen Kasvot ja ovat asettuneet jumalankuviksi, joiden kautta vaaditaan kumartamaan elävää Jumalaa. Jumala järjestyksen Jumalana vaatii järjestystä, mutta ketään Hän ei ole valtuuttanut ylläpitämään sitä hengellistä valtaa käyttävänä epäjumalan kuvana tai suorastaan epäjumalana. (jatkuu)
