Avioliitto – sakramentti laajassa mielessä

Puhuttaessa luterilaisesta avioliittokäsityksestä usein todetaan heti ensimmäiseksi, että luterilaisen käsityksen mukaan avioliitto ”ei ole sakramentti”. Tämä lähestymistapa on kuitenkin aika tyhjä ajatellen avioliiton varsinaista sisältöä ja siinä onkin kuultavissa vanhaa kontroverssiteologista ajattelua, jonka mukaan luterilaisuus olisi jotakin varsin toisenlaista kuin roomalaiskatolinen ajattelu ja teologia. Tosiasiassa luterilaisuus on saanut alkunsa, kuten tiedetään, katolisen kirkon uudistusliikkeenä ja oli lähtökohdiltaan sitoutunut omaan perinteeseensä, vaikka olikin joistakin asioista myöhäiskeskiajan katolisessa kirkossa varsin huolissaan.

Onkin merkille pantavaa, että ohjeellisissa Luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei itse asiassa napitetakaan niin tiukkaan esimerkiksi sakramentin määritelmää kuin kontroverssiteologisesti on joskus ajateltu. Toki korostetaan sitä, että oleellista sakramentissa on se, että siihen kuuluu Raamatussa sanottu Jumalan käsky ja armon lupaus sekä aineellinen välikappale, johon sana liittyy. Taustalla kun oli ajatus, että sakramentin pohjana on Jumalan Sanan tuleminen lihaksi Kristuksessa, jonka ruumis kirkko on. Sanan ja sakramenttien luomuksena kirkon elämä on sakramentaalista, koska myös Jumalan sana armonvälineenä on sakramentaalinen eli välittää Jumalan armon Kristuksessa. Tästä lähtökohdasta käsin liian tiukka määrittely on ongelmallista. Niinpä Tunnustuskirjoihin lukeutuvassa Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (ATP), artiklassa XIII todetaan: ”…ei mielestämme merkitse suuria, vaikka opetustarkoituksessa yksi laskee niin ja toinen näin, jos sen ohessa oikein säilytetään Raamatussa meille annetut pyhät toimitukset. Eivät vanhat kirkon opettajatkaan ole kaikki päätyneet samaan lukumäärään.”

Nämä kriteerit täyttyvät kirkkaimmin kasteen ja ehtoollisen sakramenteissa eli mysteereissä. Luterilaiset tunnustuskirjat eivät kuitenkaan lukitse keskustelua sakramenttien lukumäärästä vaan pitävät myös rippiä sakramenttina. ATP, artikla XIII: ”Todellisia sakramentteja ovat siis kaste ja Herran ehtoollinen sekä synninpäästö, se kun on parannuksen sakramentti.” Myöhemmin kuitenkin vakiintui käsitys, että varsinaisia sakramentteja ovat kaste ja ehtoollinen, koska rippiin ei liity selkeää aineellista elementtiä.

ATP XIII toteaa myös avioliiton täyttävän sakramentin kriteerin siinä mielessä, että sekin perustuu Jumalan käskyyn ja siihen sisältyy lupauksia: ”Avioliittoa ei ole asetettu vasta uuden liiton aikana, vaan heti alussa, kun ihmissuku oli luotu. Se perustuu Jumalan käskyyn, ja siihen liittyy myös lupauksia, jotka tosin eivät kuulu varsinaisesti uuden liiton piiriin, vaan ajalliseen elämään. Jos siis sitä tahdotaan sanoa sakramentiksi, on tehtävä ero sen ja edellä mainittujen välillä, jotka ovat varsinaisia uuden liiton merkkejä ja todisteita armosta ja syntien anteeksiantamuksesta. Samoin pappisvihkimystä voidaan pitää laajassa mielessä sakramenttina: ”Mutta jos pappeudella tarkoitetaan sananpalveluksen virkaa, meillä ei ole mitään sitä vastaan, että sitä sanotaan sakramentiksi. Perustuuhan sananpalveluksen virka Jumalan käskyyn ja suuremoiset lupaukset koskevat sitä.” Jos kriteeriksi otettaisiin se, että sakramentti on se, mikä perustuu Jumalan käskyyn ja johon liittyy lupauksia, voitaisiin pitää sakramentteina ATP XIII:n mukaan myös rukousta, almujen antoa ja koettelemuksia. Korostetaan kuitenkin sitä, ettei haluta riidellä lukumääristä vaan painotetaan sakramentin oikeaa käyttöä: ”…usko ottaa vastaan sen, mitä on luvattu ja mitä juuri sakramentissa tarjotaan.”

Niinpä avioliitossakin keskeisintä on sen sisältö. Esimerkiksi Antti Yli-Opas on väitöskirjassaan (2010) eritellyt seuraavia avioliiton merkitykset osa-alueita: lisääntyminen, lapset ja perhe; seksuaalisuuden toteuttaminen; lääke syntiä vastaan; miehen ja naisen välinen kumppanuus; rakkauden ja uskon koulu. Avioliiton tietynlainen ”desakramentalisaatio” on kuitenkin ohentanut kirkollista elementtiä, mikä lienee osaltaan myös vaikuttanut kotien kristillisen kasvatuksen ohentumiseen. Ehkä pääpaino avioliittoteologisissa pohdinnoissa tuleekin tulevina vuosina olla paitsi siinä, miten avioliitto tukee parisuhdetta ja perhettä myös elämää seurakunnan jäsenenä ja kristittynä. Lahjan ja tehtävän ulottuvuus siinä tulee kirkkaasti esiin.