Piispa Irja Askolan intentio on erinomainen. Piispa Björn Vikströmin pragmatismi on hieman enemmän jalat maassa.
Avioliitto on yhteiskunnan instituutio ja yhteiskunnallinen käsite. Se vaihtelee yhteiskunnittain. Irakissa 9-vuotias voidaan pakkonaittaa. Meillä se ei käy, koska tämä on yhteiskuntana hieman… erilainen.
Euroopan hallitsijat olivat kyllä keskiajalla pedofiilejä, ei sillä.
Kirkon nykyinen vihkioikeus on tarra, joka pitää kiinni vallankäytössä. Teologisen itseymmärryksen kannalta tuosta yhteiskunnallisesta vallasta voidaan luopua. Kunnallinen virkamies tai -nainen voi ihan hyvin lyödä muutaman kympin hintaiseen paperiin leiman ja julistaa aviopuolisot.
Kirkko siunatkoon, mitä siunaa. Tähän asti lullukkahengellisyyteen keskittynyt kirkko on siunannut kahvipaketteja, kissoja ja koiria. Hirveää vääntöä on käyty, voiko homoja siunata. Kun tässä ”siunaus” on tätä, mutta tuossa ”tuota”. Kaikki pitää tehdä niin kuin sääntökirjassa sanotaan.
Kirkkohistoriallisesti ja teologisesti kirkolle passaisi aivan hyvin se käytäntö, joka on vallinnut esimerkisi helluntailaisten keskuudessa. Mennään naimisiin yhteiskunnassa ja rukoillaan liiton puolesta seurakunnassa. Seurakunnan pastori voi kyllä tarkistaa sääntökirjastaan ja todeta, että meillä ei kuulkaa ole tapana naida punatukkaisia.
Keskustelu osoittaa vain, miten eri kuppikunnat keskenään tappelevat vallasta. Se, joka ajattelee, ”minulla on parempi argumentti”, haluaa vain voittaa vastustajansa. Voittaminen ja kilpailu on täällä niin verissä, se on tätä maailmaa, maailmallisuutta.
Mutta kristinuskon itsensä kannalta sen oma valta on aivan muunlaista valtaa. Eikö kristillisen yhteisön pitäisi olla häviäjien yhteisö. Antaa tuolla yhteiskunnallisilla ja akateemisilla areenoilla ihmisten kukkoilla ja patsastella jämynä. Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu, kun se tuntuu olevan hänelle niin tärkeää! Mitäs me siitä välittäisimme?
Tietenkin kun katsoo DVD:ltä Sopranosta, jossa on kuvattu rikkaat juutalaishäät, tulee mieleen yksi näkökohta. Olisihan se somaa, jos meilläkin rabbit ja pastorit ja muut uskonnolliset virkahenkilöt edelleen voisivat suorittaa samalla kertaa yhteiskunnallisen osuuden kyseisessä naimisiinmenemisen rituaalissa. Mutta jos se ei käy, niin kannattaa muistaa, ettei siinä menetetä kuin yksi täysin yhdentekevä asia: pieni siivu yhteiskunnallista valtaa.
Avioliitto joka tapauksessa on omaisuudenhoitoa varten olemassa oleva täysin sekulaarinen instituutio. Kommunismissa avioliitto on tarpeeton. Kirkolle avioliitto on ollut tärkeä, koska ihmistä on pitänyt vahtia myös hänen makuuhuoneessaan. Mutta se aika meni jo kauan sitten.
Elämme oikeasti yksilöä kunnioittavassa maailmassa, jossa edes lähetysjärjestölle ei kuulu pätkän vertaa, mikä siellä työntekijän alakerrassa saa aikaan vipinää, ja mikä genitaaleja liikuttaa.
Jos valtio ei erikseen riistä uskonnolliselta yhdyskunnalta, tässä siis evankelisluterilaiselta kirkolta, vihkioikeutta, tapahtuu liberaalien keskuudessa sama omankäden oikeutta toteuttava kikkailu kuin Luther-säätiössä: papit ryhtyvät vihkimään seksuaalivähemmistöihin kuuluvia yhteiskunnan vihkimiä aviopareja sen enempää kyselemättä.
Vikström on oikeassa: kirkolliskokous ei muuta näkemysiään riittävän nopeasti.Joten tästä käytännön syystä kirkko luopunee vihkioikeudestaan. Tällöin papit rupeavat siunamaan omntuntonsa mukaisesti myös homoliittoja, jotka yhteiskunta on vihkinyt. No, joku luonnollisesti tekee kantelun, mutta ei siitä mitään seuraa niin kuin ei seuraa Luther-säätiönkään kohdalla. Piispa sitten toteaa piispallisesti, että ”tämä on askel kohti eriytymistä”. Mutta that’s it.
Amishit ja mennoniitat voivat kyntää maansa hevosella, jos siltä tuntuu. Siitä ei seuraa, että kaikkien muiden pitää kulkea olkihattu päässä.
Kyllä kristillinen yhteisö on häviäjien yhteisö, mutta kova hinku on ne tappiotkin esittää sankarillisina. Kirkolliskokous muuttaa näkemyksiään ja tekee päätöksiä liian hitaasti rakenteellisista syistä. Pysyvyys ja muuttumattomuus on merkittävämpi arvo kuin muuttuminen, vaikka julistuksen ytimessä on mielenmuutos. Moni on Vikströmin kannalla mutta auktoriteettivetoisessa kirkossa lienee merkitystä sillä että asian on sanonut ääneen piispa.
Hyvä kirjoitus minusta. Olen aika lailla samalla kannalla, paitsi yhdessä kohdassa:
”… ettei siinä (naimisiinmenon rituaalissa) menetetä kuin yksi täysin yhdentekevä asia: pieni siivu yhteiskunnallista valtaa.
Tuo pieni siivu ei ole lainkaan yhdentekevä. Kyllä nimenomaan yhteiskunnallinen valta on kirkolle olennaisen tärkeää. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi siinä, miten liikuttavan hurskaasti pidetään kynsin ja hampain kiinni pakollisesta ”oman uskonnon opetuksesta”;)
Lähetystyötäkin alettiin alun perin tehdä vallan ja valloitusten takia. Ei se kirkko nyt vaan sillä lailla pyöri että ollaan hiljaa uskovaisia omassa pikku piirissä. Kasvua pitää olla, siispä vääräuskoisia käännyttämään!
😀
Heikosti ovat ymmärryksen asiat, kun sanaan pitäytymistä verrataan hevosella kyntämiseen.
Liberaaleilla tullee olemaan mehukasta menoa omassa kirkossansa, kunhan uskovat on saatu ulos.
http://www.uskonnonvapaus.fi/artikkelit/vihkimisoikeudet.html
Tuosta linkistä käy ilmi, kenellä on Suomessa vihkimisoikeus eli oikeus vihkiä mies ja nainen avioliittoon.
Salme,
minä rahvaanomaisuuttani ja tilanpuutteen vuoksi käsittelen vapaita suuntia monoliittina, ja näin ollen helluntailaisuus saa luvan nyt edustaa kaikkea, mikä tulee Amerikasta. Näin ollen tekstini sisältääkin pahan virheen. Kiitos oikaisusta. Halki, poikki ja pinoon -menetelmä äkkiväärästi on hankala, koska tylsä kirveeni voi kimmota kalikasta omaan otsaani.
Juhani, ole hyvä. Minulla heräsi mielenkiinto, että kenellä kaikilla tuo vihkimisoikeus on ja siksi etsin tuon tiedon. Tarkoitukseni ei ollut mitenkään oikaista sinua. 🙂
Törkeä letkautus vai toimittajan täydellinen tietämättömyys?
Helluntaikirkko, samoin kuin kaikki kristilliset kirkkokunnat maassame vihkivät ainoastaan mies ja naispareja avioliittoon.
Yhdistyspohjaisissa helluntaiseurakunnissa tai muissa vastaavissa on maistraatissa solmittu avioliitto kyllä siunattu. Yhteiskunnan rekisterin kannalta se ei ole merkitsevä, vihkiparille tietenkin tärkeä.
Avioliiton esteiden tutkimisessa, luterilainen käytäntö on, ettei väestörekisteriin kuuluvaa helluntailaista voida luterilaisen ”viranomaisen toimesta” vihkiä avioliittoon…
Punatukkaisista ei yhdenkään kirkon käsikirjassa puhuta mitään..
Uusi ei kristillinen ”uskonnollinen yhteisö” Karhun Kansa on saamassa myös vihkimisoikeuden…kunhan puheenjohtaja on tenttinyt avioliittolain….
Mielestäni uskonnnollisessa yhteisössä pitäisi olla muutama sata jäsentä, ennenkuin sille pitäisi antaa tämä yhtesikunnan rekisteriin vaikuttava vihkimisoikeus.
Minullekin tuli mieleen tuo Karhun Kansan vihkimisoikeusasia blogia lukiessani. Siitä oli uutinen jokin aika sitten.
Tiedän luterilaisen parin, jotka vihki kirkossa avioliittoon Vapaakirkon pastori. Etukäteen oli otettu selvää, että se on ”laillista”.
Erkki Kivisara: Luterilainen kirkko kyllä vihkii kyllä väestörekisteriin kuuluvan helluntailaisenkin, jos puoliso kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Luterilainen kirkko näet vihkii pareja, joista toinen kuuluu luterilaiseen kirjkkoon ja toinen johonkin kristilliseen seurakuntaan.
Juhani: On liian yksinkertaistettua sanoa, että helluntailaisuus tulee Amerikasta. Se on vain osatotuus, jos sitäkään. Helluntailaisuuden toi aikanaan Suomeen norjalainen entinen metodistipastori T.B. Barratt. Suomen ensimmäisissä helluntailaisissa oli paljon luterilaisia, mm. laestadiolaisia.
Suomen helluntaiherätys, maailman luterilaisin helluntailiike, on läpeensä, pienin eksoottisin maustein hyvin suomalainen liike, hyvässä ja pahassa. Suomen helluntaiherätys onkin kummajainen maailman helluntailiikkeiden parissa. Se on monella tapaa opeiltaan ja käytännöltään lähellä suomalaista luterilaisuutta. Asia, joka ei ole pelkästään hyvä asia, vaikka on se sitäkin.
Olisiko sitten mahdollista, että maistraatissa saadaan homoavioliittopaperiin leima, ja uskonnollisissa yhdyskunnissa edelleen vanhaan malliin sellainen avioliitto kuin mihin ne ovat valmiit? Tasa-arvoinen avioliitto Suomeen tulee kyllä. Ja minusta se on hyvä asia ihan siksi, että lain edessä jokaisen on saatava olla tasa-arvoinen.
Jari Raappana tulee huomauttaneeksi, että helluntailaisuus ei ole ollenkaan yhtenäinen liike, vaan jo alkuunsa tultuaan Amerikasta pohjolaan se pohjoismaislaistui ja siten tiettyyn mittaan asti irtaantui juuristaan. Senhän täytyy olla niin, koska ei se muuten olisikaan niin elinvoimainen liike tässä kulttuurissa. Kuitenkin sen eräät aivan perustavat tekijät ovat esimerkiksi luterilaisuuteen nähden niin erilaiset, että ei sitä selitä muu kuin se, että se tosiaan syntyi Amerikassa siellä vallitsevien erityisten edellytysten viitoittamana.
Koska minä olen liberaali eli vapaamielinen, jo tästä sanasta voi päätellä, että vapaat suunnat herättävät eräissä kohdin myönteisiä ajatuksia. Niinpä tietyiltä osin, tiettyyn rajaan asti, olen ilman muuta vapaisiin suuntiin kuuluvan helluntailaisuudenkin salarakastaja. Mutta koska liberaali voi olla myös vasemmistolainen, meinaa se sitä, että liberaalikin voi ymmärtää rakenteiden merkitysten, ja siten jotkut liberaalit aivan koherentisti voivat olla myös Vatikaanin salarakkaita, varsinkin jesuiittojen salarakkaita. Tämä seikka, että liberaali taipuu niin moneen, herättää luonnollisesti epäluuloa ja harmittaa monia.
”Avioliitto joka tapauksessa on omaisuudenhoitoa varten olemassa oleva täysin sekulaarinen instituutio.”
Suomessa se voinee olla noinkin, varsinkin rikkaitten keskuudessa. Japanissa omaisuuksien maksimointi tapahtuu järjestetyissä avioliitoissa. Niitäkin on kahdenlaisia: joko ”yomeiri”, jossa nainen liitetään miehensä sukuun tai ”mukoiri”, jossa mies liitetään vaimonsa sukuun eli kummassakin tapauksessa kaksi sukua yhdistyy omaisuuksineen kaikkineen. Japani, jossa shinto-uskonto opettaa elämään sovussa luonnon evoluution kanssa, ei vuosituhantisia perinteitään muuta. Niinpä sukupuolineutraalia avioliito-instituutiota ei voi olla.
”Avioliittoa” länsimaisessa kontekstissa ei tarkoitettu olemaan ”omaisuuksien hoitoinstituutio”, vaan (Roomalaisen oikeuden määrittelemä) ”matrimonium”, josta esim. englanninkielinen termi ”matrimony” juontaa. Sana muodostuu kahdesta osasta ”mater” (äiti) ja ”munus” (tehtävä). Avioliiton (tuon suomenkielen sanahirviön) tarkoitus ja tehtävä on siis äitiys eli lasten synnyttäminen. Sitä varten mies ja nainen liittyvät yhteen. Vanhastaan se merkitsi myös sukujen yhtymistä ainakin nimellisesti: nainen otti miehensä sukunimen tai mies vaimonsa sukunimen (tilan nimen).
Japanissa avioliittoa tarkoittava on ”kekkon” (結婚). Se muodostuu kahdesta radikaalista ja juurista: 結, ”ketsu” eli rukouksella sitoutua ja 婚 ”kon” eli nainen liittyy juuri sinä hetkenä, kun nimet ovat sopimuspaperissa, miehensä sukuun. Käytännöss se tapahtuu kaupungin virastossa ilman seremonioita. Ne, jotka haluavat sen rukouksenkin, pitävät seremonian (kekkonshiki). 90 % seremonioista on kristillisiä.
Juhani poistit Yhdysvallat blogistasi, mutta Salmelle vastasit: ”Helluntailaisuus saa luvan nyt edustaa kaikkea, mikä tulee Amerikasta.”
Kuten tietänet, Yhdysvaltojen osavaltiossa on hieman erilaisia käytäntöjä avioliittoon vihkimisessä. Missään osavaltiossa ei tietääkseni kirkoilla tms. ole vihkioikeutta. Oregonissa avioliiton voi solmia vain mies ja nainen (johtuneeko siitä, että juutalaiset ovat vallan kahvassa). Avioliitto (siis matrimony) solmitaan kaupungin virastossa, mutta se astuu voimaan vasta seremonian jälkeen. Kaupungin virasto antaa todistuksen, että tämä pariskunta on päättänyt solmia avioliiton. Pariskunta sopii seremoniasta jonkun papin. tuomarin tms. kanssa, joka on anonut ja saanut vihkioikeuden Oregonissa. Seremonian jälkeen vihkijä toimittaa todistuksen allekirjoitettuna ja kirkon tms leimalla varustettuna kaupungin virastolle. Jos virasto hyväksyy asiakirjat, avioliitto astuu voimaan.
Tämä voisi toimia Suomessakin hyvin. Maistraatissa ei siis olisi mitään seremoniaa, vaan kirkoissa tai muualla, joissa vihkiluvan anonut ja saanut pappi tms. toimittaa seremonian. Ne, jotka pelkäävät joutuvansa siunaamaan sukupuolineutraaleja avioliittoja, välttyvät loukkaamasta omaatuntoaan ja kirkon vuosituhantista perinnettä, eivät tule anomaan vihkioikeutta.
Papinvirassa oleville papeille, joilla on henkilökohtainen vihkioikeus, kirkko maksaa jäsentensä vihkimisistä toimituspalkkion (kuten nykyäänkin toisessa seurakunnassa suoritetuista kasuaalitoimituksista). Kirkkoon kuulumattomat maksavat itse palkkion.
Papiksi vihityt, jotka eivät ole minkään seurakunnan palveluksessa eli papinvirassa, saavat tietenkin hinnoitella palvelunsa miten tahtovat. Yhdysvalloissa toimituspalkkio on yleensä 100 USD tai enemmän, varsinkin itsenäisissä seurakunnissa.
Muistanko oikein, kun minulla on sellainen mielikuvä, että jossain Etelä-Suomessa joku tai jotkut papit yrittivät toimia Atson kommentissa esiin tulevaan tyyliin eli ”Papiksi vihityt, jotka eivät ole minkään seurakunnan palveluksessa eli papinvirassa, saavat tietenkin hinnoitella palvelunsa miten tahtovat.” ? He olisivat myös toimittaneet kasteita, hautaansiunaamisia jne. oman yrityksensä puitteissa. Muistaakseni heidän hankkeensa kiellettiin.