Kun aikanaan pyöriskelin Leningradskaja Oblastin alueella eli Inkerinmaalla, niin siellä näin ensikerran siunaustilaisuudessa avoimen arkun. Niitä ehdin nähdä muutamia. Kaikki vainajat olivat naishenkilöitä ja heidät oli kaunistettu kuin hääjuhlaa varten. Uskovana ihminen onkin menossa Karitsan hääjuhlaan.
Siellä olen nähnyt myös kuvia miten kodin pihasta on lähdetty saattamaan ja siinä on arkku auki ja jäähyväisiä on jätetty. Kuvaaminen on kuitenkin aiemmin ollut erilaisessa arvossa mitä nykyisin. Kun kohta vauvasta vaariin jokaisella on kuvaamiseen kykenevä laite, niin sen käyttö on yleistynyt.
Välttämättä kuvaamisen mielekkyyttä ja muita arvoja ei ajatella, kun se kuvaaminen on niin helppoa. Mitä sitten ihminen tekee tuhansilla kuvilla, joita kukaan ei katso, on toinen kysymys. Ajattelen niin, että itselle voi lähisukulaisesta ottaa kuvan, mutta julkistamista en pidä hyvänä ideana.
Tässä samalla voi miettiä omaa suhdettaan kuolemaan. Minusta on erityinen onni nähdä ja myötäelää hetki, kun joku läheinen ihminen siirtyy pois. Olen nähnyt isäni lähtevän. Pieni hetki, siinä lepäsi isäni, toisessa hetkessä tajusin, hän ei ole siinä enää.
Monille on tärkeää säilyttää muistikuva elävästä läheisestä, mutta ruumiin näkeminen auttaa siinä, että ymmärtää päivien määrän. .
Entiseen aikaan meilläkin oli tapana, että arkku oli avoimena vainajan kotipihalla hautajaisiin lähdettäessä tai hautajaisten yhteydessä vaikka vainajien säilytystilat eivät olleet sillä tasolla, millä ne ovat nykyisin. Silloin myös kuvattiin vainaja arkussa eikä siinä ollut mitään outoa. Ei tietysti ollut nettimaailmaa, jossa kuvaa olisi laajemmin levitetty. Kuolema oli kuitenkin enemmän ”läsnä” ja konkreettinen asia eli sitä ei piilotettu kuten se nyt tavallaan tehdään.
Joskus oli eri käsitys siitä, mikä on julkista mikä yksityistä. Mikä on perheen ja suvun asia. Ihmisen ruumiillisuus elävänä ja kuolleena oli eri asioita mitä nykyisin.