Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.
Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?
Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?
Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:
”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”
Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä. Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.
Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.
Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?
Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.
Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.
Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.
Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?
Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?
Vl-kristillisyyden keskustelukulttuurista kertoo hyvin tänään 20.2.2013 julkaistun Päivämies-lehden alakerta ”Iloa ja vahvistusta uskovaisten kanssakäymisestä”, jonka on kirjoittanut Johanna Lumijärvi. Itse luin sen jo päivällä virastossa työtauon aikana.
Per Olof, me joille (tai joiden työpaikoille) ei tule Päivämiestä, emme tiedä, mitä Johanna Lumijärvi on kirjoittanut. Voisitko lyhyesti kertoa!
Johanna Lumijärvi kertoo useammasta tilaisuudesta, joissa on naisten kesken keskusteltu vaikeista ja aroistakin aiheista avoimen ja vapaan ilmapiirin vallitessa. Päivämies-lehteä voi lukea ilmaiseksi esim kirkkoherranvirastoissa. Osa artikkeleista on myös netissä. Tässäkin asiassa pätee vanha sääntö ”lue enemmän ja luule vähemmän”.
>>>Tälläkin areenalla on käsitelty monille tuntematonta vl-kristillistä maailmankuvaa avoimesti ja kriittisesti. Toivoa sopii, että nämäkin keskustelut osaltaan vaikuttaisivat ihmisoikeuksien ja sananvapauden kunnioittamiseen myös autoritäärisissä uskonnollisissa yhteisöissä.>>
Tällaiset kommentit estävät kaiken asiallisen vuoropuhelun.
Jorma: Miksi estävät? Pitääkö antaa estää? Miksi emme voisi vain ajatella, että kyse on yhdestä ajatuksesta ja mielipiteestä muiden joukossa? Miksi keskustelu muka olisi mahdollista vain, jos näemme asiat samalla tavoin?
Jo koet, että em. väite ei pidä paikkaansa, miksi et Jorma vain voisi ilmaista sitä eriävää mielipidettäsi rauhallisesti ja perustella omaa näkökantaasi? Osallistua keskusteluun?
Luulen, että juuri tuon tyylisistä kommenteista ihmisille tulee se VAIKUTELMA, että olisit ylimielinen, vaikka sitä et taatusti tarkoita.
Per-Olof Moberg:
Jos Johanna Lumijärvi kertoo käyneensä avoimia uskonnollisia keskusteluja yhteisön ulkopuolella olevien kanssa, tämä kertoo
suuresta muutoksesta SRK -kristillisyyden keskustelukulttuurissa. Tämä on nähtävä pelkästään posittiivisena muutoksena ja eräänlaisena merkkinä aiempaa suuremmasta vapautumisesta. Aiemmin tällaisia avoimia keskusteluja, joissa henkilökohtaisia mielipiteitä on uskallettu julkituoda avoimesti ja rehellisesti, niitä on käyty vain pienessä piirissä erittäin luotettavien ja läheisten kesken. Näin on minulle moni liikkeestä lähtenyt kertonut kun olen heiltä asiasta kysellyt.
Jussi, Johanna kertonee vl-naisten keskinäisistä keskusteluista. Per Olof on lukenut lehden, hän tietää. Minä vain arvailen.
On täysin ymmärrettävää ettei kukaan vl-ihminen halua ryhtyä täällä bloggaamaan. Se kertoo ennen muuta keskusteluilmapiiristä kotimaa24:ssä. Täällä on ”oikeat” mielipiteet ja sallitut ”väärät” mielipiteet. Liikkeeseen myötämielisesti suhtautuva vanhoillislestadiolainen ei sovi kumpaankaan. Kuka nyt vapaaehtoisesti haluaisi likasangoksi, jäteämpäriksi tai puruluuksi, ivan ja pilkan kohteeksi? Etenkin jos vähintään joka toisessa kommentissa syytetään tietoisesta valehtelusta, venkoilusta jne..
Emilia Karhulla näyttää olevan hyvin myönteinen näkemys todellisesta vuorovaikutuksesta sosiaalisessa mediassa. Minä en olisi niin optimistinen. Hyvin usein, ainakin tällä foorumilla vain huudetaan julki omia käsityksiä. Somessa jää paljon vuorovaikutuksesta pois kun puuttuvat ääni, äänensävyt, eleet ja ilmeet. Vain kirjallisessa muodossa esitetty puheenvuoro on valitettavasti liian helppo tulkita (jopa tahallisesti) väärin. Parasta mahdollista ja aitoa vuorovaikutusta ei ole naamakirja, vaan kasvotusten puhuminen – vaikka pienemmässäkin piirissä.
Blogissaan Emilia viisaasti kysyy: ”Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.”