Olen saanut viime päivinä useita viestejä vanhoillislestadiolaisilta, jotka surevat Kotimaa24:ssa käydyn lestadiolaiskeskustelun yksipuolisuutta ja perustelevat kantaansa hyvin. Samaan hengenvetoon he kuitenkin toteavat, että eivät uskalla, jaksa tai pysty ryhtymään itse blogisteiksi tai aktiivisiksi verkkokeskustelijoiksi tälle sivustolle omalla nimellään – tai edes anonyymisti – tuomaan julki sitä toisenlaista näkökulmaa. Perustelut tälle arkuudellekin ovat sinänsä olleet ymmärrettäviä.
Mutta mitä tämä kaikki kertoo uudenlaisesta tavasta viestiä, somesta, hengellisistä verkkokeskusteluista, ihmisten kyvystä käydä keskustelua toisin ajattelevien kanssa, hengellisestä herkkyydestä, pelosta, uudenlaisten mediakäytäntöjen avoimuuden suhteesta tasa-arvoon ja siihen, kuka saa äänensä kuuluviin?
Toteutuuko idea tasa-arvosta ja kaikkien äänen kuulemisesta ajan kanssa, kun ihmiset tottuvat verkkokeskusteluihin, kun yhteisöt ja organisaatiot alkavat mieltää verkkokeskustelun normaaliksi osaksi arkea? Hälvenevätkö pelot siellä ja tuolla, alkavatko normaalit käyttäytymissäännöt ja hyvät tavat jalkautua myös verkkokeskusteluihin? Vai tuleeko jatkossakin aina olemaan niin, että joku uskaltaa sanoa ja toisin ajatteleva ei uskalla kommentoida? Ovatko verkkokeskustelut ja avoin kommunikaatio vain vain vahvojen oikeus? Entä onko se kenenkään syy? Voiko asiaan vaikuttaa – ja jos, niin miten?
Toinen tämän bloggauksen ajatustenherättäjä on ollut Tuija Aallon mielenkiintoinen uusi kirja Kuinka olla avoin, työelämän uudet viestintätaidot. Kirjassa Aalto siteeraa kirjailija Pauliina Suden Hesarissa ollutta kirjoitusta:
”Näinkö sitä sitten ajetaan sananvapauden ja demokratian asiaa netin aikakaudella? Osa suoltaa ilmoille pidäkkeettä kaiken, minkä suinkin keksii, toiset vaikenevat varmuuden vuoksi, käpertyvät itsesensuurin viltin alle vihapuhetta piiloon.”
Toisaalta on selvää, että niin työelämässä, sosiaalisessa elämässä, yksityiselämässä kuin hengellisessäkin elämässä avoimuus ja vuorovaikutus mahdollistavat uusien ajatusten syntymisen ja kehittämisen, innovaatiot, sen ettei pyörää tarvitse keksiä yhä uudelleen. Avoimuus mahdollistaa kasvamisen ihmisenä ja työntekijänä. Parhaimmillaan se lisää ymmärrystä ja vähentää ennakkoluuloja.
Avoimuus palvelee tarkoituksenmukaista päätöksentekoa ja rohkaisee ilmaisemaan myös keskeneräisiä ideoita ja ajatuksia, mietteitä ja oivalluksia julkisesti. Avoimuuden kautta asiat kehittyvät nopeammin toimivaan suuntaan, kun väärän suunnan havaitsijoita on jo kesken matkan enemmän, ajatus väärästä suunnasta voidaan sanoa ääneen heti, ja tarvittaessa voidaan tarkistaa suuntaa.
Mutta miten tässä prosessissa taattaisiin ääni myös niille, jotka ovat arkoja ja pelokkaita ilmaisemaan itseään, huomioitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan?
Demokraattisissa yhteiskunnissa journalistien perustehtävä on tutkia ja läpivalaista ja tehdä julksieksi vallankäyttöä. Erilaiset WikiLeaksin jäljille nousseet vuotosivustot vievät vallankäytön läpinäkyvyyden äärimmilleen. Saman tyyppisiä hengellistä vallankäyttöä luotaavia vuotosivustojakin netistä löytyy paljon. Niille on paikkansa ja perusteensa. Samalla on silti pakko miettiä myös sitä, onko olemassa sellaistakin avoimuutta, sellaista tietovuotoa, joka aiheuttaa enemmän vaaraa kuin hyötyä, joka lisää ennakkoluuloja ja syventää kuilua eri tavalla ajattelevien välillä enemmän kuin hälventää niitä.
Journalisti minussa vaatii ehdotonta sananvapautta, mahdollisuutta kertoa avoimesti ja julkisesti omista kokemuksistaan, näkemyksistään, tiedoistaan ja havainnoistaan. Samalla ihminen minussa suree, että sananvapaus hyödyttää käytännössä vain niitä, joilla on sana hallussaan ja rohkeutta itseilmaisuun.
Kirjassaan Tuija Aalto toteaa, että siirtyminen avoimeen ja verkostomaisen toimintakulttuuriin edellyttää perinteisen hallintoajattelun korvaamista yhteistyöllä, joka perustuu vuorovaikutukseen eikä hierarkioihin. Ajatus avoimesta, yhteisöllisestä, tasa-arvoisesta vuorovaikutuksesta, joka rohkaisee kaikkia ilmaisemaan omia näkökulmiaan, on kaunis ja tavoiteltava. Aivan varmasti se on pitkän päälle myös taloudellisesti kannattava, teknologian kehitystä edistävä, ihmisten asumisviihtyvyyttä lisäävä, monenlaista uutta hyvää tuottava toimintakulttuuri.
Silti ratkaisematta jää kysymys: Entä jos ihmisellä ei ole edellytyksiä nopeaan nettiajan vuorovaikutukseen, vauhdikkaaseen ja rohkeaan reagoimiseen, kirjoittamiseen? Entä jos ihmisen vuorovaikutustaidot ovat puutteellisia, rohkeus vähäistä, herkkyys pahastua ja loukkantua suurta?
Tekniikkaa voi aina oppia, vuorovaikutustaitojaankin voi epäilemättä kehittää. Mutta jääkö silti aina ongelmaksi persoonallinen arkuus, joka kenties estää herkän ja aran ihmisen hyvinkin viisaiden ajatusten mukaan saamisen yhteiseen keskusteluun, yhteiseen vaikuttamiseen, yhteiseen ideointiin, uuteen yhteiseen avoimuuden toimintakulttuuriin?
”Usko on äärimmäisen subjektiivinen asia. Jokainen kokee sen aivan omakohtaisesti. Ajattelen lestadiolaisesta liikkeestä irtaantuneen kokeneen jotain perin järisyttäviä kielteisiä kokemuksia.” Olen ymmärtänyt, että vanhoillislestadiolaisuudesta irtautuminen on nimenomaan yhteisöllisen ja yksityisen uskon välinen kriisi. Se, minkä sisimmässään kokee oikeaksi ja pyhäksi asetetaan ulkoapäin kyseenalaiseksi tai jopa tuomitaan vääräksi.
Martti Pentti:
Mielestäni tässä Martti on ymmärtänyt aivan keskeltä. Tästä juuri on kysymys myös aina silloinkin, kun ihminen joutuu muista syistä elämään yhteisössä, jonka säännöt kokee omia elämänarvojaan ja omaa uskonvakaumustaan rajoittavina. Ratkaisu tähän on valitettavan usein, että joutuu elämään ns. kaksoiselämää. Varsinkin tiukkapipoisten vl-vanhempien lapset ja nuoret elävät nykyisin hyvin usein tällaisessa tilanteessa. Uskoisin että tämä ei voi olla vaikuttamatta lapsen ja nuoren kehitykseen ja oman identiteetin mudostumiseen.
Enpä muista yhtään Emilian kirjoitusta/kommenttia, josta olisin ollut eri mieltä.
Niin voin alkekirjoitaa sinänsä sekä Emilia sinun että Vuokon ajatukset mutta kun kysymys ei ole tästä. Ei absolutimi ole valinta joka on sidoksissa lestadiolaisuuteen eikä imikään muukaan esiin otettu asia ole sidoksissa lestadiolaisuuteen tai uskontoon yksitään. Kaiki valinnat ovat mahdolisia valita lestadiolaisuuden ulkopuolella. Letadiolsiuudessa kuitenkaan ei ole mahdolisuutta valta kaikia niitä hyviä valintoja jotka on mahdolista tehdä lestadiolaisuuden ulkopuolella.
Miksi lestadiolaiset valitsevat itsetuhoisen käytöksen vaikkapa suhteesaan ehkäisemättömyyteen .. Kaikki myönnämme sen että sekä hyvin että pahoinvointia on mutta edleenkään se kysymys siitä – mitkä asiat ovat niitä hyviä asioita joita ei ole saatavissa llestadiolaisuuden ulkopuolella ja jotka ovat nimenomaan vaikutusta tuosta uskosta. Väitän ettei ole yhtään sellaista valintaa.
Kuinka moni asia lestadiolaisilla perutuu ihmien aitoon valitaan ja harkintaa kuinka paljon niitä on asioita joita noudatetaan ilman kritiikiä koska niihin on kasvettu. Kuinka moni asia ylipäätään misään ja kaikialla on asioita joita noudatetaan tai tehdään erii yhteisöihin kuulumiseksi tai ilman että asioita vaivaudutaan ajatelemaan sen syvälisemmin.
Uskonnoissa on tapakulutuuri joka normitaa käytäytymistä mutta se ongelma mikä niisä usein on on se että niilä myös pyritään halitsemaan ja käytämään valtaa vaikka se ei niihin kuuluisikaan.
Sinula on Katri kiinnostavia, haastavia ja hyviä kysymyksiä.
Itse ajattelen, että tapakristillisyydelläkin on arvonsa. Ajattelen myös, että jos kokee elämänsä ja olemisensa hyväksi jossakin porukassa ja sen tapoja noudattaessaan, niin ei kaikkea tarvitse edes perustella ja pohtia, ei kaikesta tarvitse muodostaa henkilökohtaista näkemystä. Ihmisellä on siis lupa uskoa ”niin kuin meidän porukoissa on aina uskottu”. Mutta minkäänlaista väkivaltaista vallankäyttöä näiden tapojen, tottumusten ja hyväksi havaitsemisien välityksellä en tietenkään hyväksy. Yhtäläisesti kun ihmisellä on oikeus olla kyseenalaistamatta, hänellä on oltava oikeus myös kyseenalaistaa.
Tässä on ehkä juuri se ydinkysymys, mikä minua suuresti hämmentää: MIKSI emme voi elää sovussa ja keskinäisessä kunnioituksessa, vailla pelkoa sellaisessa tilanteessa, jossa osalla on tarve kyseenalaistaa ja osalla tarve olla kyseenalaistamatta?
Kiitos, Katri!
Erinomainen kirjoitus jälleen kerrran. Erityisesti nämä kohdat:
Samaa mieltä molemmista. Tästä jälkimmäisestä lainauksen aiheesta muistelen lukeneeni SRK:n foorumilta erään jäsenen paheksuvan kannanoton keskustelussa, jossa joku ei nähnyt perhesuunnittelua syntinä: ”nyt maailma pakottaa meitä ehkäisemään”.
Emilia:
Mielestäni ihmiset elävät kuitenkin sovussa esim. työpaikoilla ja kanssakäyminen on mutkatonta. Minunkin työpaikallani on useita SRK -lestadiolaisia, on myös liikkeestä eronneita. En ole huomannut mitään ongelmia ihmisten välisessä kanssakäymisessä työpaikallani. Tosin meillä uskonasioista keskustellaan aika harvoin kahvipöytäkeskusteluissa ja yleensäkin. Niinkuin edellä on todettu usko on hyvin henkilökohtainen ja subjektiivinen asia eikä se kuulu kenellekään ulkopuoliselle. Siitä puhumisesta tai siitä vaikenemisesta on suvereeni päätösvalta vain asianosaisella itsellään ja sitä kaikkien tulisi kunnioittaa.
Ongelma keskusteluissa ja keskustelemattomuudessakin on yleensä se, ettei uskon henkilökohtaisuuden ja subjektiivisuuden vuoksi kyetä keskustelemaan itse asioista tai ongelmista. Yleisellä tasolla alkanut keskustelu siirtyy yleensä hyvin nopeasti henkilökohtaiselle tasolle ja itse keskustelijoiden pesoonaan. Tämä on surullista.
Jos lähtee katsomaan kristinuskon peruusperjaateita niin itseasiassa se valvomiseen on annettu jokaiselle krititylle henkilökohtaisesti. Sitten on se toinen puoli kuinka paljon vaikkapa lestadiolaisuudessa oikeasti on oikeutta kuunella ja olla rehellinen omille tunteillle ajatuksille ja mielpiteille.
Jos itse asiassa uskonnoliseen likeeseen kuulumista katsotaan peliteroian valossa tulee ymärrettäväksi miksi jotkut kuuluvat liikeeseen vaikka sen arvomailma ei vastaakaan omaa ajatusmailmaa.
Ei voida sulkea pois myöskään sitä että kun puhutaan tästä kyseenallastamisesta niin lestadiolasiuus sisältää hvvin sisäänrakennetut mekanismit joilla kiritiiki ulkoistetaan. Ja myös mekanimit joilla säädelään sallituja ja kiellettyjä tunteita tuon uskonnon mittapuussa tietenkin.
Sitten on vielä se teoria että jos tunteet muutuu käytös muutuu ja päinvastoin. Että ihmine pyrkii vältämään tunteiten ja ajatusten välistä ristiriitaa. Kyseenalaistaminen nähdään uhkana eikä kasvun paikkana.
Kun puhutaan Emilia kunnioitamisesta siihen sisälytetään suvaitsevaisuutta hyväskyntää tunteita ja tarpeita jotka toisen ehkä odoteaan täytävän. Jos hän ei sitä täytä toinen ei kunnioita tai on suvaitsematon.
Jos ihminen on sinut oman mailmankuvansa kanssa niin ulkoa tulevan kritiikin ei pitäisi johtaa väitämättömään kriisiin. Sanoit Emilia että ei kaikkea tarvitse miettiä – mutta ei olisi vätlämättä pahiteeksi vaikka mietisikin. Asioita voi tehdä vain siksi että niin on tapana mutta ilman toisinajatelijoita istuisimme edeleen kyntilänvalossa. Olisiko mailma silloin parempi?
Miksi jotkut ajautuvat kyseenalasitamaan ja miksi joillekin se jää vähän niin kuin toiseksi luonnoksi? Jokuhan voi pystyä elämään niin ettei kyseenalaista eikä aseta totutuja ja opittuja malleja kyseenalaiseksi. Eikö kuitenkin ole niin että jos joku valinta on aidosti hyvä tai parempi kuin joku toinen se on sitä senkin jälkeen kun on pohtinut asiaa.
Miten olisi usko ja arvomailma joka kestää siinä elämän testissä?
Näissä nettikeskusteluissa on se ongelma, että joku olettaa jonkun yleisellä tasolla esitetyn kritiikin kohdistuvan juuri häneen. Kirjoittaja taas kelaa mielessään usein hyvin pitkänkin ajan taakse samasta aiheesta käytyä debattia, ja sorvaa oman tekstinsä sen tosiasian synnyttämien ajatusten pohjalta.
Tulin tuossa sanoneeksi, että tämä SRK-pöyhintä on kohta järjestään mennyt polemiikiksi, eivätkä polemissaattorit taida olla edes kykeneviä käymään mitään opillisia keskusteluja. Onhan tämän suoraan sanottua, epädiplomaattistakin, mutta todennäköisesti totta.
Sanottakoon, että ns. kriitikkopuolella Vuokko Ilola on lähes ainoana pyrkinyt tuomaan esiin Raamattua ja ennen muuta Lutheria omien näkemystensä tueksi. Vaikka olen joissakin asioissa, varsinkin ns. ulkonaisissa, ollut hiukan varovaisemmalla linjalla, on Vuokon tyyli tässä suhteessa mitä hienoin ja kannatettavin tapa argumentoida.
Nyt sitten Valma on jostain syystä sanomisiini pahastunut.
Kuten sanoin, Valmasta en ole tiennyt tai sanonut yhtään mitään.
Polemisaattoreilla tarkoitan lähinnä niitä, jotka mystisifioivat ja ehkä jopa demonisoivat kyseistä liikettä, aivan kuin sen koko identiteetti olisi pedofilia ja jonkunlainen sulkeutunut sisäänlämpiävä primitivismi.
En voi mitään, mutta mieleeni tulee saksalainen propagandafilmi puolalaisista…
Opillinen keskustelu, se on mahdollista vasta sitten, kun SRK-laiset itse astuvat avoimin mielin keskustelemaan Raamatun äärellä perinteestä ja uskosta.
Keskutelujen käyminen vaatii otollisen ilmapiirin.
Mieleeni tulee vanhojen kristittyjen viljelemä aforismi:
”Jos ikänään on jotakin voitettu, on se rakkaudella voitettu” TAI
”mikä vanhasta aatamista lähtee, se vanhaan aatamiin menee”….
Paavali muistaakseni sanoo (Ef): Meillä ei ole sotaa lihaa ja verta vastaan, vaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden…”.
Väärässä ja eri mieltä oleva ihminen, tuo minusta kenties täysin primitiivinenkin on edelleenkin lähimmäinen, Jumalan rakkauden kohde. Ei siinä ole viisaammalla ja modernimmin ajattelevalla seurakuntalaisella mitään asiaa halveksuntaan, mollaamiseen ja vihaan. Se on iso synti ja lankeemus.
Emmekö me itse tarvitse aivan samalla tavalla rakkautta, olemme sitten täysin oikeassa tai muiden ihmisten tavoin perin vajavaisia?
Kirkon taistelu lähetysvaroista, tylyt puheet herätyskristittyjen ulos ajamisesta tai vanhauskoisten asettamisesta
härskisti lopullisen ratkaisun eteen, ovat surullisia esimerkkejä Hengen katoamisesta. Nehän kertovat karua kieltä siitä, että kristillinen rakkaus on täysin kuollut. On vain sanahelinää rakkaudesta ja tasa-arvosta. Tavoitteena tuntuu olevan ”Berliini järjestyksen kourissa”. (Olikohan se Brechtin näytelmä?)
Usko ei taluta toista leivättömän pöydän eteen, ei ulos kirkosta, se vie kärsimään toista ihmistä rakkaudessa. Niin minä olen Jeesuksen antaman esimerkin ymmärtänyt.