Tänä vuonna jo 65:nen kerran tapahtuva Yhteisvastuukeräys ei ole vain auttamistyön, vaan samalla suomalaisen yhteiskunnan historiaa. Kirkon keräys, jonka toteuttaa 40.000 vapaaehtoista. Keräystulos on yksittäisistä keräyksistä suurin, viime vuosina 4-5 miljoonaa euroa.
Keräys alkoi vuonna 1950 hyvin kotimaisin kohtein. Ensimmäisinä olivat Itä- ja Pohjois-Suomen työttömät ja kahden hallavuoden aiheuttama puute. Vuosikymmenen keräykset heijastivat ajanjakson kipukohtia: rajaseudun sairaat lapset, varattomat perheet, rasittuneet äidit, sotalesket. Vakiokohteena olivat maan diakonissalaitokset.
60-luvun alkuun asti puolet keräystuloksesta meni oman seurakunnan diakoniatyöhön, lähelle. Suuri muutos tapahtui 1963. Kerättiin ensimmäistä kertaa kohteeseen Suomen ulkopuolella: Se oli Ambo-Kavangon kirkko ja kehitysmaiden nälänhätä. Jälkimmäinen toistui useampana vuonna peräkkäin. Kansainvälinen kohde herätti ensin vastustusta.
Alkuaikoina kerättiin usein diakonian kohteisiin. Sittemmin on kirjo ollut suuri: Kauniaisten sotavammasairaala, Kainuun metsätyömieskoti, SOS-lapsikylä, monet potilasjärjestöt, ylivelkaantuneet. Tärkeänä osana keräystä on ollut tiedon levittäminen.
Kohteiden valinnassa on ollut rohkeutta ja kekseliäisyyttä. Tuhat kaivoa Zimbabween, Aids-orpojen auttaminen, pienlainat naisille. Käytännöllisiä, helposti ymmärrettäviä asioita.
Tänä päivänä YV-keräyksen tuotto jakautuu seuraavasti: 60% menee kansainväliseen kohteeseen, 10% oman seurakunnan ja 10 % hiippakunnalliseen diakoniatyöhön ja 20% kotimaiseen, vuosittain vaihtuvaan kohteeseen. Tänä vuonna se on saattohoidon kehittäminen. Keräysvaroilla rakennetaan saattohoidolle valtakunnallista verkostoa ja koulutusta. Hälyä on aiheuttanut keräyksen juliste ja otsikko: ”Lahjoita hyvä kuolema”, joka on altis väärintulkinnoille.
Polkeeko auttaminen paikoillaan?
Tällä vuosituhannella ei Yhteisvastuun vuositulos ole juurikaan kasvanut. Se ylitti vuonna 2000 viisi miljoonaa euroa ja on sitten vaihdellut neljän ja viiden miljoonan välillä jo yli kymmenen vuotta. Ainoa poikkeus on vuosi 2010, jolloin keräystulos nousi lähelle 7 miljoonaa. Syy oli selvä. Alkuperäisenä keräyskohteena oli köyhät lapsiperheet Haitissa. Odottamaton ja tuhoisa maanjäristys avasi meilläkin silmiä ja myös kukkaroita.
Tapahtuma osoitti selvästi niin Yhteisvastuukeräyksen kuin myös Kirkon ulkomaanavun ja SPR:n ison ongelman. Halua auttaa on, mutta se ei ole jatkuvaa, vaan satunnaista ja ajoittuu ennen muuta isojen katastrofien jälkeiseen aikaan.
Avustusjärjestot organisoivat myös keräyksiä. SPR, Kirkon ulkomaanapu ja lähetysjärjestöt anovat apuprojekteihinsa tukea valtiolta. Uudemmat toimijat kuten Greenpeace ja Amnesty International tulevat vastaan kadulla, nuoret etsivät järjestöille jäseniä eli säännöllisiä talouden tukijoita.
Kaikki järjestöt pyrkivät suunnitelmalliseen ja pitkäjänteiseen toimintaan. Mutta jos vain tsunami tai maanjäristys avaa auttajien mielet, on sen rakentaminen vaikeata. Samalla tiedämme, ettei äärimmäinen hätä, nälkä ja sairaudet ole poikkeuksia, vaan satojen miljoonien ihmisten arkipäivää.
Jo 70-luvulla lähti liikkeelle prosenttiliike maailman ravinto ja terveystilanteen muuttamiseksi. Sen näkyvinä puolestapuhujina toimi m.m. kirjailija Väinö Linna ja arkkipiispa Mikko Juva. Liikkeellä oli kaksi tavoitetta. Ensiksi, että Suomi nostaisi kehitysyhteistyönsä yhteen prosenttiin BKT:sta. Ja toiseksi, että mahdollisimman moni kansalainen sitoutuisi samaan. Yhden prosentin luovuttamiseen kuukausituloistaan jollekin avustusjärjestölle. Haasteen polttavuus ja ajankohtaisuus on säilynyt tähän päivään. Viimeksi sen puolesta puhui Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Risto Uimonen.
Miksi me autamme?
Miksi ihmiset sitten auttavat toisiaan? Onko se omahyväistä kiitoksen kerjäämistä vai jaloa toimintaa ihmiskunnan hyväksi? Kai jotakin siltä väliltä. Motiiveja on erilaisia: tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, maailman parantaminen, syyllisyys, huono omatunto. Kärsivän hädän näkeminen ja halu auttaa on jotakin perusinhimillistä, ihmisessä olevaa.
Epäilemättä ihmisessä asuu muutakin, kuten ahneutta. Silti niin naapurin kuin kaukaisen lähimmäisen todellisen tilanteen näkeminen motivoi meitä auttamaan. Se ei ole vain tunne, myös järkemme puhuu yhteenkuuluvuuden ja yhteisvastuun puolesta.
Yhteisvastuukeräyksen julki lausutut periaatteen vetoavat moniin suomalaisiin. Keräysmateriaali kertoo auttavansa heikkoja ja hädänalaisia Suomessa ja kehitysmaissa. Lainaus: ”Tukemme on mahdollisimman konkreettista – autamme ihmisiä auttamaan itse itseään . Avun saaminen ei katso syntyperään, uskontoon tai poliittiseen vakaomukseen.”
Tuoreen tutkimuksen mukaan vain 3% suomalaisista pitää keräyksen kirkollista taustaa esteenä siihen osallistumiselle.
Heikki Palmu
Julkaistu Turun Sanomien aliona 12.02.14
