Lundin yliopiston historian professori Dick Harrison joutui viime tammikuussa opiskelijoiden silmätikuksi ( Hufvudstadsbladet 28.1.) Katsottiin, että hän oli vaatinut oppilailtaan kohtuuttomia.
Vedenpaisumusmyyttejä käsittelevässä seminaarissa Harrison oli edellyttänyt opiskelijoilta tiettyjä perustietoja Nooasta. Riitti, jos olisi tiennyt, että Nooa rakensi arkin ja kokosi siihen eläimiä. Kun kävi ilmi, etteivät kaikki tätä asiaa tunteneet, Harrison patisteli asianomaisia paikkaamaan puutteellisia tietojaan. Kohta hän sai opiskelijajärjestöt vastaansa, ja viimein ruvettiin jo puhumaan kiusaamisesta.
Ruotsissa puhkesi tästä tapauksesta vilkas keskustelu. Se tulee hyvään saumaan nyt kun Suomessa pohditaan, missä määrin lukiossa pitää opettaa historiaa ja uskontoa. Vai pitääkö opettaa ollenkaan.
Niin, mihin historiaa tarvitaan? On joukko ihmisiä, jotka vastaavat tähän iloisen huolettomasti: 1) siksi että näkisimme, miten huonosti asiat ennen olivat ja miten hyvin meillä on nyt, 2) että oppisimme muutamia käyttökelpoisia kliseitä, joita voimme sirotella arkipuheeseen ’uskonsodat’ ’noitavainot’ ’pimeä keskiaika’ ( näiden kliseiden ei edes tarvitse perustua tosiasioihin), 3) jotta muistaisimme, että huomispäivä on aina tätä päivää parempi. Sitä nimitetään edistykseksi.
Ajatus siitä, että kehitys menee jatkuvasti parempaan suuntaan, on vain noin kaksisataa vuotta vanha. Ensimmäisiä, jotka uskoivat niin, oli ranskalainen filosofi Nicolas de Condorcet ( 1743-1794). Ranskan vallankumouksen aikana Condorcet vangittiin ja paettuaan vankeudesta hän teki epämääräisissä oloissa itsemurhan. Jotkut uskovat, että hänet myrkytettiin.
Condorcet oli omistanut koko elämänsä vallankumouksen ihanteille, mutta sitten kävi niin, että vallankumous tuhosi hänet. Condorcet uskoi edistykseen, mutta juuri sen edistyksen nimissä hänet toimitettiin pois päiviltä.
Condorcetin kohtalo tuo mieleen Neuvostoliiton 1930-luvun näytösoikeudenkäynnit. Niissä vanhat uskolliset kommunistit tuomittiin kansanvihollisina kuolemaan. Moni heistä uskoi kuolevansa hyvän asian puolesta aina siihen katkeraan hetkeen saakka, kun pistoolinlaukaus päätti heidän elämänsä.
Edistysusko on uskoista vahvimpia. Moni on sen puolesta kuollut marttyyrina. Mutta perustuuko se usko tosiasioihin?
Georg Henrik von Wright on käsitellyt edistysuskoa teoksessaan Myytti edistyksestä ( Myten om framsteget). Tämä vuonna 1993 ilmestynyt kirja on edelleen hätkähdyttävän ajankohtainen. Wright ihmettelee kritiikittömyyttä, jolla länsimainen kulttuuri on omaksunut ajatuksen siitä, kehitys vie ihmiskuntaa itsestään kohti onnellisempaa aikaa. Tätä näkemystä vain harva kyseenalaistaa, ja sitä hoetaan kuin modernin maailman uskontunnustusta.
Toinen Wrightin esille ottama näkökulma on ekologinen. Hän panee kummastellen merkille, että kansainvälisissä kongresseissa myönnetään alinomaa, että ympäristöongelmat ovat ihmiskunnan kohtalonkysymyksiä, mutta käytännössä kaikki ratkaisumme perustuvat jatkuvaan kasvuun. Onko tässäkään suhteessa mitään ratkaisevasti muuttunut sitten Wrightin päivien?
Edistysusko kulkee käsi kädessä naiivin tiedeuskon kanssa. Sitä meille tarjotaan lääkkeeksi ongelmaan jos toiseen. Luonnonvarat ehtyvät, luonto kohottaa vastalauseensa ihmisen rajattomalle ahneudelle, mutta ei huolta. Kaikista vaikeuksista selviydytään, kun vain luotetaan viisaisiin asiantuntijoihin.
Tiedeusko ja edistysusko edellyttävät historiatonta maailmaa. Emme tarvitse historiaa, koska ennen kaikki oli huonommin. Voimme ylpeillä tietämättömyydellämme, sillä uskomme vahvasti, että joku pelastaa maailman. Onhan aina joku tullut ja ojentanut auttavan kätensä, kun asiat menevät tarpeeksi huonosti.
Tämän blogin otsikko sisältää viittauksen Konstantinos Kavafisin ( 1863-1933) kuuluisaan runoon Barbaarit tulevat tänään. Siinä runossa ihmiset kokoontuvat kaupungin torille ja odottavat malttamattomasti barbaarien saapumista. Aina kun kulttuuri on kuolemassa, barbaarit tulevat ja pelastavat sen, elvyttävät sen, antavat sille uuden elinvoiman.
Mutta sitten kuullaankin hämmentävä tieto: barbaarit eivät tule. Ilta lähestyy, mutta heitä ei näykään missään.
Barbaarit eivät tule. He ovat pettäneet meidät. Vai onko niin, että me itse olemme toimillamme tehneet heidät tarpeettomiksi?
Heikki
Kiitos aikamme suuren uskomuksellisen ongelman analysoinnista.
Muutoin pieni historian sirpale.
Kreikkalaiset nimittivät muiden kansojen edustajia barbaareiksi. Selitys on hyvin yksinkertainen. Heidän ympärillään oli kansoja joissa sana poika oli bar. Käyttääksemme esimerkissä raamatullisia nimiä Jaakob bar Iisak bar Aabraham. Kun siis vieras ilmaisi itsensä isänsä nimen mukaan ottaen, niin tästä yleistyi kaikkien muukalaisten nimittäminen barbaareiksi.
Kiitos Heikki Hakamies hyvästä kirjoituksesta.
Tämä kannattaa lukea. Siinä käydään läpi ”litteän maan myyttiä”.
Rope Kojonen: ”Litteän maan myytti – tapauskertomus uskonnon ja luonnontieteen historiasta”
Kirjoittajan päätelmä:
”Vaikka muutama kristitty kirjoittaja on uskonut litteään maahan, he ovat
kuitenkin edustaneet selkeästi vähemmistöä. Herkullinen esimerkki keskiajan ihmisten älyllisestä pimeydestä muuttuukin näin esimerkiksi
modernin ihmisen halusta pitää itseään monin verroin viisaampana kuin aiempia sukupolvia ja siitä, kuinka tämä halu voi vääristää käsityksiämme menneisyydestä. ”
http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/4093
PDF: http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/view/4093/3824
Hienoa, että Heikki Hakamies bloggaa täällä.
Minkähänlainen etenkin Euroopa olisi tänään ilman humanismin, renessanssin ja etenkin Valituksen sille tarjomaa edistystä?
Seppo, minulla ei ole mitään edistystä vastaan. Viime vuosikymmeninä on vain käynyt yhä selvemmäksi, että meidän edistyksemme maksatetaan lainaamalla tulevilta polvilta ( luonnonvarojen riisto). Juuri tähän seikkaan v. Wright alkoi kirjoituksissaan 1980-luvulta lähtien kiinnittää yhä enemmän huomiota. Hän, eturivin tietoteoreetikko, alkoi perätä moraalisia, kestäviä ratkaisuja ihmiskunnan globaaleihin ongelmiin ja korosti, että tieto sinänsä ei riitä.
Totesinkin kirjoituksessani, että edistysusko lähtee siitä, että kehitys vie ITSESTÄÄN ihmiskuntaa parempaan suuntaan. Olisiko niin, että olemme nyt vihdoinkin ylittäneet sen rajan, jolla tällaisen puheen tyhjänpäiväisyys alkaa kirkastua yhdelle ja toiselle?