Osallistuin tänään jumalanpalveluselämän barometrin julkaisutilaisuuteen. Oli kiinnostavaa kuulla uusista trendeistä kuten siitä, että messun arvostus on suorastaan romahtanut kanttorien ja erityisesti pappien keskuudessa. Surkealla tasolla se olikin jo aiemmin kasvatustyön keskuudessa.
En ihmettele. Nimittäin samoista havainnoista kuin joita barometrissä muutoin tehtiin, on puhuttu kirkon piirissä jo ainakin 40 vuotta. Messun pitäisi olla yhteisöllisempi ja sitä pitäisi toteuttaa yhdessä eri työntekijäryhmien ja erityisesti seurakuntalaisten kanssa. Sen sijaan yhä harvempi kokee osallisuutta ja jopa työntekijät kokevat, ettei heillä ole mahdollisuuksia vaikuttaa messun toteuttamiseen.
Tuttua huttua. Ongelma ei ole tähänkään asti ollut tiedon vaan tekojen puute. Hiukan pelkäänkin, että barometristä kohistaan hetken aikaa ja sitten kaikki jatkuu niin kuin ennenkin. Onneksi poikkeuksiakin on. Yliopistolehtori Pietari Hannikaisen ansiokas tutkimus tuo esiin sen, että jotkut ovat lähteneet lupaa kyselemättä toteuttamaan kirkon strategiaa – ja tuloksena eri puolilla maata on noin sata erilaista messuyhteisöä. Puhutaan jo yhteisöliikkeestä, vaikka ehkä osuvampi nimi voisi olla yhteisöilmiö.
Kun itse aloitin yhteisön rakentamisen 1990-luvun lopulla, juuri kukaan ei ymmärtänyt mitä tein. Koin ankaraa kuittailua ja vastustusta jopa omassa työyhteisössäni. Vuosien saatossa yhteisöistä on tullut siinä määrin hyväksyttyä, että juuri kukaan ei enää vastusta niitä. Nyt toivoisin, että pääsisimme viimein vaiheeseen, jossa messuyhteisöjen rakentamista tuettaisiin määrätietoisesti. Tätä olemme Hengen uudistuksen Spirit-verkoston puitteissa tehneet jo vuosia. Nyt toivoisin, että kirkkohallitus, hiippakunnat, koulutuskeskus ja muut innokkaat tahot syttyisivät asialle täydellä liekillä ja yhteisöjen perustamisesta tehtäisiin kirkon strateginen painopiste, sillä kirkon tulevaisuus on yhteisöissä.
Timo Pöyhönen
Ps. Turun, Tampereen, Lapuan ja Mikkelin hiippakunnat ovatkin olleet mukana valmennustoiminnassa kanssamme – mistä niille suuri kiitos! Eiköhän vain jatketa siitä, mihin on päästy. Kts. lisää: www.spirit.fi
Timo, puhut asiaa. Samalla ajattelen, että kirkossa ei laajemmin ymmärretä sitä, että monet etsivät hengellisiä yhteisöjä, joissa on yhtenäinen johto ja näky, mihin muutkin voi sitoutua. Siksi , oletan, tutkimuskaan ei ottanut esiin hengellisyyttä selittävänä tekijänä uusien yhteisöjen kasvulle.
Kiitos Timo. Asiaa koskeva uutinen on pysäyttävä. Messun keskeiset toteuttajat/vastuuhenkilöt näyttävät turhautuvan kun ovat jäämässä yksin tekemään? Messun ja kirkon alamäet taitavat ilmaista samaa asiaa; maallistumista ja uskosta vieraantumista.
Perusluterilainen ei taida paljoakaan uskonasioista tietää. Sekin tieto mitä useimmilla on ei taida olla tietoa vaan luuloa. Vai oletko Hannu toista mieltä?
Pekka on nähdäkseni oikeassa.
Jo aikoinaan jumalanpalvelusuudistuksen jälkeen kuulin satunnaisilta kirkossakävijältä (ristiäistapahtumakokemuskuvaus), että hänestä tuntui tilaisuus ”vähän oudolta”. Vika ei välttämättä ollut itse uudistuksessa vaan siinä, että esim. ”liturgiset hienoudet” eivät oikein aukene perushenilöille. Itselenikin liturgian ”ideat” olivat pitkään vain jonkinlaista ”perinnepuuhastelua” – ei kukaan ollut selittänyt, ei rippikoulussakaan aikoinaan.
Myöhemmin satunnaisten keskusteluissa tuntuu kristinuskon perustana pidettävän käskyjä tai lähimmäisenrakkautta; joiden noudattaminen ei kuitenkaan niin tarkkaa ole, koska armosta puhutaan. Tiedetään, että luterilaisuus tietyissä kohdin eroaa katoliluudesta; katolisuus on Etelä-Eurooppalaisempaa. Me taas olemme lähinnä luterilaisa vaikka emme välttämättä kovin kristityiksi vasrinaisesti itseämme kokisikaan.
Jotkut ovat kertoneet olevansa iloisia lastensa ripillepääsystä mutta huolissaan, jos he haluavat isoisiksi – eli ottavat asiat ”turhan vakavasti”.
Lapsiperheillä on usein sunnuntaisin urheilu- ym. harrastuksiin kuljettamista, joten messua kuullan kenties radiosta ”toisella korvalla” – pätkittäin. Epäilemättä myös kiistely ”tietyistä opinkohdista” vie huomiota itse kristinuskon ytimestä. Lukiessani esim. Kirkko- ja Kaupunki -kehteä, ymmärrän hyvin, että kristinuskon perusteiden tuntemus kirkon perusjäseneltä voi jäädä ns. hämmennyksen teologian asteelle. Jos kirkossakäynti jää satunnaiseksi, on todennäköisyys kokea itsensä yhdeksi muista yskinäisitä ihmisjoukossa: yhteisöllisyyttä ei koeta. Osallisuuden kokemusta saati osallisuutta ei savuteta ”kikka kolmosilla”.
Saarnojen hyvyyttä en ole pätevä arvioimaan. Näkisin kuitenkin, että jumalanpalvelus yksinään ei ratkais vaan se, onko asioilla muutakin yhteyttä kunkin elämään – muissakin tapauksissa kuin häissä, hautajaisissa, ristiäisissä, rippikoulussa konfirmaatiossa tai kauneimmissa joululauluissa tms.
Papin työn ydin on jumalanpalveluselämän hoitaminen. Jumalanpalveluselämän ydin on messu. Myös toimitukset toki kuuluvat jumalanpalveluselän piiriin. Jos pappi ei arvosta tehtävänsä keskeisintä ydintä herää väistämättä kysymys onko hän ylipäänsä oikealla alalla.
Taustalla on myös se, että kirkon papiston profiili ja ihanne ovat muuttumassa julistuksellisesta kohti auttamistyötä ja sielunhoitoa. Näin totesi tutkimuksen tehnyt Kati Tervo-Niemelä.
Samaa mieltä Yrjö S:n kanssa. Totta kai ymmärrän turhautumisen siihen, että väkeä tavoitetaan paremmin muualla kuin kirkossa messussa. Mitä toimituksiin tulee, haaste on kokemukseni mukaan siinä, että maallistuneet seurakuntalaiset, jotka (vielä) haluavat kastaa lapset tai tulla kirkollisesti vihityiksi, ovat perusteellisesti vieraantuneet siitä, mitä toimituksissa tapahtuu.
Barometri kertoo yhden syyn siihen ettei nuoria ei kirkoissa käy. Jos kerran kirkon kasvatustyössä asennoidutaan noin, niin on selvää, ettei nuoriakaan ohjata jumalanpalveluksiin.
Paitsi, että kasvatustyön piirissä kokemus messusta ja siihen vaikuttamisesta oli merkittävästi parempi kuin aikuisten puolella.
Nuoret ei käy noralimesuissa siksi että ne ovat äärettömän tylsiä, niissä nököttää muutama ihminen, virsien veisuu on hiiren vikinää hiljasempaa,kanttoori ja pappi yrittävät seurakunnan päiden yli. 1o minuutin hiljaa mumistu puhe tutuakin tutummisat tuhansia kertoja kuulluista jakeista, kirkkokansa odota sen vajaan tunnin menoa että pääsisi kahvile ja pullalle päivittelemään ah niin kauheata elämänmenoa.
Onko Kotimaan uutisissa väärää tietoa?
” KIRKON KASVATUKSEN alan työntekijöiden kohdalla tilanne näyttäytyy vielä huonompana. Diakonia-ammattikorkeakoulun tutkijoiden Jouko Porkan ja Minna Valtosen tutkimuksen mukaan jumalanpalveluksen koki henkilökohtaisesti tärkeänä 31 prosenttia kasvatuksen alan teologeista, 15 prosenttia nuorisotyöntekijöistä, 16 prosenttia varhaiskasvatuksenohjaajista ja 10 prosenttia lastenohjaajista. ”
Seppo on ihan oikeassa siinä miten moni jumalanpalveluksen kokee. Rippikoululaisraukat joutuvat käymään läpi sen piinan, että heidän on istuttava niillä kovilla penkeillä monena pyhänä. Ymmärtämättä yhtään mitä messu sisältää. Kukaan kun ei ole vastaamassa heidän kysymyksiinsä. Omassa seurakunnassa näin nyt miten ohjaaja opasti ja vastasi nuorten kysymyksiin. Hän kierteli nuorten luota toiselle ja loi mielekästä vuorovaikutusta ennen messun alkua. Vastaavaa ohjausta harva nuori saa kirkoissamme. Ei sitten ihme, jollei aikuisetkaan käsitä mitä messussa oikeasti tapahtuu. Olen kuullut että vasta sadannen jumalanpalveluksen jälkeen alkaa käsittää messun rikasta sisältöä.
Kiitos Timo kun kirjoittelet tänne. Terveiset myös Hannulle ja Pekalle. Seuraan ky8llä teidän keskusteluja ja harmittaa kun en ehdi niihin mukaan. Tarjoan kuitenkin toisenlaisen näkökulman tähän yhteisö/ messu keskusteluun: Mielestäni messu nykymuodossaan on hyvä ja tarpeellinen. Messujen välissä tapahtuvat asiat ratkaisevat yhteisöllisyyden ja sen onko seurakunta kuihtuva vai kasvava. Siinä on seurakuntalaisten toimintakenttä. Aikaa ja tilaa on riittävästi . Jospa myöntäisimme, että työntekijät hoitavat hommansa ihan hyvin. Heillä on myös kalenterit täynnä. Meidän seurakuntalaisten tehtävä on toimia viikolla niin, että evankeliumi leviää. Kun evankeliumi on tärkein, niin vaikuttaa se myös messun merkitykseen. No ei tällä kertaa enempää… Olkaa siunattuja!
Kiitos Juoko. Olen samaa mieltä. Itse messu on ihan hyvä tämmöisenään. Sen muunteleminen ei ratkaise mitään. Sen sijaan seurakuntalaisten aktiivisen osallistumisen mahdollistaminen luo itsestään kirkkoon yhteisöllisyyttä. Vaimo toimii yhtenä monista kirkkoväärteistä. Heidän tehtävänä on messuihin hankkia muut vapaaehtoiset. Toinen työryhmä, jota pappi johtaa huolehtii ehtoollisavustajien saamisesta. Viikoittain kun vuorot vaihtuu, niin seurakuntalaisia osallistuu messujen toteutukseen todella paljon.
Kävijämäärä on usein reilusti toisella sadalla ja viime pyhänä striimausta seurasi sen lisäksi 80 henkilöä.
Pekalle ja Joukolle kommenttia. Herätysliikkeiden messut kaavasta huolimatta aina toimii, koska tärkeintä on ” yhteinen into Kristukseen”. Kun messussa on paljon uusia, ymmärrän uudistustarpeen, mutta unohtuu puhua siitä, että hengellinen ydin on kuitenkin se, mikä pitkällä juoksulla kantaa…
Mitä Hannu jättäisit messusta pois, jotta uutta voisi laittaa tilalle?
Mutta siis oikeasti ratkaisua ei kannata lähteä hakemaan itse messusta vaan siitä, että rakennetaan messun ympärille yhteisö. Messu voi olla moderni tai perinteinen – kumpikaan ei itsessään vielä ratkaise – vaan se kuinka innostuneita yhteisön ihmiset ovat messusta ja evankeliumista. Näin ollen sekä tämä barometri että ylipäätään kirkon jumalanpalveluksen kehittämistyö osuu pääsääntöisesti hiukan ohi maalin ja siksi tulokset jäävät puolitiehen.
Viisaasti toimimalla perusmessun kävijämäärä voitaisiin tuplata vuodessa parissa ilman, että tarvitsee vielä muuttaa paljoakaan. Edellyttäen toki, että sanomapuoli on kunnossa ja Jumala haluaa antaa kasvun.
Voisiko sitä kuitenkin ajatella, että yhteisö rakennetaan evankeliumin , Sanan ja rukouksen ympärille . Messu voi tosin olla tärkeä osa mutta ei keskiössä. Onko tämä mahdoton ajatus Timolle ja muille papeille.? Yhteisöllinen Sanan tutkiminen ja yhteinen rukous ainakin minun elämässäni tapahtuu viikolla ja on monta kertaa tärkeämpää hengelliselle elämälleni kuin sunnuntain messum
Paitsi että messu, sanan ja sakramentin sekä yhteisöllisyyden juhla, jossa Jumala itse kohtaa meidät, on keskiössä. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että messun ympärille rakentuva yhteisö on avainasemassa.
Siitä viikolla tapahtuvasta yhteisestä toiminnasta yhteisö juuri syntyy. Ei pelkkä messu sitä synnytä.