Betonoimatonta joulua

Hanski seisoi kerrostalon takapihalla. Pihoja oli tullut koluttua loppukesästä alkaen koko pimeä ja märkä syksy. Nyt elettiin jo jouluaattoa.

Elokuussa Hanski oli osunut paikalle mukavaan eväshetkeen. Jotkut olivat halunneet auttaa yksin kotona olevia lapsia ja pystyttäneet pihalle kestit. Lapset olivat riemuissaan, ja näkyi joukossa vanhuksiakin. Tarjottavaa riitti ja ihmisillä oli mukavaa.

Paikalle oli tullut perheenisä, ilmeisesti työmatkallaan. Tämä oli ruvennut rähjäämään, mitä ihmettä täällä tapahtuu. Ei meillä sosiaaliapua tarvita, osataan kakarat ruokkia itsekin. Luulee olevansa parempaa väkeä, vanhukset kuiskivat. Ilmeisesti häpeää, että hänenkin lapsilleen apu kelpasi.

Hanski oli luikkinut tiehensä. Hän oli oppinut, että hyvien ihmisten saartorenkaasta pitää päästä nopeasti. Ei Hanski sellaista kaivannut, hän kaipasi toisen kohtaamista.

Siitä päivästä alkaen hän oli kuitenkin käynyt säännöllisesti samassa paikassa. Yksinäisellä työttömällä oli  aikaa, vuokrayksiössä ei jaksanut kaikki päivät makoilla. Liikkeellä olo piti virkeänä.

Kerran pihalla Hanski törmäsi vanhukseen. Tämä tarrasi häntä hihasta niin, että Hanski säikähti. Mummo hymyili koko olemuksellaan. Älä sie poika säikähä. Miehä näi siut sillo kerra täs pihas ko ne tuli eväitää tarjoomaa. Siulkii näytti maistuva vaa mihi sie sillo karkasit?

Hanskiin iski paniikki. Ei kukaan ole koskaan näin ystävällisesti häntä puhutellut. Mies purskahti kyyneliin ja säntäsi karkuun. Veri suussa hän juoksi yksiöönsä lysähtäen rättiväsyneenä sänkyyn.

Asioita mietittyään Hanski päätti kuitenkin mennä takaisin. Jospa se vanhus sittenkin tahtoi hyvää, jospa vielä löytäisin hänet.

Siitä alkaen Hanski oli tehnyt päivittäistä kierrostaan. Taas hän katseli betoniseinää. Hänestä tuntui, että hänetkin oli betonoitu. Oli betonoitu pahoinvointiin, valettu kansi päälle, kukaan ei näe eikä kuule. Laatan päällä hyvät ihmiset tanssivat tip tap leikkejään ruoka suupielestä valuen ja juomat rinnuksille roiskuen.

Silloin betoniin aukesi valo. Tuuha sie poika sissää, älä siel ulkona värjöttele. Mie heitä siul avaime, pääset alaovest. Mie tuu rappusii vastaa, tuut miu luon käymää.

Hanski tuijotti mummoa epäuskoisena. Samassa avaimet rapsahtivat jalkojen juuressa. Enää ei voinut peräytyä, nyt oli mentävä.

Istuessaan pienen keittiöpöydän ääressä Hanski kuuli mummon kysyvän: Mitä sie ain täält ehit? Pala nousi kurkkuun ja haarukka jäi lautaselle. Asunnon lämmössä Hanski suli. Hän kertoi mummolle elämästään, yksinäisyydestään, pahasta olostaan ja kaikesta, mitä ei aina edes muistanut.

Mummo kuunteli ja nyökkäili, tarjosi välillä lisää ruokaa. Pitkän ajan päästä Hanski keksi kysyä, miksi mummo häntä auttaa ja palvelee.

No katoha sie. Joulu on välittämise ja auttamise juhla. Erityisest joulun iloitaa lapsist ja autetaa heit iloitsemaa. Ja arvaas mitä? Miekö näi siut, ni mie aatteli, ett sie voisit olla miu jouluin laps. Voisit sie?

Hanski nielaisi. Mitään hän ei pystynyt sanomaan, mutta pää nyökkäsi. Tätä hän oli kaivannut yli kaiken, ihmistä joka välittää. Nyt hän sai sen, joululahjaksi.

Illalla nukkumaan käydessään Hanskilla oli ihmeen rauhainen olo. Hänestä tuntui kuin olisi laskeutunut ensimmäisen joulun seimeen. Mutta sitä hän ei aavistanut, miten onnellinen vanhus nukkui toisaalla. Nyt on oikee joulumiel, mummo oli sanonut itsekseen ennen silmien umpeutumista.

Jouluyössä nukkui kaksi onnellista, kaksi joilla oli elämässään tarkoitus.