Jos suostuu näkemään vihollisessa ihmisen, löytää ihmisen itsestäänkin.
Laskettelin Luulajan vartta alaspäin. Ohitin Jokimukan ja Vuollerimin. Illaksi piti ehtiä Luulajaan ja matka oli pitkä. Ennen päämääräänsä tie johti Bodenin kaupunkiin joen alajuoksulla. Bodenissa en ollut aiemmin käynyt, vaikka Ruotsi on muuten tuttu. Nyt katselin kaupunkia sillä silmällä. Kuin adventtikalenterista olisi löytynyt avaamaton luukku.
Takavuosina Bodeniin ei niin vaan menty, koska kaupunki oli sotilaallisen suoja-alueen keskellä. Ainakin olin ollut aina siinä käsityksessä. Kylmän sodan aikaisesta suoja-alueesta ei nykyään oikein löydy helposti tietoa. Saa koko illan googlata ja silti löytää vain jotain sellaista, jonka tiesi ennestäänkin. Ruotsinkielisestä wikipediasta löytyy artikkeli nimellä Kalixlinjen. Se kertoo lyhyesti siitä, mistä nyt kirjoitan.
Pikkupoikana olin joka kesä isän kyydissä Ruotsin Lapissa. Autoreissut isän kanssa ovat parhaita muistojani. Kerran kesken matkan tuli vastaan suuri keltainen kyltti, joka varoitti suoja-alueesta. Ensimmäisellä kerralla käännyimme takaisin, mutta seuraavalla kiertotiellä ymmärsimme, että läpi saa ajaa pysähtymättä. Tarkemmin sanottuna esimerkiksi E4 oli korridoori, jota pitkin sai ajaa, mutta jolta ei saanut poistua. Korridooreja oli pohjoisempanakin, mutta kerran eksyimme pitkälle autiolle tielle, joka päättyi betoniesteisiin ja pimeäkin tuli ja bensa oli vähissä.
Suoja-alue oli kaikilta ulkomaalaisilta kielletty. Kun Matarengissa filmattiin kansainvälistä elokuvaa, kuljetettiin englantilainen Roger Moorekin helikopterilla sinne kiertoteitse. Häntä ei vielä tehty James Bondiksi, jota ruotsalaisten suoja-alueet eivät olisi pidätelleet. Eivät edes ne panssariesteet ja bunkkerit, joita Ruotsi oli rakentanut turvakseen neuvostoinvaasion varalle. Ruotsalaisilla oli sittemmin oma Carl Hamilton, jota näytteli nuori pokerinaama Peter Haber, myöhemmin tunnettu Martin Beckinä.
Hamilton-sarjan kirjoitti Jan Guillou, joka oli 1960-luvulla itsekin jonkin sortin kommunisti ja sai seuraavalla vuosikymmenellä vankeustuomion vakoilusta.
Kalixlinjen lakkautettiin tarpeettomana 1997. Bodenin viimeinen linnake Rodbergsfortet laski aseensa 1998. Kylmä sota oli ohi ja rajanaapurin Suomen kanssa liityttiin yhdessä Euroopan unioniin. Olisihan se ollut erikoista ylläpitää militära skyddsområdet unioninaapurusten välillä ja vielä maailman rauhallisimmaksi kehutulla rajalla. Tässä linkki karttaan, jossa suoja-alue näkyy katkoviivoitettuna. http://forum.skalman.nu/download/file.php?id=27812&sid=20a99c5b03343bf962eab4dfd069ffd0&mode=view
Boden oli puolustusalueen keskus, mutta se oli myös Ruotsin sotilasvakoilun keskus vuosikymmenten ajan. Kaupungin ulkopuolella oli suuret linnoitukset ja maan alla kilometrikaupalla käytäviä ja huoneistoja tiedustelun tarpeisiin. 
Nyt se oli pikaisen ajokierroksen perusteella samanlainen pikkukaupunki kuin kloonatut sisarensa eri puolella Ruotsia. Pressbyrån, Sibylla, ICA ja GB-ukkoja keikkumassa tuulessa siellä täällä. Tätä sitten varjeltiin ulkomaalaisilta vuosikymmenet? Minulta, isältä ja Roger Moorelta.
Meillä suomalaisilla taas oli kulman takana ihan oikea Neuvostoliitto. Yli 1 200 kilometriä maarajaa. Georg Otsilla pääsi Tallinnaan, jos oli kutsuja ja viisumi ja paljon byrokratiaa. Leningradiin tehtiin votkaturismia, joka oli mitä merkillisin ilmiö. Toisen maailmansodan jälkeen ei ollut satelliitteja eikä internettiä eikä wikileaksia, joten vakoilua tehtiin vanhanaikaisin konstein. Kaukopartiomiehet värvättiin hiihtoretkille ja rajan pinnassa asuneita houkuteltiin viinan ja rahan avulla tiedonantajiksi. Olen joskus ennenkin suositellut Juha Pohjosen mainiota tutkimusta Maanpetturin tie. Maanpetoksesta vuosina 1945-1972 tuomitut.
Neuvostoliitto! Muistan hyvin, kun kuuntelin oisin keskipitkillä aalloilla soinutta suosittua Radio Luxembourgia, jonka taajuus oli maailmankuulu 1440, ja osuinkin vahingossa lyhytaaltojen puolelle ja kuulin ensimmäisen kerran Radio Neuvostoliiton suomenkielisen lähetyksen. Se oli kuin olisi saanut kontaktin kuun pimeälle puolelle.
Tuntui jotenkin henkeäsalpaavalta tajuta, että Neuvostoliitto oli oikeasti jossain olemassa. Se Neuvostoliitto, josta oli kuvia koulukirjoissa ja uutisia televisiossa ja jonka urheilijat olivat monessa lajissa ylivoimaisia. Jossain silläkin hetkellä se oli todellisuutta.
Yön tunteina, jolloin radiolähetystä kuuntelin, kaukana Vladivostokissa oli jo seuraava aamu valjennut ja kalastusalukset lähteneet raavaaseen työhönsä Japaninmerelle. Kamtšatkan niemimaalla puunjalostuskombinaatin traktorikuskit pitivät teetaukoa ja antoivat koneittensa käydä pakkasessa. Moskovassa tuuli heilutteli prospektin yllä vaijereissa keikkuvia valaisimia ja asfaltti kiilsi sateen jäljiltä. Petroskoissa nukuttiin ja minunkin olisi pitänyt nukkua, mutten malttanut.
Amerikka oli kaikesta suomettumisestamme huolimatta meille tutumpi. Ja paljon suositumpi, ainakin pinnan alla. Mutta se oli tuttu säilöttynä; sen välittivät elokuvat, tv-sarjat ja äänilevyt. Emme diganneet oikeaa Amerikkaa, vaan median ja eritoten kulttuuri-imperialistisen viihdeteollisuuden välittämää kuvaa siitä.
Neuvostoliitto taas oli reaaliaikaisesti online. Parikkalassa saattoi nähdä valtatieltä neuvostopuolen vartiotornin.
Tässä muistelossa ei ole nyt olennaista heittää arvostelua kommunistisesta diktatuurista, joka ravisutti maailmaa seitsemänkymmenen vuoden ajan ja teki miljoonille omille kansalaisilleenkin elämästä maanpäällisen helvetin. Mietin vain sitä suurta arvoituksellisuutta, joka on jokaisen rajan takana.
Rajan takana on aina toinen. Rajaan loppuu me. Rajan takana on todellisuus, joka joko kiehtoo tai kammoksuttaa. Rajat erottavat sukupolvia, sukupuolia, uskontoja, sosiaalisia luokkia, kulttuureja. Rajan taakse yltää mielikuvitus, tenho ja viha. Joskus kaikki kolme yhdessä.
Rajan takana viholliskuva pelkistyy ja värisävyt katoavat. Vihollista aletaan tarkastella vain yhden asian valossa. Vihollinen ei ole ihminen ja viholliskuvaa luodessa loppuu minunkin ihmisyyteni. Lähimmäinen näivettyy ja minä kasvan. Mutta se en ole minä, vaan jokin peto minussa.
Neuvostoliiton rajantakaisuuteen vastattiin monella tavalla. Jotkut vastasivat suureen pelottavuuteen syöksymällä sen tenhoon täysin rinnoin. Syntyi Neuvostoliittoa kritiikittömästi ihaillut ja henkeen ja vereen ja mahdottomuuksiin asti puolustanut poliittinen liike. Minusta siinä oli kysymys tukahdetusta pelosta ja vihasta. Se osui myös siihen tarpeeseen, mikä voimantunnettaan lietsovilla sukupolvilla aina on vastustaa isiään.
Taistolaisen hengen tunnistan herkästi nykyäänkin, vaikka intomielten poliittiset ambitiot suuntautuvatkin nykymaailmassa muualle.
Toinen vastaveto oli antikommunismi. Siinä ihmiset lietsoivat itsensä sokeaan vihaan. Neuvostoliitossa eikä edes neuvostoihmisissä ollut mitään hyvää. Moni kulutti voimansa vihaan. Antikommunismia oli paljon kristillisissä piireissä, ja joskus se hukutti alleen sen rauhan uskonnon, jota kristillisyys pohjimmiltaan edustaa.
Tänään epäluottamuksen ja vihan raja ei kulje kartalla ja maastossa. Se kulkee ihmisten välillä ideologisena, kulttuurisena ja uskonnollisena. Se ruokkii itseään pelolla ja uhkakuvilla. Yhtä lailla rajan takana on edelleen ihmisiä. Jos emme sitä usko, kapeutuu omakin ihmisyytemme.
***
Luulotteluja Luulajanjoelta:
1. Rallarstigen.
2. Harsprångets Samhälle.
3. Boden ja kylmä sota.
4. Gamla Luleå, Kyrkostaden.
Onkohan tuo kylmän sodan raja olemassa vieläkin? Uutiset Karjalasta ja Carelian lopettamisesta viittaavat siihen suuntaan.
Koituikohan linnakkeen kohtaloksi se, että sodan tekninen luonne muuttui? Suomessakin riisuttiin rannikkolinnakkeet.
Suomen sisäistä kehitystä varmasti haittasi se, että suuri osa kansasta uskoi sokeasti siihen, että naapurissa kaikki on paremmin. Tuntuu siltä, ettei meillä vieläkään ole kansakuntana tervettä itsetuntoa, kuten esim. ruotsalaisilla.
Siihen aikaan puhuttiin Moskovan radiosta. Sen äänessä oli studion rakenteesta kenties johtuva outo kaiku. Sitten oli Voice of America, joka iltapäivisin kuului parhaiten Okinavalta, Riukiu-saaristosta. Kaakon suunnalta etenivät aalliot mutenkin, koska 1960-luvulla Radio Australian toivekonsertti kuului hyvin iltapäivisin siinä neljän maissa. Se oli suunnattu Indonesiaan..
Viron kielellä saattoi kuunnella, mitä Amerika Hääl Washingtonist raportoi. Sen hartausohjelmassa puhuttiin siitä kuinka elämässä voi vaikuttaa Pyhä Vaimu väki eli Pyhän Hengen voima. Neuvostoliitto häiritsi voimakkaasti näitä lähetyksiä.
Internet ei mielestäni korvaa näitä lyhytaaltolähetyksiä.
Amerikkaa jonkun verran nähneenä ja oppineena olen tullut siihen ajatukseen, että Neuvostoliitto/Venäjä ja Yhdysvallat ovat itse asiassa hyvin samanlaisia ruohonjuuritasolla. Pohjola on niihin verrattuna suorastaan onnela. Vallan, hallinnon ja yleisen mielipiteen musertava voima yksilöön nähden on samanlainen. Kansalaisvapaudet ovat aika lite virkavallan edessä. Oppilaitoksen rehtori voi olla suorastaan hirviö: sääntöjä on rikottu…. erotetaan.. Muistan, miten jossakin Seattlessa pikkupoika erotettiin koulusta sen vuoksi, että oli piirtänyt Bushia ja Irakin sotaa vastustavan piirroksen. Se ei isänmaallisuuden korkeassa huumassa ollut sallittua.
Rajat ovat paradoksaalinen asia. Ne samaan aikaan sekä erottavat että yhdistävät. Tähän viittaa puhe yhteisestä rajasta. Faktoja on turha kaunistella.
Euroopassakin on edelleen rajoja. Kesällä autoilimme Sveitsistä Saksaan ja takaisin. Lievästi yllätyin rajamuodollisuuksista, mennessä kysyttiin millä asioilla liikumme, mistä tulemme ja minne menemme. Palatessa vietiin passitkin syynättäviksi. Alla oli sveitsiläinen vuokra-auto, kyllä siellä varjellaan omaa erityisyyttä.
Muistan 80-luvulla ensimmäisen vierailuni Englantiin. Heathrowssa sai selittää aika tarkkaan, miksi oli maahan tulossa, kuinka kauan aikoo viipyä ja milloin poistua. Saman vuosikymmenen lopulla kotimaassa minulle soitti Supo ja kyseli joko luonani olleet vieraat olivat poistuneet maasta. Kyllä täälläkin ihmisten kulkemisia seurataan.
Parikkalan raja oli lapsena mummolaan mennessä aina nähtävyys, edelleen on vaikka mummolaa ei enää olekaan. Itärajan tuntumassa elämisestä saattoi opiskeluaikaan kertoa pohjalaisille jullikoille vaikka minkälaisia mielikuvituksellisia juttuja. Mitä hurjempaa, sen enemmän nyökyteltiin.
Tässä voin paljastaa, että ei meillä 70-luvun Lappeenrannassa ollut aina auton nokka valminna kohti länttä, tankki täynnä ja takapaksissa viikon muonat. Ei meillä ollut edes autoa.
Niin tuo neuvostoliitto lapsen silmin. Meiltä oli peninkulma Neuvostoliittoon vettä pitkin . Alue jolle naapurikin kalaretkellä meinasi eksyä onneksi hänet ajoissa pysäytettiin ja onneksi omien rajamiesten toimesta. Kysymysmerkki, miten olisi käynyt, jos raja olisi ylitetty. Kuulin sanoja joita en oikein ymmärtänyt. En tajunnut, että sodasta oli aikaa vain parikymmentä vuotta. Istuin rappusilla tummien pilvien noustessa ja pelkäsin, että sieltä koneet tulevat. Se tuli uniini ja aina pakenin joskus jopa kuolin.
Rukoilin Jumalaa, että anna Vekun ja Söpön kuolla ennen sotaa, ettei ne kärsi. Jokin käsittämätön rautaesirippu, jonka takana myöhemmin käsitin oleva ateistinen valtio. Ensimmäiset yksittäiset tajuamani ihmiset olivat venäläiset uskovaiset jossain metsässä salaa kokouksissa kun mummon kanssa nähtiin.
Seitsemänkymmenluvun alussa jo nauroin Helsinkiläistä, joka meille tullessaan pelkäsi rajan takia. Sen lopussa en uskonut enää mitään vainoja ollenkaan. Sitten tuo alue avautui todenteolla. Paljon olen saanut tietoa tuon kielletyn alueen asioista, joka on jälleen sulkeutumassa.
Olen työkseni ylittänyt valtakuntien rajoja ja leimauttanut passiani.
Minua on syynätty ja joskus pyydetty pientä lahjaakin.
Meidän aikanamme pidetään jotenkin sopimattomana suojata omaa identiteettiä ja yksityisyyttä ja etuja, aivan kuin joku muu niistä pitäisi murheen. Kyllä se jaettava meilläkin viellä loppuu.
Mitä mahtaa olla sokea antikommunistinen viha?
Noin 25-30 % kansasta teki valtiovallan antaman puoluetuen voimalla työtä eduskunnassa ja lehdistössä omaa isänmaataan vastaan.
Toiset inhosivat heidän uskontoaan ja sen jumalia.
Minusta on hassua erottaa johto ja alamaiset toisistaan. Kumpikin tukee toisiaan. En ole nähnyt musikoiden maassa vieläkään halua todelliseen sovintoon, ja virallisella puolella on ikiainen kaalipiirakka taas kypsymässä Vladin uunissa. Se hyöty siitä lienee, että Tarjan toteama turvallisuusvaje tulee poistumaan.
Mielekiintoinen juttu, olisi mukava lukea tämä italiaksi, ranskaksi tai saksaksi. Muutenhan tämä jää jotenkin rajoitetuksi