Alkukesästä sain pitkästä aikaa olla rippikoululeirillä. Ripari oli monesta syystä onnistunut kokemus. Järjestysongelmia ei ollut ja nuoret jaksoivat hämmästyttävän hyvin keskittyä opetukseen vasta koulusta lomalle päästyään. Suuri ansio onnistumisessa oli kypsillä apuopettajilla ja isosilla.
Suomen Lähetysseuran viestintäjohtaja Iiris Kivimäki kutsui rippikoulua brändien brändiksi pari vuotta sitten Suomen Kuvalehdessä. http://suomenkuvalehti.fi/rajalla/2013/06/04/rippikoulu-on-brandien-brandi/ Kaupallisessa kielessä brändillä tarkoitetaan jonkun tavaramerkin ympärille muodostunutta positiivista mainetta. Jos mitä, niin rippikoulua voidaan kirkon ”tuotteista” sellaiseksi sanoa.
Monien vastoinkäymisten kirkossa iloitsemme rippikoulun suuresta suosiosta nuorten keskuudessa. On hienoa, että voimme vuosittain kohdata 82 prosenttia 15-vuotiaiden ikäluokasta. Rippikoulun suosion syitä ovat leiritoiminnan elämyksellisyys ja kouluopetuksesta poikkeava keskusteleva lähestymistapa. Ratkaiseva tekijä rippikoulun jatkuvaan suosioon on sen merkitys nuorisokulttuurin osana ja aikuistumisriittinä. Niiden aseman menettäminen vaatisi kirkolta aika paljon epäonnistumisia.
Kuitenkin lasten kastamisten väheneminen uhkaa pitkän päälle myös rippikoulun suosiota. Helsingissä kastettujen lasten määrä putosi jo vuonna 2013 alle puoleen syntyneistä. Nykyisen kehityksen jatkuessa 2020 -luvun lopulla muodostuu tilanne, jossa rippikoulun ikäluokasta puolet on kastamattomia nuoria. On vaikea kuvitella, että nykyinen nuorisokulttuurin ja aikuistumisriitin noste enää tuolloin kantaisi kastamaan puolta ikäluokasta, tai että niitä ylipäänsä enää silloin olisi olemassa ainakaan pääkaupunkiseudulla.
Suurempi uhka rippikoululle on kuitenkin sen sisäisen uskottavuuden mureneminen. Brändiajattelussa brändimokalla (brand failure) tarkoitetaan epäonnistumista tuotteen maineen ylläpitämisessä. Yhdessä brändimokan tyypissä brändia edustavan henkilön oman brändi joutuu ristiriitaan tuotteen brändin kanssa. Tästä ovat esimerkkejä palomiehen osallistuminen tuhopolttoon tai poliisin rattijuoppous.
Rippikoulussa brändiristiriitaa edustavat opettajat, jotka eivät itse usko opettamaansa asiaan. Miespapeista uskontunnustuksen allekirjoittaa 46 prosenttia, mutta naispapeista vain 23 prosenttia. (Radio Dei/KTK 2/2013 Kysely ev.lut. seurakunnan työntekijöille). Viimeisimmän kartoitukseni mukaan rippikoululaisista noin 75 prosenttia on ateisteja tai jonkun sortin agnostikkoja.
Käsittääkseni useimmissa konfirmaatioissa käytetään kysymystä, jossa riparilaiset uskontunnustuksen jälkeen ilmoittavat tahtovansa osoittaa uskonsa Jumalan armon avulla. Kun olen omissa rippikouluissani ottanut asian puheeksi ja kertonut, että kysymyksen ja ”tahdon” sanomisen sijasta konfirmoija voi vain kehottaa riparilaisia uskon osoittamiseen, ovat oppilaat aina keskustelun jälkeen valinneet yksimielisesti kehotus-vaihtoehdon. Tällainen valinta on mielestäni vain rehellinen ja johdonmukainen nuorilta, joiden taustat ovat sellaisia kuin ovat.
Sen sijaan opettajat eivät ole rehellisiä ja johdonmukaisia johdattaessaan oppilaitaan tunnustamaan uskoa, jota heillä itselläänkään ei ole. Rippikoulu saattaa muodostua kaikkien aikojen brändimokaksi, elleivät opettajat tee parannusta. Rakennamme nyt tyhmän miehen tavoin hiekalle taloa, jonka sortuminen on suuri, kun myrsky nousee.
Tässä ollaan, ihan Juhani Räsäsen naapuriseurakunnassa.
Täytyy tunnustaa että, myöhästyin aika pahasti, kun menin väärään nysseen. Joten pitää kysyä miten toimitaan tuossa.
Monia vuosia minua vaivannut kysymys kyllä ratkesi. Nimittäin tuossa samaisessa pikku keskustelussa nuoren kanssa. Oivalsin, ettei nuoren tarvitse heti ymmärtää kaikkia ulkoläksyihin sisätyviä syviä hengellisiä totuuksia. Vähän kerrassaan ja yhä enemmän he pääsevät jyvälle. Jatkuvasti mekin saamme kasvaa tiedossa ja käsittämisessä. Heille riittää aivan hyvin ulkoaopettelu.Siinähän heillä on perusmateriaali, jota koko elämän ajan voi tutkistella.
Jäähän meilläkin vielä todella paljon oman käsityskykymme ulkopuolelle.
Juuri näin!
Arvaatko kuitenkin paljastaa naapuriseurakunnan?
Mielestäni tuo Jeesuksen Isän ”oikealla puolella istuminen” kertoo läheisimmästä mahdollisesta suhteesta, johon liittyy myös siihen kuuluva arvovalta. Hieman alemmalla tasolla samantapaisesta asiasta on kysymys, kun opetuslasten – Sebedeuksen poikien äiti – yritti järjestää pojilleen (Jaakobille ja Johannekselle) parhaat mahdolliset paikat taivaassa, niin että toinen saisi istua Jeesuksen oikealla ja toinen vasemmalla puolella, mutta tunnetusti Jeesus ei tähän suostunut. ”Ne paikat ovat niiden, joille Isäni on ne tarkoittanut.” (Matt.20:23). Eli tällä tavalla asian voi mielestäni ottaa kirjaimellisesti.
Tuohon Isän oikealla puolella istumiseen vielä: Eihän mikään tietenkään sulje pois myöskään sitä, että Jeesus istuu taivaassa konkreettisesti tuolilla Isän oikealla puolella, mutta tuosta arvojärjestyksestä on mielestäni kysymys.
jatkoa: jonkun teologin mukaan mukaan muistaakseni jonkinlaisesta hovikäytännöstä tuo ”oikealla puolella istumisen” -teksti on saanut vaikutusta- mutta tuosta arvojärjestyksestä on mielestäni pohjimmiltaan kysymys.
Pirkkalassa on rippikoulu ja nuorisotyö erottamattomat ystävykset.
Köykän Arto on onnistunut luomaan tänne aivan mahtavat systeemit.
Hänen kirjaansa tuossa olen lueskellut. Nejättä vuotta tässä on asuttu ja nyt vasta olen pääsemässä kärryille siitä miten Pirkkalassa toimitaan. Joten ei ihme jos siellä eteläisessä seurakunnassa ei tiedetä tästä mitään.
Jokunlaisen perusherätyksen rippikoulutyöhön sain, kun Lapinjärvellä sain – (viime vuosisadalla) olla junailemassa pari riparia. Toisella jo aloin tajuta, miten riparista saadaan vetovoimainen mangneetti. Elämä vain pyöitteli toiseen suuntaan ja kehitystyö jäi kesken. Nyt kun lukee Arton kirjaa, niin huomaan pohtineeni aivan samoja kuvioita.
Arto vain on saanut tehdä tätä työtä ja samalla kehittää toiminnan aivan huippuunsa. Löytyisipä minusta ja tai edes muutamasta muusta tuota samaa sitoutumista nuoriin. Siinä on se todellinen tulppa tämän asian eteenpäinmenolle. Tarvittaisiin täyttä sitoutumista. Harva on valmis sellaiseen, mitä Arto täällä nuorisonohjaajilta on odottanut. Jostain sitä täytyisi löytyä, mikäli homma halutaa kunnolla saada pyörimään.
Vai että ihan rajanaapuriseurakunnasta oli kyse! Kyllä Arto Köykän maine täällä tunnetaan. Tosin itse en ole perehtynyt tarkemmin Pirkkalan nuorisotyöhön. Tietoni perustuvat joihinkin Köykän haastatteluihin. Sitoutuminen on toki kaiken menestyksellisen työn a ja ö. Toinen asia on työn hengelliset ja sosiaaliset tulokset, joita molempia on vaikea mitata. Olisi mielenkintoista esim. tietää, millaista Pirkkalassa rippikoulun käyneiden kirkkoon sitoutuminen on nuorina aikuisina ja verrata sitä vastaavaan ikäluokkaan muualla kasvaneisiin. Samoin kiinnostavaa olisi tietää, millaisia uskonkäsityksiä nuorissa Köykän ilmeisen liberaaliteologinen opetus synnyttää.
Ei heitetä lasta pesuveden mukana pois. Pirkkalassa aloitettiin nuorille aikuisille tarkoitetut messut muistaakseni viime syksynä.
Niin yllätys yllätys. Sali oli heti ekalla kerralla jokseenkin täynnä.
Nimenomaan näitä Pirkkalan nuoria aikuisa. Muualla en kyllä tuollaista alkua ole päässyt näkemään. Joten ilmeisesti Arton työ kantaa kuitenkin aivan erityistä hedelmää.
Ei toki heitellä lapsia eikä pesuvesiäkään. Asiayhteydet vain kiinnostavat. Nuoret aikuiset tietyllä paikkakunnalla ovat harvemmin ko. paikkakunnan riparinuoria, jotka yleensä muuttavat opiskelemaan/itsenäistymään muualle, joskin jotkut palaavat myöhemmin lapsuuden maisemiin. Tällaisia kokemuksia on mm Hervannan seurakunnasta, jossa nuorten aikuisten toiminnassa oli aikoinaan 99 prosenttisesti muualta muuttaneita. Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka kotipaikkakunnaltaan muuttaneet nuoret osallistuvat opiskelupaikakunillaan hengelliseen toimintaan ja mikä on sen yhteys riparikokemuksiin. Tätä tuskin on tutkittu. Muuten, uutta tietoa lukiolaisten uskonkäsityksistä löytyy osoitteesta
http://www.areiopagi.fi/2015/06/mita-lukiolaiset-ajattelevat-uskosta-ja-tiedosta/
Minä olen taas pyrkinyt paeutumaan siihen kokemukseen, mikä
nuorilla itsellään on toiminnasta. Kirkon leivissä en ole ollut seitsemään vuoteen. Olen kuitenkin saanut sellaisen rakkauden nuoria kohtaan, että se ei ole minuna jättänyt rauhaan. Taavatessani nuoria pääsen usein helposti heidän aaltopituuksilleen.
Ne näkökulmat ovat usein aivan jotain muuta, kuin se mistä me asioita tarkastelemme. Minusta on tosi hämmästyttävä tuo nuoristyön tila monessa seurakunnassa. Härmälässäkin se on kokonaan jätetty paikallisesti hoitamatta. Ihan käsittämätöntä.
Käyhän nuoret tietysti Viinikassa isoskoulutuksessa ja nuorten illoissa. Mutta mutta. Miten paljon onkaan niitä seurakuntia joissa pelkällä rippikoululla kuitataan koko nuorisotyön teko. Niin, onhan siellä tietysti isoskoulutuskin. Se kuitenkin toteutetaan vain riparia silmälläpitäen. Muu nuoriso putoaa kuvioista pois. Entäpä sitten kun nuori ei enää koe isosen tehtäviäkään mielekkäänä? Sitten ei ole enää mitään. Juuri siinä elämän vaiheessa, jossa nuori tarvitsisi kaikkein eniten aikuisen tukea. Hän putoaa pois. Tietenkään työntekijöiden voimavarat ei riitä. Joka vuosi, kun tulee uudet.
Aiheellisia mietteitä. Monilta osin jaan kokemuksesi ja ajatuksesi. Tosin vaikka seurakunnassa tehtäisiinkiin rippikoulun jälkeinen työ mallikkaasti, joka tapauksessa nuoret jäävät helposti tyhjän päälle muuttaessaan pois kotipaikkakunnalta. Toisaalta jos kokemukset omasta ripariseurakunnasta ovat hyviä, silloin on luottamusta hakea uutta seurakuntayhteyttä opiskelupaikakunnalta.
Ekäpä ongelman juuri onkin siinä, että nuoret ei niinkään sitoudu uskoon, vaan vain porukkaan. Porukan hajotessa mitään ei jää jäljelle. Henkilökohtaisen uskossa kasvamisen näköala jää herkästi sivuun. Varsinkin mikäli toiminta ei ole suuntautumut ulospäin. Silloinhan kasvua ei juuri edes osaa kaivata. Mikäli nuori sitoutuu vahvasti uskoon ja Raamattuun, niin kyllä hän etsii opisklupaikkakunnallakin vastaavat verkostot. Näin ainakin haluaisin uskoa.
Juuri näin.