Se, että kun tapaa ihmisen, johon syvästi rakastuu ja haluaa elää hänen kanssansa loppuelämänsä, ei tarvitse onnistuakseen mustaa valkoisella, käyntiä papin tai maistraatin edessä, vaan rakkautta, kunnioitusta ja halua ottaa toisesta vastuuta. Ja tällainen avioliitto on raamatunmukainen kun kyseessä on heteropari. Ainakaan itse en ole löytänyt Raamatusta kohtaa, jossa miesparin tai naisparin kohdalla puhuttaisiin avioliitosta. Jos sellainen kuitenkin löytyy, kertokaa se minulle.
Luin ihan vastikään eräästä lehdestä jutun, jossa eräs nainen kertoi, että kun hän oli avopuolisonsa kanssa ollut lähes 20 avoliitossa, he eivät enää nähneet syytä olla menemättä naimisiin. Ajatuksena oli sitoutuminen. Haluaisin tietää, millä tavalla tuo byrokraattinen sitoutuminen vaikutti tuon pariskunnan elämään. Vahvistuiko liitto? Tuliko pariskunnasta onnellisempi? En usko. Tai voihan se olla ihan samalla tavalla kuin lumelääkkeenkin kanssa, että kun siihen uskoo, olo paranee ja elämästä tulee helpompaa ja onnellisempaa. Mene ja tiedä.
Mutta sitä ihmettelen ja kritisoin syvästi, että byrokraattiselle ja traditionaaliselle avioliitolle annetaan tai luvataan sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat selvästi nähtävillä, etteivät ne pidä millään muotoa paikkaansa. Se ei takaa onnellisuutta eikä suhteen kestävyyttä. Ne ominaisuudet lähtevät ihan muista asioista ja tärkeimpänä itse pidän Raamatun kultaista ohjetta: rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Eli jos ja kun tekee toiselle sen, mitä toivoisi itsellekin tehtävän, niin voin taata, että siitä ei mitään pahaa ainakaan seuraa, päinvastoin.
Minua ei nyt nappaa keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista, kun koko avioliittoinstituutio on mielestäni päin prinkkalaa. Jos byrokratia mielletään sellaiseksi, että vasta sitten sitoudutaan ja otetaan vastuuta toisesta, niin pieleen menee, että rytinä käy. Jos parisuhde käsitetään kokeiluksi, kevyeksi ja leikiksi papin aameneen tai maistraattiin asti, siihen ei suhtauduta vastuullisesti ja luottamuksellisesti alun alkaenkaan.
En tarkoita sitä, etteikö tulevaan kumppaniin pitäisi tutustua kunnolla ennen sitoutumista, mutta kyllä se nyt käy pienemmässä ajassa kuin pahimmillaan lähes 20 vuotta, ennen kuin ollaan valmiit ”oikeasti” sitoutumaan. Samoin en ymmärrä ollenkaan sellaistakaan, että ollaan monta vuotta yhdessä ja sitten todetaan, ettei passatakaan yhteen. Välttämättä silloin ei ole kyse yhteen passaamisesta, vaan suhteeseen kuuluvasta vaiheesta, jonka ylitse mennään yhdessä käsi kädessä ongelmia ratkoen. Yhteiset asiat yhdistävät ja yhdessä ongelmien ratkominenkin kuuluu tähän asiaan. Kun on yhdessä vieritetty iso kivi yhteiseltä elämänpolulta syrjään, ponnistelu yhdistää. Pelkkä onnenkantamoiset eivät ole niitä yhdistäviä tekijöitä suhteessa.
Rankkoja ovat myös lukuista tarinat useista avo- tai avioliitoista saman ihmisen kohdalla, jotenkin vielä yhden avioeron ymmärtää, mutta kun alkaa olla kolme tai neljä takana, niin jos joltakin tutulta tulee neljäs hääkutsu postilaatikkoon, niin ei siihen kovin vakavasti kykene kyllä suhtautumaan. Jotain on minusta näissä tarinoissa pahasti pielessä. Miksi kestävä suhde ei ota aina onnistuakseen?
Noh, taas katseeni suuntautuu lapsuuteen ja lapsiperheisiin ja heidän tukemiseensa. Sieltähän ne eväät kestäviin ihmissuhteisiin ja tasapainoiseen elämään saadaan. Mutta ihminen on heikko olemukseltaan ja yllätysmomentitkaan eivät loista poissaolollaan, joten paljon ymmärtämystä nämä asiat ja aihepiirit vaativat osakseen.
Yleisellä arvomaailmalla on iso osuus näissä asioissa. Yksi sellainen asia on mielestäni yksilöllisyyden liikakorostuminen. Ollaan parisuhteessa, mutta ajatellaan liiaksi vain omaa suurta ja kaunista napaa, eikä ymmärretä, että parisuhde vaatii onnistuakseen yhteisiä asioita; yhteiset asiat yhdistävät. Jos pariskunta ei näe toisiansa kuin pari tuntia päivässä eikä yhteistä tekemistä ja yhteisiä asioita ole tarpeeksi, pariskunta erkaantuu toisistansa. Olen kirjoittanut aiheesta Vartijassa:
http://www.vartija-lehti.fi/yhdessa-tekeminen-yhdistaa/
Nykyisessä avioliittolakiin liittyvässä keskustelussa olen törmännyt sellaiseenkin ajatukseen, että ”rakkaus kuuluu kaikille”. Totta kai kuuluu, eikä se ole estettävissä tai toteutettavissa byrokratialla. Kirjoitukseni ei ole kannanotto lakiehdotukseen, kun byrokraattinen avioliitto ei ole mielestäni tarpeellinen alun alkaenkaan. En myöskään kiellä rakkautta keneltäkään; en heteroilta, homoilta enkä lesboilta, kun en halua enkä kykene sitä kieltämään itseltänikään.
Sydänrakkautta kaikille <3
Yksi kysymys vielä kirkon ihmisille: miksi pidätte heteroiden välistä byrokraattista avioliittoa kristillisenä, kun kristillinen avioliitto on ihan muuta kuin byrokraattinen?
Toinen kysymys vanhoillislestadiolaisille: miksi pidätte niin tärkeänä, että homojen ja lesbojen välinen rakkaus ei saa lakia tueksensa, kun pidätte liikkeenne ulkopuolisia ihmisiä muutenkin kadotukseen tuomittuina, jopa niin, että heille on kaurapuuron syöntikin syntiä?
Kunnes kuolema meidät erottaa ajatus on kristillisen avioliittokäsityksen ytimessä. Syntyvän lapsen kohdalla voisi lausua: nyt kun syntymä on meidät vanhemmat liittänyt sinuun.
Kummastelen sitä kuinka pidät avioliittoa huonona ihanteena, kun se ei takaa onnistumista! Tarjoat lääkkeeksi rakkauden kaksoiskäskyä. Onko se jotenkin helpompi toteuttaa onnistuneesti mielestäsi?
Tutkimukset kertovat kuinka suoraan avioliittoon menneiden suhteet kestävät pidempään kuin niiden jotka ensi menevät avoliittoon ja myöhemmin naimisiin!
Petriltä:
”Kummastelen sitä kuinka pidät avioliittoa huonona ihanteena, kun se ei takaa onnistumista! Tarjoat lääkkeeksi rakkauden kaksoiskäskyä. Onko se jotenkin helpompi toteuttaa onnistuneesti mielestäsi?”
Ihanteena pidän sitoutumista oli se sitten mustaa valkoisella tahi vain pelkkä vastuullisena ajatuksena. En pidä hyvänä vuosien kokeiluja ja partnereiden jatkuvaa vaihtumista ja sitten jossakin vaiheessa sitoutumista mustaa valkoisella.
Avoliiton ajatus on löyhä sitoutuminen: Olen vapaa lähtemään kun toinen ei riittävästi täytä tarpeitani!
Avioliittoon liittyy ajatus vasta- ja myötämäessä kulkemisesta kuolemaan saakka. Ajatus uhrautuvasta elämästä puolison rinnalla opettaa lapselle jotain Jumalan agabe rakkaudesta hämärästi!
Uhrautuminen ei ole alistumista, vaan suostumista itsekunnioittavaan kärsimiseen toisen rinnalla.
Sepä se, miksi avoliitto ajatellaan usein löyhäksi sitoumukseksi ja byrokraattinen avioliitto tiukemmaksi sitoumukseksi? Minusta alun alkaenkin yhteiselämään pitää suhtautua vastuullisesti ja sitoutuvasti, jotta vältytään rankoilta ihmiskohtaloilta.
Avioliiton sitoutuneisuusastetta (jos näin voi sanoa) on katsottu lisäävän se, että se solmitaan julkisesti joko maistraatissa tai kirkossa todistajien läsnäollessa. Kirkossa Jumalan katsotaan olevan yksi todistajista.
Otetaan heti yksi kohta, jossa suhteessa mainitsemasi pariskunnan liitto todella lujittui. Kun toinen heistä kuolee, toinen saa jäädä asumaan heidän yhteiseen asuntoonsa, jos se on omistusasunto. Tämä täysin siitä riippumatta, kumpi sen omistaa vai omistavatko molemmat ja onko heillä avioehtosopimusta vai ei. Avoliiton tapauksessa avoleskellä ei ole tällaista oikeutta. Kuolleen puolison perilliset voivat vaatia perinnön jakamista ja siinä yhteydessä myös kuolleen aviopuolison asunnon myymistä. Avoleski asukoon missä tykkää.
Jos kaksi ihmistä haluaa sitoutua toisiinsa ja elää yhdessä, on terveen järjen vastaista olla menemättä naimisiin tai solmimatta rekisteröityä parisuhdetta. Yhteiskunta on järjestänyt asiat niin.
Tiedän toki, että 100 % avopareista on sitä mieltä, että mikäli avioliitto antaa puolisoille tästä liitosta johtuvia oikeuksia, ne pitää koskea myös heitä.Toisaalta sama 100 % on sitä mieltä, että mikäli avioliitto antaa puolisoille tästä liitosta johtuvia velvollisuuksia, ne eivät saa koskea heitä.
Tuskinpa kukaan, joka jättää autonsa huoltamatta ryhtyy syyttämään autoa sen hajoamisesta. Nyt kuitenkin näyttää siltä, että avioliitto on se syy huonoihin liittoihin. Kristillinen avioliitto on käsittääkseni kahden kristittyyn elämään sitoutuneen liitto. Tietty yhteinen arvomaailma ja hyvä suhde ylöspäin takaa jo aika paljon enemmän. Vielä paremaa on saavutettavissa, jos nämä ”eksyvät” johonkin avioparitoimintaan mukaan. Alkavat yhdessä työstää liittoaan kestävämmälle pohjalle. Aika harvassa on ne parit, jotka tosissaan lähtevät kristilliseen avioparitoimintaan mukaan ja kuitenkin liitossaan epäonnistuisivat.
Mitkä ovat Pekka kristillisen avioliiton kriteerit? Mutka papin tai maistraatin kautta?