Tuskin missään on tapahtunut yhtä paljon kuin Chilen katolisessa kirkossa viimeisten 60 vuoden aikana. Nykyinen paavi Franciscus opiskeli maassa 50-luvun lopussa, kun kristillisdemokraattien johdolla alkoi vuosikymmenen kestänyt rajujen poliittisten uudistusten kausi.
1970-luku alkoi vielä voimakkaampien muutosten merkeissä: maahan haluttiin demokratian keinoin sosialistinen järjestelmä, joka olisi toteutuessaan tehnyt siitä uuden Kuuban tai DDR:n. Katolisen kirkon nk. progressiiviset voimat, Pablo Richard, Hugo Assmann, Gustavo Gutiérrez ja Gonzalo Arroyo hengenheimolaisineen muodostivat ensimmäisen aallon vapautuksen teologian, joka oli 70-luvun versio vallankumouksen teologiasta. He tukivat Allenden hallintoa, ja selkeänä tukirakenteena oli 1972 perustettu Cristianos por el socialismo -ryhmä.
Taisto kapitalismia vastaan käytiin ja hävittiin. Sotilashallinto 11.9.1973 alkaen runnoi sitten kansaa ruotuun, tuhannet kuolivat, Suomeenkin tuli pakolaisia. Tämän historian me tunnemme, ja moni tuntee myös katolisen kirkon ihmisoikeustyön Pinochetin aikana. Kardinaali Silva Henríquez sai siitä YK:n ihmisoikeuspalkinnon 1978. Katolisen kirjailija-pappi José Comblinin mukaan kirkko siirtyi 1973 ”offensiivisesta” kohti ”defensiivistä” vapautuksen teologiaa. Teologia ei vaatinut enää taistoon kapitalismia vastaan vaan ennen kaikkea ihmisen puolesta.
Vähemmälle huomiolle on jäänyt Chilen katolisen kirkon historia diktatuurin jälkeen. Syvä epäluottamus leimaa maata ja myös sen uskontoja. Chile on maailman kirkonvastaisimpia maita. Katolilaisten osuus väestöstä on vähentynyt 1995 jälkeen 30 prosenttiyksikköä ja on enää 45 %. Osasyynä on kirkon konservatiivinen linja, jossa kyytiä saavat abortit ja homoliitot – niin toki myös Bergoglion Argentiinassa. Paavi Johannes Paavali II ei peitellyt tukeaan kenraali Pinochetille, ja hän nimitti uudet piispat johdonmukaisesti konservatiivien joukosta. Paavin tukena oli vuosikymmenen ajan apostolinen nuntius Angelo Sodano, josta tuli sittemmin Vatikaanin ulkoministeri. Chile sai tavallaan negatiivista erityishuomiota paavilta, jottei 1960-1970-luvun kaltainen kuohunta toistuisi.
Negatiivinen seuraus kurikampanjasta oli kuitenkin se, että maahan tuli hyvin nöyrää piispakuntaa, joka vältti ongelmien viemistä Vatikaaniin. Ihanteiden ja todellisuuden kuilu syventyi: sarjaraiskaaja Karadima teki papintöitä, kun piispat julistivat seksiä synniksi. Viime päivien tapahtumat Chilessä saavat kysymään, miten hierarkia on toiminut Chilen kirkkokansan ja Vatikaanin välissä. Syytteitä on kadonnut, niitä on vähätelty, ihmisiä on painostettu. Näin paavi itse on kertonut omassa 10-sivuisessa dokumentissaan Chilen piispoille. Sen on julkaissut uutiskanava T13: https://drive.google.com/file/d/0B5kvQfJnbKM3OEhTMnNGUTM5alhHN3NONDlmVDRqSVJiNEVr/view
Chilen kirkon pedofiliaskandaali ylittää merkitykseltään sen, mitä Irlanti oli vuonna 2010 paavi Benedictus XVI:lle. Toukokuun 18. Vatikaanissa koolla olleet piispat, heistä 31 vielä virassa, jättivät eronpyyntönsä. Pappien rikoksia on reposteltu mediassa. Niinpä 14 pappia Rancaguan hiippakunnasta pidätetty virantoimituksesta heidän toimittuaan kyseenalaisesti nuorukaisten kanssa. T13 osoitti kirkkoherra Rubion vastanneen alastonkuvalla 16-vuotiaalle trolli”pojalle”, jonka oli luonut alueen entinen nuorisotyöntekijä. Alueen piispa Goic oli muuten piispainkokouksen lastensuojeluasiaan erityisesti osoittama piispa. Hän oli käyttänyt 1,5 vuotta pelkkään jutteluun pappiensa kanssa. Eilen 11.6. kolmeen piispanvirkaan tuli paavilta lopullinen sinetti. Ei vain piispa Barros, jonka väitetään suojelleen isä Fernando Karadiman tekemiä seksirikoksia Santiagossa ja todistaneen niitä, vaan myös kaksi muuta piispaa irtisanottiin.
Valparaíson piispa Gonzalo Duarten tapaus on mielenkiintoinen. Kyse ei ollut varsinaisesta lasten hyväksikäytöstä vaan hiippakunnan pappisseminaarin opiskelijoiden hyväksikäyttämisestä, osin alaikäisten tosin. Mauricio Pulgar on kolmen muun kanssa ajanut hyväksikäytettyjen ex-seminaristien asiaa. Hän on esiintynyt julkisuudessa, kuten perjantaina CNN Chilessä, ja kertonut seminaarin papin harjoittamasta ja piispa Duarten suojelemasta hyväksikäytöstä. Kanonisen oikeuden dosentti Francisco Astaburuaga esiintyi El Mercurio -lehden yleisönosastossa (ensimmäinen sunnuntailehden kirjoitus 10.6.) Duartea koskien ja sanoi tehneensä ilmoituksia nuntiukselle jo 10 vuotta sitten. Hän protestoi piispainkokousta vastaan, joka oli lauantaina sanonut samassa lehdessä, ettei mitään prosessia koskaan ollutkaan. Kirkko-oikeuden foorumiksi on siis tullut verkkolehden yleisönosasto?
Silti paavi irtisanoi piispa Duarten ja antoi näin henkistä tukea Astaburuagalle, joka oli ollut Karadiman 7 uhrin tukena Vatikaanissa kesäkuun alkupäivinä. Tilanne voisi tuntua ”happy endiltä”, mutta se on jossakin mielessä vasta alkua. Tähänastiset seksirikosten ilmiannot ovat tapahtuneet USA:n, Irlannin ja Australian kaltaisissa perinteisissä länsimaissa, joissa kirkkojen työntekijöitä on jo tuomittu maallisissa tuomioistuimissa. Edessä on Afrikan, Intian ja muun Latinalaisen Amerikan tiukka vääntö. Meksikossa on jo annettu pitkä vankilatuomio, Karadima istuu pelkässä kotiarestissa keskittymässä rukoukseen.
Jos Chilen esimerkki johtaa siihen, että häkki heilahtaa myös kirkonmiehille ja kanoninen oikeusjärjestelmä kumoutuu oman tehottomuutensa ja korruptoituneisuutensa takia (mihin paavi on suoraan viitannut), on edessä pitkä ja hankala tie katolisen kirkon uskottavuuden palauttamisessa. Chilessä on merkkejä siitä, että ”caso Karadima” on avannut pitkään suljettuina olleet portit ja monet uskaltautuvat puhumaan. Media taas, toisin kuin paavi, on kaikkialla ja se voi julkaista uutta tietoa jatkuvasti. Riskinä on väärien todistusten antaminen, mutta tähän saakka todistaminen on ollut pikemminkin hankalaa. Häpeä on seurannut ihmisiä.
Ei tunnu enää ihmeelliseltä, jos luterilaista tunnustuskirjaa ”Paavin valta ja johtoasema” lukiessa törmää kahteen hyvinkin ajankohtaiseen ajatukseen. Paavilla ei voi olla valtaa koko kristikunnan yli. Jos paavi nimittää piispan, jota kansa ei hyväksy (kuten juuri eilen irtisanotun Juan Barrosin), koko järjestelmä korruptoituu. Jos (ja kun) selibaatti ei toimi, edessä on ”häpeä”. Näin sanottiin siis Saksassa jo 500 vuotta sitten.
Mitä mieltä sitten onkaan selibaatin ja pedofilian/efebofilian yhteydestä, varmaa on, ettei pakollinen selibaatti ainakaan vähennä salailua ja luonteeltaan epäterveiden miesten hakeutumista pappisuralle.
Chile on ollut katolisen kirkon lämpömittari viimeiset 60 vuotta ja on sitä nytkin. Espanjaa puhuva paavi on osoittanut, että hän voi halutessaan sekä hidastaa tutkimuksia että nopeuttaa niitä. Huhtikuun jälkeen paavi on valinnut oikean tien, jota kansa tukee. Chilen piispainkokous on osoittanut yhteistyöhalua, mutta aika näyttää, jääkö parannus sittenkin tekemättä. Amazonasin pappispula Brasiliassa on johtamassa selibaatin poikkeukselliseen purkamiseen. Ehkä näemme vielä suurempia muutoksia kuin vain 3 piispan erottamisen eilen.
Ilkka Kantolalle: Koulun uskonnonopetuksen ja kodin/kirkon uskonnollisen kasvatuksen tavoitteissa on toki eroja. Kun tavoitteen on uskon vahvistuminen, oleellista on, MILLAINEN usko vahvistuu. Toimeentulemisen ja pärjäämisen moniuskoissess maailmassa tulee olla molemmissa tavoitteena.
Minusta kirkon pitäisi kaivaa ”naftaliinista” pyhäkoulun käsite ja konsepti.
On toki totta, että suuressa osassa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntia pyhäkouluja pidetään aktiivisesti, mutta kuitenkin asiassa voisi myös varmasti monella paikkakunnalla tilannetta parantaakin. Mielestäni olisi myös hyvä, jos Kirkko pyrkisi vaikuttamaan, että sen pyhäkouluopetusta olisi mahdollista käydä pitämässä vaikkapa koulujen iltapäivätoiminnan yhteydessä koulujen tiloissa, seurakunnan lastenohjaajien, pyhäkoulunopettajien ja lapsityön vastuu pappien pitäminä. Varsinkin olisi hienoa, jos papisto aktivoituisi tuossa asiassa ja siten lapsille kasvaisi luonteva suhtautuminen papistoon ja peruskoulun ala-asteen alaluokilta alkaen.
Kiitos, hyvin kirjoitettu, asiapitoinen blogi. Tiukka hierarkia, ehdoton valta ja selibaatti on vaarallinen yhdistelmä.
Kiinnostava ja asiantunteva blogikirjoitus. Kiitos. Tämä lisää ymmärystä ja taustoittaa. Itse Chilessä keväällä käydessäni kuulin myös näitä tietoja ja prosentteja. Chileläisten uudeksi valtauskonnoksi joku määritelikin kaupallisuuden. Ainakin Santiagossa on useita uusia hulppeita kauppakeskuksia.
Joo, kyllä Chilessä on monta asiaa nyt käymistilassa. Pelkästään se tosiasia, että paavi on ensimmäistä kertaa valittu maailman katolisimmasta maanosasta tuottaa valtakirkolle haasteita. Positiivista kirkon kannalta on se, että kiinnostus piispoihin ja paaviin näyttää olevan yhä suurta. Maltan arkkipiispan tänään alkanut uusi vierailu on kuin valtionpäämiehen saapuminen. Itse asiassa T13-kanava (Teletrece) on lähtöisin katolisen yliopiston UC:n huomasta, vaikka onkin vaihtanut omistajaa… myös kriittinen media tuntee kirkon sisältä päin. Ilman Astaburuagan kaltaisia kriittisiä ja lujia kirkonmiehiä Chile ja Rooma olisivat kyllä hukassa.