IUSTITIA:ssa 36/2019 on Timo Eskolan artikkeli Chirstus Victor -teoriasta. Tämä on kiinnostanut minua pitkään, koska kyse on kristinuskon ydinasiasta: sovitusopista. Olen kuunnellut kaikki aiheeseen liittyvät luentovideot STI:n sivulta ja lukenut luentomateriaalit. Olen lukenut myös Anselm Canterburylaisen (1033-1109) teoksen ”Cur Deus homo (suom. Minkä tähden Jumala tuli ihmiseksi). Kirja on ilmestynyt nimellä ”Jumala ihmiseksi” (1991). Anselm C. siis liittyy tähän teoriaan, koska siinä esitetään, että uhriin perustuva sijaissovitus (satisfactio vicaria) on peräisin myöhäiskeskiajan lakikäytännöistä ja tullut kristinuskoon vasta tuolloin myöhäisessä vaiheessa Anselmin keksintönä.
Tarkoitukseni on varoittaa tästä teoriasta ja sen vaikutuksesta teologiassa, että me Jeesuksen uhrisovitukseen ristillä sijaisenamme uskovat pitäisimme silmällä tämän käsityksen esiintymistä missä se sitten esiintyykin, sillä se esiintyy teologiassa todella laajasti. Kannattaa erityisesti huomata, että tämä teoria edustaa luterilaiselle Ristin teologialle vierasta Kunnian teologiaa!
Tämän lisäksi olkoon tämä kirjoitus myös osoituksena siitä, kuinka naurettavan väärän todistuksen minusta on eräs henkilö antanut yhdellä blogilla. Hän väittää, että olisin jonkinlainen uusprotestantti ritschliläiseen ja harnackilaiseen henkeen. Näyttää siltä, että henkilöllä on outo tarve lytätä minua ja levittää väärää tietoa minusta. Esittäjän olisi kuitenkin syytä katsoa peiliin, koska Christus Victor -teoria liittyy juuri Ritschliin, joka hylkää luterilaisen laki-evankeliumi -jaottelun. Kuitenkin tämä henkilö on kritisoinut minua kirjoituksissani kuinka ahdas käsitykseni on, kun tulkitsen Raamattua laki-evankeliumi jaottelun pohjalta. Perin outoa siis.
Timo Eskolan luentomonisteesta:
”Sovitusopista käydään kiistaa, eivätkä jännitteet ole aivan helppoja. Moni kokee ajatuksen Jumalan rakkaudesta niin voimakkaana, että uhrista ei kannata puhua. Eikö perinteisen sovitusopin takana vaani ajatus, että Jumala vihaa ihmisiä? Toisaalta jotkut vastustavat Raamatun opetusta siksi, että ajatukset verta vaativasta Jumalasta ja kuviteltujen syntien sovittamisesta ovat nykyajalle vieraita. Erilaiset teemat risteilevät. Kyseessä on siten sekä ideologinen että hermeneuttinen ongelma. Yksi puhuu monergismista, jossa Jumala armahtaa miten tahtoo, ja toinen partisipaatiosta, rauhanomaisesta yhteydestä pelastuksen (tavalla tai toisella) tuovaan Kristukseen. Keskustelua varten on yhtäältä kysyttävä, mitä Raamattu asiasta opettaa, ja toisaalta haettava keskustelun argumentteja. Raamatusta nousevat ensinnäkin käsitteet, keskeiset kontekstit ja ohjaavat narratiivit.
Kun Vanhassa testamentissa tai Uuden testamentin teologiassa puhutaan sovituksesta, esillä ovat kuvat temppelistä ja uhreista. Mieleen tulee etenkin suuren sovituspäivän liturgia. Termeistä keskeisimmät ovat heprean kipper ja kreikan hilaskomai. Semanttiseen kenttään kuuluvat puolestaan esimerkiksi käsitteet uhri, karitsa, pukki, veri, pappi, armoistuin, pirskottaminen, alttiiksi antaminen, teurastus, lunastus, synti, risti, kuolema ja anteeksianto. Sovitus ei siten käsitteenä ole yleisen tason pelastushistoriallinen käsite. Sitä ei käytetä samalla tavalla, kuin vaikkapa ajatusta kansan restauraatiosta tai pahan valtojen ja kuoleman voittamisesta.
Alussa mainitut pohtijat eivät yleensä arvioi eksegeettistä käsitystä sovituksesta. Sen sijaan heitä yleensä yhdistää se, että huolimatta erilaisista perusteista he jossain vaiheessa vetoavat ruotsalaiseen Christus Victor -teoriaan. Voittoisasta Kristuksesta puhuva käsitys hylkää perinteiset ajatukset Kristuksen veriuhrista. Monet tutkijat viittaavat suoraan Gustav Aulénin tunnetuksi tekemään jaotteluun uhrisovituksen ja pahan vallan voittamiseen perustuvan pelastuksen välillä. Keskustelussa jako esitellään “anselmilaisen” hyvitysajatuksen ja “klassisen” sovitusopin erona.
Aulén esitti, että Kristuksen veriuhriin ja syntien sovittamiseen perustuva sijaissovituksen pelastusoppi (satisfactio vicaria) on syntynyt myöhään. Se on hänen mukaansa tullut kristilliseen kirkkoon vasta Anselm Canterburyläisen teologian kautta. Perinteisempi näkemys puhuu Aulénin mukaan Kristuksesta kuoleman valtojen voittajana (Christus Victor). Sitä ovat hänen mielestään edustaneet kirkkoisät aina keskiajalle asti. Seuraavassa keskitymme Christus Victor -teoriaan. Aulénin teoriassa on nimittäin kaksi vakavaa ongelmaa, joita ei ole juurikaan otettu huomioon. Ensinnäkin Uudesta testamentista löytyvä sovitusoppi julistaa varsin yksiselitteisesti Kristuksen sijaiskuolemaa uhrina ihmisten syntien edestä. Toiseksi on pantu liian vähän merkille sitä, että Aulénin teoria nousee 1900-luvun alun uuskantilaisesta dogmatiikasta. Hänen esikuviaan ovat Albrecht Ritschl, Adolf Harnack ja Erich Vogelsang. Aika harva nykyajan tutkijoista haluaisi enää Aulénin tavoin samastua noiden teologien näkemyksiin – jos ovat tilanteesta tietoisia.” (KIISTA SOVITUSOPISTA – kumoaako Christus Victor Kristuksen uhrin? (1) Christus Victor, aikamme eksegeetit ja sovitus, Timo Eskola / STI )
https://sti.fi/wp-content/uploads/2013/07/Timo_Sovitus1.pdf
Koko luentomateriaali löytyy täältä:
https://sti.fi/luentomateriaalit
Oppihistorian jaotuksen kehitti saksalainen dogmaatikko Albrecht Ritschl (1822-1889). Hänen uuskantilainen teoriansa perustui Immanuel Kantin käsitykseen todellisuuden luonteesta. Ritschlin pääajatuksen mukaan kristillisen uskon ydin on etiikassa. Uskonto kuuluu kuten Kantinkin mukaan käytännöllisen järjen alueelle. Ritschlin pääajatukseksi vakiintui käsitys Jumalan valtakunnasta.
Kantin oman filosofisen teorian kulttuurievoluution mukaan uskonnot tulevat vähitellen kehittymään globaaliksi eettiseksi yhteisöksi (jota ohjaa YK:n kaltainen instituutio). Ritschl katsoi myös, että ihmiskunnan henkinen ja eettinen päämäärä on Jumalan valtakunta ja kristinusko kasvaa vähitellen täydelliseksi eettiseksi yhteisöksi. Käsitys sovituksesta tulee Ritschlin mukaan rakentaa sen varaan, että pyritään kohti universaalia hyvää lopputulosta, joka on siis Jumalan valtakunta.
Protestanttisen sovituskäsityksen muuttuminen Kantin filosofian vaikutuksesta
- Ritschl määrittelee ’latinalaisen sovitusopin ja puhuu vastakkainasettelusta
- Ritschl vastustaa juridista sovitusopin tulkintaa
- Sovitus saadaan aikaan Jumalan toiminnan ja ihmisen toiminnan tuloksena
Ritschlillä vastakkainasettelun lähtökohta on Anselmin kirja (Cur Deus homo), jossa tämä vastustaa eräitä itäisten kirkkoisien näkemyksiä, jotka selittivät Kristuksen kuolemaa Paholaiselle maksettuina lunnaina. Anselmin mukaan Paholaisella ei ole oikeuksia ihmiseen eikä sellaista velkaa ole maksettavana. Anselm puhuu Jumalan vihasta ja aikomuksesta rangaista syntistä. ”Ritschlin mukaa Anselmin pelastuskäsitys on perustunut käsitykseen hyvittämisestä (Genugthuung). Se liittyy olennaisesti maksun ajatukseen. Voisi tietysti ihmetellä, miksi teologin tulisi välttää Kristuksen uhrikuoleman ajatusta, sillä se on joka tapauksessa Uuden testamentin tekstien omaa käsitteistöä. Ritschl käsittelee aihetta kuitenkin filosofian näkökulmasta. Hänen mielestään sovitusoppia tulee arvioida ’liikkeen’ suuntautumisen näkökulmasta. Latinalaisessa sovitusopissa Kristuksen kuoleman vaikutuksen ajatellaan suuntautuvan tästä maailmasta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ritschl ei hyväksy sovitusoppia, joka perustuu uhritoimitukseen, vaikka Raamatussa puhutaan tietenkin temppelistä uhritoimituksineen ja jo ihan Raamatun alkulehdiltä luemme Kain ja Abelin uhreista. Ritschlille ajatus uhrista ei sovi, koska liike suuntautuisi tällöin kohti Jumalaa ja häntä yritettäisiin muuttaa. Siksi Ritschl katsoo, että Anselmin käsitys Jumalan pelastavasta toiminnasta on virheellinen. Ritschl katsoo, että Kristuksen kuoleman vaikutus ei kohdistu Jumalaan vaan kohdistuu ihmisiin.
Mutta miten on? Mitä Raamattu sanoo? Hepr. 9:14 ”kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” Lue myös esim. Room. 5:8-11, 2 Kor. 5:18-21, Gal. 3:13, Ef. 2:16, Kol 1:20-22, 1 Tess. 1:10
”Ritschl muuttaa siten Raamatusta nousevan käsityksen syntisten ja Jumalan välisestä suhteesta. Sitä ei enää ohjaa kultillisten (uhri-) esikuvien teologia, vaan Kantin ajatus moraalisesta maailmanyhteisöstä…Uhriteologian analyysiä Ritschliltä ei löydy. Hän ei myöskään osoita, että sijaisuuden ajatus puuttuisi varhaisilta isiltä. Tarkalleen ottaen hän puhuu kahdesta eri virtauksesta. Lisäksi myös Anselmin käsittelyssä on ongelmia…”(Iustitia 36/2019). Eskola kirjoittaa, että Ritschlin teosten eri editiot ja englanninkielinen käännös poikkeavat toisistaan. Saksankielisessä kolmannessa laitoksessa (1889) Ritschl väittää, että Anselmin käsitys hyvityksestä (satisfaktio) perustuu saksalaiseen rikoslakiin.
Ritschl: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa, ajatus uhrista hylätään
”On ilmeistä Ritschl haluaa hylätä juridisen näkökulman filosofisista syistä. Kuten yllä nähtiin, vastakkainasettelu monergismin ja subjektivisimin välillä nousee keskeiseksi: Ritschlin mukaan liikkeen ’suunta’ (vaikutus) määrää teorian. Kantilaisen epistemologian perusteella hän väittää, että pelastuksen tulee tässä mielessä perustua yksin Jumalan työhön. Jostain syystä Kristuksen työ ei ole osa tätä. Syynä saattaa olla Saksassa 1800-luvun lopulla yleinen erityisen kriittinen evankeliumitutkimus, joka muutti myös kristologian perusteita. Lopputulos on ilmeinen: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa. Sovitus merkitsee Ritschlille ainoastaan sitä, että ihminen hyväksyy Kristuksen uskollisuuden. Ajatus uhrista hylätään.
”Vaikutus suuntautuu joko ylöspäin Jumalaan (kuten uhrissa) tai alaspäin (kuten Jumalan antamassa avussa). Ritschlin mukaan vain jälkimmäinen varmistaa todellisen monergismin. Seuraavaksi Ritschl asettaa tämän näkemyksen Anselmin teologiaa vastaan. Hänen mukaansa Anselm pitää syntiä vain Jumalan kunnian loukkaamisena (Ehre) ja tässä on ainoa syy hyvityksen vaatimiseen. Samalla tästä seuraa kuitenkin vaikeus selittää kristologiaa pelkän ’alaspäin’ suuntautuvan ideologian avulla.” …”(Eskola, Iustitia 36/2019)
Jumalan vihasta ei pidä puhua, koko uskonnon malli muuttuu
”…kenenkään ei Ritschlin mukaan pitäisi puhua sovituksesta tai vanhurskauttamisesta vedoten lunastamiseen (expiation) tai hyvittämiseen (satisfaction) Vastaavasti ei pidä puhua Jumalan vihasta…Ritschlin mukaan ei ole myöskään olemassa syntien ja rikkomusten rangaistusta. Hänen mukaansa Jumalan lailla ei siten ole enää samanlaista roolia kuin luterilaisessa pelastusopissa. Jumalan ja ihmisen kohtaamista ei enää arvioida perinteisellä tavalla syntisen ihmisen ja taivaallisen Tuomarin kohtaamisena. Niinpä Jumalaa ei enää pidetä oikeuden ja vanhurskauden toteuttajana. Koko uskonnon malli on muuttunut. Tämän kaiken Ritschl perustelee väitteellä ’alkuperäisyydestä’: sijaissovituksen ajatusta (satisfactio vicaria) pidetään myöhäisenä keksintönä. Sen väitetään turmelleen aidon klassisen sovitusopin.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Soteriologian narratiivi muuttuu
”Yhteenvetona voidaan todeta, että juuri Ritschl muuttaa soteriologian narratiivin. Hän hylkää sijaissovituksen ajatuksen. Jeesuksen kuoleman merkitystä ei tule hänen mukaansa hakea Jumalan tuomioista – ei vaikka Uuden testamentin kohdat puhuisivat sen puolesta. Ritschlin mukaan Kristus hankki sovituksen kuuliaisuudellaan. Siksi myös pelastuminen ja uusi yhteys Jumalaan toteutuu uuskantilaisen pelastusopin mukaan toisella tavalla: partisipaationa Jumalan valtakuntaan, siihen yhteisöön, joka elää kuuliaisena Jumalan edellyttämälle eettiselle maksiimille…ei kykene määrittelemään myöskään vanhurskauttamista …perinteisellä tavalla…’myös lunastuksen tulee perustua etiikkaan’. (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Ihmisen ongelma ei ole synti ja syyllisyys, ihminen on uhri ja Kristus on voittoisa sankari
”Juridisella aspektilla ei ole enää merkitystä. On ilmeistä, että Ritschlin sivistyneessä osallisuuden soteriologiassa Jumalan tuomion ajatus ei ole ensinkään todellinen. Henkilökohtainen syyllisyys ei ole ongelma. Sen on korvannut jonkinlainen yleisen tason kollektiivinen ongelma, joka on enimmäkseen ollut vankeutta: kun Kristus voittaa kosmisen taistelun, hän kukistaa pahan vallat. Siksi tuloksena on Christus Victor, vaikka Ritschl ei itse käytä tätä termiä. Ihminen ei ole syyllinen, vaan uhri. Kristus taas ei ole uhri, vaan voittoisa sankari. Johdonmukaisesti kristityn elämä ei merkitse syntien anteeksiantoa eikä vapautumista Jumalan tuomion alta, vaan uskollisuutta ja moraalisesti korkeatasoista elämää Kristuksen imitaatiossa – uuden yhteisön eettistä elämää ilman lakia ja evankeliumia.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Entä Luther? Onko Lutherin sovituskäsitys ongelmallinen?
”Aikamme debattien keskeisenä väitteenä on, että Luther oli omaksunut ongelmallisen sovituskäsityksen ja tähän liittyneen vanhurskauttamiskäsityksen. Siksi esimerkiksi Paavalin teologiaa ei tulisi tulkita luterilaisella tavalla. Ritschl on vakuuttunut, että Luther seuraa Anselmia. Hän esittää, että Luther omaksui juridisen näkemyksen ja että tämän soteriologia perustui sijaiskärsimyksen ajatukseen…”(Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nietzschen vaikutus
”Ensinnäkin Ritschl esittää, että tällainen sovitusteologia käsittelee syntiä rikoksena: ’synti koetaan vain loukkauksena, joka suuntautuu henkilöön, jolla voidaan sanoa olevan ihmistä korkeampi arvo’. Tämä on majeestettirikos laesa majestas, loukkaus kuninkaan tai Jumalan arvokkuutta vastaan. Se merkitsee, että ’Jumalan oikeus on niin suuri, että hän ei jätä syntiä rankaisematta, mutta säälistä antaa oman viattoman Poikansa rangaistuksen kärsijäksi.’ ”On jossain määrin hämmentävää, että Nietzsche käytti kristinuskon vastaisissa kirjoituksissaan täysin samaa perustetta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ei enää jakoa lakiin ja evankeliumiin!
”Lutherin ja Ritschlin suhteesta voidaan löytää erityisiä piirteitä. Ensinnäkin jälkimmäinen väittää, että teologien ei tule enää tehdä jakoa lain ja evankeliumin välille. Tämä tarkoittaa, että Jumalan lakia ja pyhiä käskyjä ei tule asettaa rooliin, jossa ne paljastavat ihmisen synnit. Vastaavasti armoa ei voi enää tulkita niin, että syntiset vanhurskautettaisiin vain sovituksen ja Kristuksen sijaiskärsimyksen perusteella. Sijaissovitukselle ei ole tilaa Ritschlin pelastusopissa. Näin päädytään toiseen merkittävään siirtymään. Ritschlin ajattelussa ei ole jumalattoman vanhurskauttamista, satisfactio impii. Hän ei enää puhu samalla tavalla vanhurskauttamisesta (koska se on muuttunut partisipaatioksi).
”Kolmanneksi Ritschlin mukaan juridinen ja kultillinen käsitys ei selitä sovitusoppia. Ehkä suorastaan Schleiermacherin jalanjäljissä…hän omaksuu subjektiivisen ja sosiologisen tarkastelutavan. Tämä on jossain määrin epäjohdonmukaista, koska hän hylkää sijaissovituksen osalta nimenomaan yksilöllisen näkökulman ja henkilökohtaisen syyllisyyden. Silti …Ritschlin soteriologiasta tulee kategorisen imperatiivin uusi versio siitä, minkä ihminen tietää moraalisesti täydelliseksi, hänen tulee myös pyrkiä toteuttamaan henkilökohtaisessa elämässään Jumalan valtakunnassa.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
”Tarkalleen ottaen Ritschlin narratiivi on filosofinen. Sovitus tulkitaan valistuksen hengessä: se on kantilainen vapautuksen toimi. Jumala toimii itsensä kanssa kamppailevien ihmisten hyväksi vapauttaen heidän siitä vanhasta teologisesta suuresta kertomuksesta, joka merkitse ihmiselämän uskonnollista kokonaistulkintaa (vrt. Weber). Tämä Jumala vapauttaa biblisismistä ja uskonnollisesta fundamentalismista. Ritschlille kristillinen usko ja elämä perustuvat käytännölliseen järkeen. Siksi ne puhuvat etiikasta ja Jumalan valtakunnan suuresta moraalisesta päämäärästä. Juuri siksi käskyillä on myönteinen rooli uudessa uskontulkinnassa. Regimenteistä ja lain ja evankeliumin vastakkainasettelusta luovutaan. Ja samasta syystä sovitus ei voi merkitä syntien anteeksiantoa, koska laki ei enää tuomitse synnistä. Ritschl ottaa askeleen kohti Christus Victor -teoriaa, mutta hän itse ei vielä käytä termiä. Hänen Kristuksensa voittaa kuoleman ja uusi elämä merkitsee partisipaatiota Jumalan valtakuntaan.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nämä ovat siis vain valikoimiani otteita sieltä täältä Iustitiassa olevasta Eskolan kirjoituksesta. Kannattaa lukea luentomonisteet ja kuunnella videot. Lisäksi täältä löytyvät Sovitusteologia Christus Victor -kirjoitukset, joita on yhteensä 8.
https://timoeskola.wordpress.com/2019/10/09/sovitusteologia-ja-christus-victor-1
Seuraavaksi Eskola käsittelee piispa Aulenin Christus Victor -teoriaa, mutta lopetan tähän.
Riitta, ei synti ollut Jumalalle mikään ongelma, Hänhän ratkaisi sen. Kunnia Jumalalle.
Mistä sinä nyt varoitat lukijoita, se jää nyt hiukan ilmaan.
Sami, tuollainen heitto ”synti ei ole ongelma Jumalalle” on minusta Jumalan pilkkaa.
En usko että olet lukenut mistä olen kirjoittanut ja vaikka lukisit et ymmärrä. Etkö tajua sitä, että jos ihminen ei myönnä syyllisyyttään ja kadu syntejään Jumalan edessä ja tee parannusta niin sitten hän on Jumalan vihan alla?
Riitta perusteleppa tuo Raamatulla.
Ainakin synti tekee ja teki Jumalan (Pyhän Hengen) murheelliseksi. (Ef. 4:25-30)
4:25 Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä. 4:26 ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö.” Älkää antako auringon laskea vihanne yli, 4:27 älkääkä antako perkeleelle sijaa. 4:28 [–] 4:30 Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka.
Jos ja kun Jumalalta tulee tuomio sitten kerran (Ilm 20:10-14), eikö se nimenomaisesti merkitse, että Jumalan ”ongelma” siivotaan pois päiväjärjestyksestä? Samoin Sodoman ja Gomorran tilanne Vanhassa Testamentissa. Miksi nou kaupungit piti tuhota, jos ne eivät olisi olleet ongelma myös Jumalalle? Jeesuskin itki nähdessään syntiä ja luopumista. Joten nähdäkseni on vaikea ajatella, ettei synti olisi Jumalalle ongelma – johon Hänelle toki on (lopulta voittoisa) ratkasu olemassa – johon ratkaisuusn ja voittoon kuuluu myös tuomio. Yhä uudelleen meitä Ilmestyskirjassa muistutetaan teurastetusta Karitsasta. Miksi Karitsa piti teurastaa, siis aktiivisesti saattaa häpeällisesti pois ”tieltä häiritsemästä”, jos ei sovituksen vuoksi? Sodassakin voitto on jo voitu saavuttaa mutta taistelu silti vielä jatkuu jonkin aikaa, usein sissisotana.
Se, että vanhurkauttamista tarkastellaan juridista vanhurskaaksi julistamista laajemmasta perpektiivista ei poista juridisen ymmärryksen merkitystä.
Monimuotoisuus (ja monimutkaisuus) ovat usein myös retorisia keinoja. Maailmamme tietenkin on monimuotoinen ja monimutkainenkin. Kristillinen pelastuskäsitys kuitenkin on sellainen, jolta ”eivät eksy hullutkaan”. Viisaista Jeesus taisi varoitella. Klassiseen kristillisuuteen sisältyy tiettyä, meille kaikille ”epämiellyytävää totuutta” ja todellisuutta. Menestysteologisten uskomusten sijaan uskovien kristittyjen tie vie usein menetysteologisten vaiheiden kautta – lopulta voittoon.
Kiitos Jukka! Christus Victor/Kunnian teologia/menestysteologia on kasvojen säilyttämisen teologiaa. Synti on vain jonkinlainen yleisen tason ongelma, ei yksittäisen ihmisen ongelma, joka erottaa ihmisen Jumalasta. Se tulee juuri ilmi esim. tuossa ajatuksessa ”ei mikään ongelma Jumalalle”. On totta että Jumala on ratkaissut ongelman Jumalan Pojan kuoleman ja ylösnousemus takaa sen että Jumala vanhurskauttaa meidät kun uskomme tähän ristinuhriin. Mutta kuka niin uskoo?
Synti on totta kai ongelma nimenomaan ihmiselle! Eihän Jumala ole velvoitettu antamaan meille anteeksi syntejämme eikä Hän ole ollut velvoitettu lähettämään Poikaansa kuolemaan ristillä puolestamme.
Ihmisille ei ole mahdollista olla yhteydessä Jumalaan muuta kuin Välimiehen Messiaan kautta. Pysymme elämämme loppuun asti syntisinä, siksi lähestymme Jumalaa vain ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen kautta, koska nimenomaan ristillä sovitettiin syntimme. Ja synti on se erottava tekijä.
Paavali saarnasi ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja kreikkalaisille hullutus. Juutalaiset eivät uskoneet (kuin harvat), että Jeesus oli luvattu Messias. Sitä paitsi juutalaiset uskoivat että hän tulee kuninkaana, ei halpa-arvoisena alennetussa tilassa ja kärsivänä Messiaana. Lisäksi he tappoivat Jeesuksen, vaikka Jeesus teki vain hyvää, paransi sairaat, ajoi riivaajat ulos, herätti kuolleita ja heidän lakinsa sanoo ”Älä tapa”. Mutta he tappoivat ja huusivat itselleen vapaaksi rikollisen. Miksi ylipapit ja fariseukset toimivat näin? He pelkäsivät menettävänsä hengellisen vallan ja temppelin ja maansa ja kansansa. Niin sitten lopulta kävikin. Juutalaiset uskovat edelleen että Messias ei kuole. Siis kristinuskon teologia on väärä kun se sanoo että Messias kuoli.
Kreikkalaisille taas sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on mieletön hulluus. Kuka palvoisi ristiinnaulittua Jumalaa! Alkukristittyjä pilkattiinkin tästä. Jumalanhan pitää olla mahtava ja loistava hahmo.
”Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus (=Messias) on kuollut meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan…” (1 Kor. 15:3-4)
Hepr. 10:19-23 ”Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta, ja koska meillä on ’suuri pappi’ Jumalan huoneen haltija’, niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä; pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen on uskollinen.;”
Ilm. 19:9 ”Ja hän sanoi minulle: ’Kirjoita: Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle! Vielä hän sanoi minulle: ’Nämä sanat, ovat totiset Jumalan sanat”.
Ilm. 19:11-16 ”Ja minä näin taivaan auenneena,. Ja katso: valkoinen hevonen, ja sen selässä istuvan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudessa. Ja hänen silmänsä olivat niinkuin tulen liekit, ja hänen päässään oli monta kruunua, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse, ja hänellä oli yllään vereen kastettu vaippa, ja nimi, jolla häntä kutsutaan, on Jumalan Sana. Ja häntä seurasivat ratsastaen valkoisilla hevosilla taivaan sotajoukot, puettuina valkeaan ja puhtaaseen pellavavaatteeseen. Ja hänen suustaan lähtee terävä miekka, että hän sillä löisi kansoja. Ja hän on kaitseva heitä rautaisella valtikalla, ja hän polkee kaikkivaltiaan Jumalan vihan kiivauden viinikuurnan. Ja hänellä on vaipassa kupeellaan kirjoitettuna nimi: ’Kuningasten Kuningasten ja herrain Herra’.”
Jos Jumala kerran on niin kuin Hän on, vanhurskas oikeudenmukainen Tuomari niin silloin vanhurskauttaminen liittyy juridiikkaan todellakin. Ei siitä kannata vängätä sen enempää. Ja meillehän on tulossa vielä Viimeinen Tuomio. Silloin jokainen astuu Jumalan tuomioistuimen eteen.
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Teologia:vanhurskauttaminen
Vanhurskauttaminen on laaja ja monimuotoinen termi.
https://sti.fi/wp-content/uploads/2013/07/Timo_Sovitus6.pdf
”Ei ole kuitenkaan tässäkään kohden varmaa, miksi “juridisuus” hylätään. Käsitteillä saattaa olla
tässä kohden eri tutkijoilla eri sisältö. Ritschl aikanaan hylkäsi juridisuuden feodaaliyhteiskuntaan
vetoamalla nimenomaan siksi, että hänen mielestään sekä käsitys sovituksesta että
vanhurskauttamisesta tulisi selittää ilman juridisia piirteitä. Dogmihistorian näkökulmasta on siten
hieman vaarallista puhua kapeasti vain “juridisuudesta”. Eksegeettinen näkökulma nimittäin
muistuttaa, että vanhurskauttamisesta puhuttaessa Paavalin koko terminologia on juridista: dikee
(oikeus, tuomio), dikastees (tuomari), dikaios (viaton, syytön) ja dikaiosynee (viattomuus,
vanhurkaus). Sovitusteologia Uudessa testamentissa rakentuu puolestaan täysin kultillisen
terminologian ja käsitteistön varaan. Sen keskeisiä tekijöitä ovat temppeli, uhri, veri, sijaisuus ja
sovituksen hankkiminen. Christus Victor -teorian puitteissa nämä kaikki sekoittuvat.”
Paavalilta, löytyy paljon muutakin sovitus termejä kuin eikä sovitusta tarvitse niputtaa yhteen juridiseen termiin.
Voisin itse nähdä, että paavali puhuu sovituksesta juridisin näkemyksin jo senkin vuoksi, että Roomassa oikeus syyllisine ja hänen puolustuasianajajineen olivat merkittäviä tekijöitä lainkäytössä. Tämänkaltainen kerronta oli jo tästä vinkkelistä ymmärrettävää, ja loogistamin. Sovitus juridisena merkityksenä ei tietenkään tyhjennä Kristuksen työn muita merkitysnäkokulmia, vaikkapa synnin häpeän peittämistä ja synnin vallan voittamista.
Tässä Jukka Mikkolan kommentti, jonka vahingossa poistin.
Jukka kirjoittaa:
Itsekin olen Timo Eskolan luennon kuunnellut, ja perustellulta se vaikutti.
Sovitusta on vaikea pyyhkiä Raamatusta pois. Ristin häpeä on sekin Raamatussa teemana selkeästi. Myös Jumalan viha kuuluu Raamatun teemoihin, sen poistaminen käsittääkseni edellyttää Raamatun tulkintaan (tai ymmärrykseen) melkoista akrobatiaa. Mutta ei tietysti Kristuksen voittoakaan voi poispyyhkiä ilman ”sirkustemppuja”.
”Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän. 8Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: 9synnin, koska he eivät usko minuun; 10vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; 11ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.” (Joh. 16:8-11, jossa voidaan nähdä tuomion ja myös voiton merkityksiä; sovituksen teemat löytyvät nekin tarvittaessa Raamatusta.)
Lueskelin Timo Keskitalon kirjaa Risti ja Häpeä, jossa mielenkiintoisesti tuotiin esille näkemys, että meillä ”lännessä” on kulttuurisesti korostunut syyllisyyden teema, ja siinä valossa Raamattuakin on tarkasteltu, myös syntikysymyksen osalta. Eikä tuomio (ja -päivä) liene ollut vieras ”vanhalle kunnon julistukselle”. (Viisaammat voivat kertoa, millaisia saarnoja kirkoissa on Eoroopassa aikoinaan pidetty – jolla tarkoitan ns. ”tavallisia” saarnoja, joita eivät vain ”kuuluisuudet” ole pitäneet. Toisaalta valistuksen jälkeen etiikka lienee tullut saarnoihin yhä vahvemmin kristillisyyden perustaksi. Anselmiin en syvemmin ole itse perehtynyt.)
Voittoisa sanoma veoaa meihin ihmisiin; ja erityisesti muslimimaailmassa(kin) sovitus verenvuodatuksen ja häpeän kautta on vaikea pala. Jos Kristus ei verellään ja häpeällään sovittanut (ja myös peittänyt – viittaan Keskitalon kirjaan), voi aiheellisesti kysyä: mikä merkitys sitten oli sillä, että Jeesus ristiinnaulittuna verensä vuodatti ja kantoi häpeää? Ei se poista Kristuksen voittoa kuitenkaan. Kristus käänsi monet vallitsevat toiveikkaat näkemykset ylösalaisin.
Liekö myös niin, että Jeesuksesta ”esimerkillisenä kristittynä” olisi kiusallista ajatella, jos se ei olisi (vain) voittoisaa: on kieltämättä epämiellyttävää seurata sellaista esikuvaa (tai esimerkkiä), jonka ”strategiana” oli ”kuatta kärsimysten voittoon” – jota moni seuraajakin joutui (tai pääsi) soveltamaan jo vanhojen vainojen aikaan: ”marttyyrien veri on kirkon siemen”. Näin se on yhä tänäänkin monilla alueilla. Miten he mahtaisivat ymmärtää ”Kristus victor” -teorian sovellettavuuden omaan elämäänsä (ja kuolemaansa?) kärsimyksensä keskellä. Teoria on teoriaa, elämässä ja kuolemassa totuus punnitaan.
Kärsivä ristiinnaulittu Messias Jumalan Poika ei kelpaa ihmisille. Siitähän tässä on kyse. Ristin hulluudesta. Siitä Paavali kirjoittaa 1. Korintolaiskirjeessä. Ja Luuk. 19:14 ”Emme tahdo tätä kuninkaaksemme”. Ihmiskunnia, kunnian pyytäminen toinen toisiltamme on tärkeintä. Siitä että minä olen suuri ja voitokas ja menestyvä. Tämä on täysin päinvastaista, mitä Raamattu opettaa. Joka tahtoo seurata Jeesusta, joutuu kadottamaan elämänsä, jotta voisi sen löytää. Jeesuksen seuraamisesta maksetaan hintaa! Mutta se on arvoista ja se on autuasta! Se ihminen j
oka osoittaa Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnit, saa osakseen pilkan ja maailman vihan. Palvelijalle käy niin kuin Mestarilleen. Tämä kaikki osoittaa että Kunnian teologia on yksinkertaisesti väärää teologiaa. Sen huomaamme kun luemme Raamattua. Portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään. Leveä portti ja lavea tie vie kadotukseen. Ahtaus vaatii kumartumaan, nöyrtymään pieneksi ja mitättömäksi, että pääsee ja mahtuu lävitse sisälle elämään. Ei välitetä vaikka ihmiset sanovat: voi voi sinua ahdasmielistä! Ahdas teologia ja usko.. Mutta juuri näin Herramme opettaa! Ahdas tie vie elämään.
Jeesus sanoikin: Kuinka te voisitte uskoa, te, jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, mikä tulee häneltä, joka yksin on Jumala? Joh. 5:44
Esimerkki Christus Victor -tyyppisestä ajattelusta. Haastateltu teologi siirtyi roomalaiskatoliseen kirkkoon.
”Vanhurskauttamisopin suhteen keskeinen oivallus minulle oli, että pyhitys, ihmisessä tapahtuva reaalinen muutos, on pohjimmiltaan itse pelastumista: pyhittämällä meidät Jumalaa pelastaa meidät omalta pahuudeltamme, oman persoonamme pienuudelta ja ahtaudelta. Näin ymmärrettynä niiden välillä – sen. että Jumala rakastaa meitä ehdoitta, ja sen, että pyhitys on osa vanhurskauttamista – ei ole ristiriitaa. ….” (Iustitia 36/2019, s. 141).
Tämän sanotun perusteella totean näin: Tässä perustetaan pelastuminen ihmisessä tapahtuvaan muutokseen. Itselleni kirkastui että tämä ei juuri ole näin. Silloin kun aloin kysellä miksi en muutu paremmaksi ymmärsin tämän. Lain tie piti käydä loppuun asti. Se kesti minulla vuosia. Kyselin, ihmettelin, luin Raamattua, kävin Raamattu-kursseja. Oli vaikeaa tajuta armoa. Että se todella on ilmaista, lahjaa! Sitten ymmärsin tuon Lutherin kirkastaman ”itsessäni kokonaan syntinen” mutta ”Kristuksessa Jeesuksessa kokonaan vanhurskas”. Vanhurskaus on jatkuvasti minun hyväkseni luettua vierasta Kristuksen vanhurskautta. Muutosta kyllä tapahtuu Jumalan armosta jos tapahtuu, mutta se jää aina keskeneräiseksi ja se on samantekevää sinänsä, siis pelastuksen kannalta, koska ihminen ei pelastu itsessään olevan muutoksen vuoksi vaikka muuttuisikin kuinka hyväksi. Tämä tieto vapauttaa elämään ja antoi rauhan.
Paavali: ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesuksen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista. Mutta jos meidät itsemmekin, pyrkiessämme vanhurskautumaan Kristuksessa, on havaittu syntisiksi, onko sitten Kristus synnin palvelija? Pois se! Sillä jos minä uudestaan rakennan sen, minkä olen hajottanut maahan, osoitan minä olevani lain rikkoja. Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turvaan kuollut.” Gal 2:16-21
Yllä olevassa teologin käsityksessä ei suostuta syntisen ihmisen osaan, pienuuteen, alhaisuuteen, ristinalaisuuteen ja ristin kantamiseen. Halutaan olla suuri, voimakas ja merkityksellinen. Ihminen kokee itsensä pahan valtojen syyttömänä uhrina, josta Voittoisa Kristus eli Christus Victor tuli ihmisen pelastamaan ja vapauttamaan. Mutta missä on syyllisyys synnistä ja turmelluksesta? Uskosta ei kyseinen henkilö maininnut sanaakaan.
Ajatus on vastakkainen apostoli Paavalin opetuksille myös seuraavasti: Paavali kirjoittaa näin: ”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä:…Sen tähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.” (2 Kor. 4:7-16). ”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sen tähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.” (2 Kor. 12:9-10).
En ymmärrä mitä ristiriitaa koetaan että ihminen sekoittaa pyhityksen vanhurskautukseen? Itse menettäisin näin pelastusvarmuuden ja armon! Juuri se tosiasia että pelastus tulee ulkopuoleltani ja se on varma, koska se on Jumalalta, Jumalan teko, antaa rauhan sydämeen ja kiitosmielen Kolmiyksiselle Jumalalle. Juuri siksi nämä vanhurskautuksen ja pyhityksen uskokohdat tulee pitää erillään. Jos ei pidetä, se johtaa omavanhurskauteen ja teeskentelyyn.
Kun Jumalan laki ei saa tuomita ihmisen sydäntä sen pohjamutia myöten eli sanoa viimeistä sanaa hänen mahdottomuudestaan itse ansaita pelastustaan, ihminen turvautuu tällaiseen oppiin. Pönkittäähän se mukavasti ihmisen ylpeää mieltä ja kaikkivoipaisuuden tunnetta, jos minun reaalinen muutokseni on minun pelastumiseni ehto. Silloin todella koen olevani mahtava tekijä, jota Jumalankin tulee palvella!
Itse sain rauhan kun ymmärsin lain ja evankeliumin eron: että Jumalan lain edessä miellän itseni täysin syntiseksi itsessäni, mutta samaan aikaan saan uskossa omistaa itselleni Kristuksen ristillä minulle hankkiman sijaisvanhurskauden kaikkine armolahjoineen. Luterilaisuudessa on myös käsite ”in re” ja ”in spe”. Todellisuudessa syntinen itsessään mutta silti vanhurskas toivossa. ” …sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo, kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee?” (Room. 8:24). Odotamme kärsivällisesti, vaikka emme vielä näe. ”Sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä”. (2 Kor. 5:7).
Keskeistä kristinuskossa on tämä: ”jo nyt mutta ei ihan vielä”. ”Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – ei omasta tahdostaan, vaan alistajan – kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.” Room. 8:18-21
Siispä: on näin: on tuleva. Ei vielä ole toteutunut. Ja huomatkaa, kärsimykset. Ei mikään menestys. Ja on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta.
Ja ”Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi” Hepr. 2:8