IUSTITIA:ssa 36/2019 on Timo Eskolan artikkeli Christus Victor -teoriasta. Tämä on kiinnostanut minua pitkään, koska kyse on kristinuskon ydinasiasta: sovitusopista. Olen kuunnellut kaikki aiheeseen liittyvät luentovideot STI:n sivulta ja lukenut luentomateriaalit. Olen lukenut myös Anselm Canterburylaisen (1033-1109) teoksen ”Cur Deus homo (suom. Minkä tähden Jumala tuli ihmiseksi). Kirja on ilmestynyt nimellä ”Jumala ihmiseksi” (1991). Anselm C. siis liittyy tähän teoriaan, koska siinä esitetään, että uhriin perustuva sijaissovitus (satisfactio vicaria) on peräisin myöhäiskeskiajan lakikäytännöistä ja tullut kristinuskoon vasta tuolloin myöhäisessä vaiheessa Anselmin keksintönä.
Tarkoitukseni on varoittaa tästä teoriasta ja sen vaikutuksesta teologiassa, että me Jeesuksen uhrisovitukseen ristillä sijaisenamme uskovat pitäisimme silmällä tämän käsityksen esiintymistä missä se sitten esiintyykin, sillä se esiintyy teologiassa todella laajasti. Kannattaa erityisesti huomata, että tämä teoria edustaa luterilaiselle Ristin teologialle vierasta Kunnian teologiaa!
Timo Eskolan luentomonisteesta:
”Sovitusopista käydään kiistaa, eivätkä jännitteet ole aivan helppoja. Moni kokee ajatuksen Jumalan rakkaudesta niin voimakkaana, että uhrista ei kannata puhua. Eikö perinteisen sovitusopin takana vaani ajatus, että Jumala vihaa ihmisiä? Toisaalta jotkut vastustavat Raamatun opetusta siksi, että ajatukset verta vaativasta Jumalasta ja kuviteltujen syntien sovittamisesta ovat nykyajalle vieraita. Erilaiset teemat risteilevät. Kyseessä on siten sekä ideologinen että hermeneuttinen ongelma. Yksi puhuu monergismista, jossa Jumala armahtaa miten tahtoo, ja toinen partisipaatiosta, rauhanomaisesta yhteydestä pelastuksen (tavalla tai toisella) tuovaan Kristukseen. Keskustelua varten on yhtäältä kysyttävä, mitä Raamattu asiasta opettaa, ja toisaalta haettava keskustelun argumentteja. Raamatusta nousevat ensinnäkin käsitteet, keskeiset kontekstit ja ohjaavat narratiivit.
Kun Vanhassa testamentissa tai Uuden testamentin teologiassa puhutaan sovituksesta, esillä ovat kuvat temppelistä ja uhreista. Mieleen tulee etenkin suuren sovituspäivän liturgia. Termeistä keskeisimmät ovat heprean kipper ja kreikan hilaskomai. Semanttiseen kenttään kuuluvat puolestaan esimerkiksi käsitteet uhri, karitsa, pukki, veri, pappi, armoistuin, pirskottaminen, alttiiksi antaminen, teurastus, lunastus, synti, risti, kuolema ja anteeksianto. Sovitus ei siten käsitteenä ole yleisen tason pelastushistoriallinen käsite. Sitä ei käytetä samalla tavalla, kuin vaikkapa ajatusta kansan restauraatiosta tai pahan valtojen ja kuoleman voittamisesta.
Alussa mainitut pohtijat eivät yleensä arvioi eksegeettistä käsitystä sovituksesta. Sen sijaan heitä yleensä yhdistää se, että huolimatta erilaisista perusteista he jossain vaiheessa vetoavat ruotsalaiseen Christus Victor -teoriaan. Voittoisasta Kristuksesta puhuva käsitys hylkää perinteiset ajatukset Kristuksen veriuhrista. Monet tutkijat viittaavat suoraan Gustav Aulénin tunnetuksi tekemään jaotteluun uhrisovituksen ja pahan vallan voittamiseen perustuvan pelastuksen välillä. Keskustelussa jako esitellään “anselmilaisen” hyvitysajatuksen ja “klassisen” sovitusopin erona.
Aulén esitti, että Kristuksen veriuhriin ja syntien sovittamiseen perustuva sijaissovituksen pelastusoppi (satisfactio vicaria) on syntynyt myöhään. Se on hänen mukaansa tullut kristilliseen kirkkoon vasta Anselm Canterburyläisen teologian kautta. Perinteisempi näkemys puhuu Aulénin mukaan Kristuksesta kuoleman valtojen voittajana (Christus Victor). Sitä ovat hänen mielestään edustaneet kirkkoisät aina keskiajalle asti. Seuraavassa keskitymme Christus Victor -teoriaan. Aulénin teoriassa on nimittäin kaksi vakavaa ongelmaa, joita ei ole juurikaan otettu huomioon. Ensinnäkin Uudesta testamentista löytyvä sovitusoppi julistaa varsin yksiselitteisesti Kristuksen sijaiskuolemaa uhrina ihmisten syntien edestä. Toiseksi on pantu liian vähän merkille sitä, että Aulénin teoria nousee 1900-luvun alun uuskantilaisesta dogmatiikasta. Hänen esikuviaan ovat Albrecht Ritschl, Adolf Harnack ja Erich Vogelsang. Aika harva nykyajan tutkijoista haluaisi enää Aulénin tavoin samastua noiden teologien näkemyksiin – jos ovat tilanteesta tietoisia.” (KIISTA SOVITUSOPISTA – kumoaako Christus Victor Kristuksen uhrin? (1) Christus Victor, aikamme eksegeetit ja sovitus, Timo Eskola / STI )
https://sti.fi/wp-content/uploads/2013/07/Timo_Sovitus1.pdf
Koko luentomateriaali löytyy täältä:
https://sti.fi/luentomateriaalit
Oppihistorian jaotuksen kehitti saksalainen dogmaatikko Albrecht Ritschl (1822-1889). Hänen uuskantilainen teoriansa perustui Immanuel Kantin käsitykseen todellisuuden luonteesta. Ritschlin pääajatuksen mukaan kristillisen uskon ydin on etiikassa. Uskonto kuuluu kuten Kantinkin mukaan käytännöllisen järjen alueelle. Ritschlin pääajatukseksi vakiintui käsitys Jumalan valtakunnasta.
Kantin oman filosofisen teorian kulttuurievoluution mukaan uskonnot tulevat vähitellen kehittymään globaaliksi eettiseksi yhteisöksi (jota ohjaa YK:n kaltainen instituutio). Ritschl katsoi myös, että ihmiskunnan henkinen ja eettinen päämäärä on Jumalan valtakunta ja kristinusko kasvaa vähitellen täydelliseksi eettiseksi yhteisöksi. Käsitys sovituksesta tulee Ritschlin mukaan rakentaa sen varaan, että pyritään kohti universaalia hyvää lopputulosta, joka on siis Jumalan valtakunta.
Protestanttisen sovituskäsityksen muuttuminen Kantin filosofian vaikutuksesta
- Ritschl määrittelee ’latinalaisen sovitusopin ja puhuu vastakkainasettelusta
- Ritschl vastustaa juridista sovitusopin tulkintaa
- Sovitus saadaan aikaan Jumalan toiminnan ja ihmisen toiminnan tuloksena
Ritschlillä vastakkainasettelun lähtökohta on Anselmin kirja (Cur Deus homo), jossa tämä vastustaa eräitä itäisten kirkkoisien näkemyksiä, jotka selittivät Kristuksen kuolemaa Paholaiselle maksettuina lunnaina. Anselmin mukaan Paholaisella ei ole oikeuksia ihmiseen eikä sellaista velkaa ole maksettavana. Anselm puhuu Jumalan vihasta ja aikomuksesta rangaista syntistä. ”Ritschlin mukaa Anselmin pelastuskäsitys on perustunut käsitykseen hyvittämisestä (Genugthuung). Se liittyy olennaisesti maksun ajatukseen. Voisi tietysti ihmetellä, miksi teologin tulisi välttää Kristuksen uhrikuoleman ajatusta, sillä se on joka tapauksessa Uuden testamentin tekstien omaa käsitteistöä. Ritschl käsittelee aihetta kuitenkin filosofian näkökulmasta. Hänen mielestään sovitusoppia tulee arvioida ’liikkeen’ suuntautumisen näkökulmasta. Latinalaisessa sovitusopissa Kristuksen kuoleman vaikutuksen ajatellaan suuntautuvan tästä maailmasta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ritschl ei hyväksy sovitusoppia, joka perustuu uhritoimitukseen, vaikka Raamatussa puhutaan tietenkin temppelistä uhritoimituksineen ja jo ihan Raamatun alkulehdiltä luemme Kain ja Abelin uhreista. Ritschlille ajatus uhrista ei sovi, koska liike suuntautuisi tällöin kohti Jumalaa ja häntä yritettäisiin muuttaa. Siksi Ritschl katsoo, että Anselmin käsitys Jumalan pelastavasta toiminnasta on virheellinen. Ritschl katsoo, että Kristuksen kuoleman vaikutus ei kohdistu Jumalaan vaan kohdistuu ihmisiin.
Mutta miten on? Mitä Raamattu sanoo? Hepr. 9:14 ”kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” Lue myös esim. Room. 5:8-11, 2 Kor. 5:18-21, Gal. 3:13, Ef. 2:16, Kol 1:20-22, 1 Tess. 1:10
”Ritschl muuttaa siten Raamatusta nousevan käsityksen syntisten ja Jumalan välisestä suhteesta. Sitä ei enää ohjaa kultillisten (uhri-) esikuvien teologia, vaan Kantin ajatus moraalisesta maailmanyhteisöstä…Uhriteologian analyysiä Ritschliltä ei löydy. Hän ei myöskään osoita, että sijaisuuden ajatus puuttuisi varhaisilta isiltä. Tarkalleen ottaen hän puhuu kahdesta eri virtauksesta. Lisäksi myös Anselmin käsittelyssä on ongelmia…”(Iustitia 36/2019). Eskola kirjoittaa, että Ritschlin teosten eri editiot ja englanninkielinen käännös poikkeavat toisistaan. Saksankielisessä kolmannessa laitoksessa (1889) Ritschl väittää, että Anselmin käsitys hyvityksestä (satisfaktio) perustuu saksalaiseen rikoslakiin.
Ritschl: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa, ajatus uhrista hylätään
”On ilmeistä Ritschl haluaa hylätä juridisen näkökulman filosofisista syistä. Kuten yllä nähtiin, vastakkainasettelu monergismin ja subjektivisimin välillä nousee keskeiseksi: Ritschlin mukaan liikkeen ’suunta’ (vaikutus) määrää teorian. Kantilaisen epistemologian perusteella hän väittää, että pelastuksen tulee tässä mielessä perustua yksin Jumalan työhön. Jostain syystä Kristuksen työ ei ole osa tätä. Syynä saattaa olla Saksassa 1800-luvun lopulla yleinen erityisen kriittinen evankeliumitutkimus, joka muutti myös kristologian perusteita. Lopputulos on ilmeinen: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa. Sovitus merkitsee Ritschlille ainoastaan sitä, että ihminen hyväksyy Kristuksen uskollisuuden. Ajatus uhrista hylätään.
”Vaikutus suuntautuu joko ylöspäin Jumalaan (kuten uhrissa) tai alaspäin (kuten Jumalan antamassa avussa). Ritschlin mukaan vain jälkimmäinen varmistaa todellisen monergismin. Seuraavaksi Ritschl asettaa tämän näkemyksen Anselmin teologiaa vastaan. Hänen mukaansa Anselm pitää syntiä vain Jumalan kunnian loukkaamisena (Ehre) ja tässä on ainoa syy hyvityksen vaatimiseen. Samalla tästä seuraa kuitenkin vaikeus selittää kristologiaa pelkän ’alaspäin’ suuntautuvan ideologian avulla.” …”(Eskola, Iustitia 36/2019)
Jumalan vihasta ei pidä puhua, koko uskonnon malli muuttuu
”…kenenkään ei Ritschlin mukaan pitäisi puhua sovituksesta tai vanhurskauttamisesta vedoten lunastamiseen (expiation) tai hyvittämiseen (satisfaction) Vastaavasti ei pidä puhua Jumalan vihasta…Ritschlin mukaan ei ole myöskään olemassa syntien ja rikkomusten rangaistusta. Hänen mukaansa Jumalan lailla ei siten ole enää samanlaista roolia kuin luterilaisessa pelastusopissa. Jumalan ja ihmisen kohtaamista ei enää arvioida perinteisellä tavalla syntisen ihmisen ja taivaallisen Tuomarin kohtaamisena. Niinpä Jumalaa ei enää pidetä oikeuden ja vanhurskauden toteuttajana. Koko uskonnon malli on muuttunut. Tämän kaiken Ritschl perustelee väitteellä ’alkuperäisyydestä’: sijaissovituksen ajatusta (satisfactio vicaria) pidetään myöhäisenä keksintönä. Sen väitetään turmelleen aidon klassisen sovitusopin.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Soteriologian narratiivi muuttuu
”Yhteenvetona voidaan todeta, että juuri Ritschl muuttaa soteriologian narratiivin. Hän hylkää sijaissovituksen ajatuksen. Jeesuksen kuoleman merkitystä ei tule hänen mukaansa hakea Jumalan tuomioista – ei vaikka Uuden testamentin kohdat puhuisivat sen puolesta. Ritschlin mukaan Kristus hankki sovituksen kuuliaisuudellaan. Siksi myös pelastuminen ja uusi yhteys Jumalaan toteutuu uuskantilaisen pelastusopin mukaan toisella tavalla: partisipaationa Jumalan valtakuntaan, siihen yhteisöön, joka elää kuuliaisena Jumalan edellyttämälle eettiselle maksiimille…ei kykene määrittelemään myöskään vanhurskauttamista …perinteisellä tavalla…’myös lunastuksen tulee perustua etiikkaan’. (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Ihmisen ongelma ei ole synti ja syyllisyys, ihminen on uhri ja Kristus on voittoisa sankari
”Juridisella aspektilla ei ole enää merkitystä. On ilmeistä, että Ritschlin sivistyneessä osallisuuden soteriologiassa Jumalan tuomion ajatus ei ole ensinkään todellinen. Henkilökohtainen syyllisyys ei ole ongelma. Sen on korvannut jonkinlainen yleisen tason kollektiivinen ongelma, joka on enimmäkseen ollut vankeutta: kun Kristus voittaa kosmisen taistelun, hän kukistaa pahan vallat. Siksi tuloksena on Christus Victor, vaikka Ritschl ei itse käytä tätä termiä. Ihminen ei ole syyllinen, vaan uhri. Kristus taas ei ole uhri, vaan voittoisa sankari. Johdonmukaisesti kristityn elämä ei merkitse syntien anteeksiantoa eikä vapautumista Jumalan tuomion alta, vaan uskollisuutta ja moraalisesti korkeatasoista elämää Kristuksen imitaatiossa – uuden yhteisön eettistä elämää ilman lakia ja evankeliumia.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Entä Luther? Onko Lutherin sovituskäsitys ongelmallinen?
”Aikamme debattien keskeisenä väitteenä on, että Luther oli omaksunut ongelmallisen sovituskäsityksen ja tähän liittyneen vanhurskauttamiskäsityksen. Siksi esimerkiksi Paavalin teologiaa ei tulisi tulkita luterilaisella tavalla. Ritschl on vakuuttunut, että Luther seuraa Anselmia. Hän esittää, että Luther omaksui juridisen näkemyksen ja että tämän soteriologia perustui sijaiskärsimyksen ajatukseen…”(Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nietzschen vaikutus
”Ensinnäkin Ritschl esittää, että tällainen sovitusteologia käsittelee syntiä rikoksena: ’synti koetaan vain loukkauksena, joka suuntautuu henkilöön, jolla voidaan sanoa olevan ihmistä korkeampi arvo’. Tämä on majeestettirikos laesa majestas, loukkaus kuninkaan tai Jumalan arvokkuutta vastaan. Se merkitsee, että ’Jumalan oikeus on niin suuri, että hän ei jätä syntiä rankaisematta, mutta säälistä antaa oman viattoman Poikansa rangaistuksen kärsijäksi.’ ”On jossain määrin hämmentävää, että Nietzsche käytti kristinuskon vastaisissa kirjoituksissaan täysin samaa perustetta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ei enää jakoa lakiin ja evankeliumiin!
”Lutherin ja Ritschlin suhteesta voidaan löytää erityisiä piirteitä. Ensinnäkin jälkimmäinen väittää, että teologien ei tule enää tehdä jakoa lain ja evankeliumin välille. Tämä tarkoittaa, että Jumalan lakia ja pyhiä käskyjä ei tule asettaa rooliin, jossa ne paljastavat ihmisen synnit. Vastaavasti armoa ei voi enää tulkita niin, että syntiset vanhurskautettaisiin vain sovituksen ja Kristuksen sijaiskärsimyksen perusteella. Sijaissovitukselle ei ole tilaa Ritschlin pelastusopissa. Näin päädytään toiseen merkittävään siirtymään. Ritschlin ajattelussa ei ole jumalattoman vanhurskauttamista, satisfactio impii. Hän ei enää puhu samalla tavalla vanhurskauttamisesta (koska se on muuttunut partisipaatioksi).
”Kolmanneksi Ritschlin mukaan juridinen ja kultillinen käsitys ei selitä sovitusoppia. Ehkä suorastaan Schleiermacherin jalanjäljissä…hän omaksuu subjektiivisen ja sosiologisen tarkastelutavan. Tämä on jossain määrin epäjohdonmukaista, koska hän hylkää sijaissovituksen osalta nimenomaan yksilöllisen näkökulman ja henkilökohtaisen syyllisyyden. Silti …Ritschlin soteriologiasta tulee kategorisen imperatiivin uusi versio siitä, minkä ihminen tietää moraalisesti täydelliseksi, hänen tulee myös pyrkiä toteuttamaan henkilökohtaisessa elämässään Jumalan valtakunnassa.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
”Tarkalleen ottaen Ritschlin narratiivi on filosofinen. Sovitus tulkitaan valistuksen hengessä: se on kantilainen vapautuksen toimi. Jumala toimii itsensä kanssa kamppailevien ihmisten hyväksi vapauttaen heidän siitä vanhasta teologisesta suuresta kertomuksesta, joka merkitse ihmiselämän uskonnollista kokonaistulkintaa (vrt. Weber). Tämä Jumala vapauttaa biblisismistä ja uskonnollisesta fundamentalismista. Ritschlille kristillinen usko ja elämä perustuvat käytännölliseen järkeen. Siksi ne puhuvat etiikasta ja Jumalan valtakunnan suuresta moraalisesta päämäärästä. Juuri siksi käskyillä on myönteinen rooli uudessa uskontulkinnassa. Regimenteistä ja lain ja evankeliumin vastakkainasettelusta luovutaan. Ja samasta syystä sovitus ei voi merkitä syntien anteeksiantoa, koska laki ei enää tuomitse synnistä. Ritschl ottaa askeleen kohti Christus Victor -teoriaa, mutta hän itse ei vielä käytä termiä. Hänen Kristuksensa voittaa kuoleman ja uusi elämä merkitsee partisipaatiota Jumalan valtakuntaan.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nämä ovat siis vain valikoimiani otteita sieltä täältä Iustitiassa olevasta Eskolan kirjoituksesta. Kannattaa lukea luentomonisteet ja kuunnella videot. Lisäksi täältä löytyvät Sovitusteologia Christus Victor -kirjoitukset, joita on yhteensä 8.
https://timoeskola.wordpress.com/2019/10/09/sovitusteologia-ja-christus-victor-1
Seuraavaksi Eskola käsittelee piispa Aulenin Christus Victor -teoriaa, mutta lopetan tähän.
Sami kirjoitti: ”Riitta olet väärininformoitu kirkko opista. Kirkko ja Jeesus ovat synonyymejä. Kirkko on Kristus itse, se on Hänen ruumiinsa joka kaikki kaikissa täyttää. Kirkko on totuuden pylväs, erehtymätön joka ei koskaan voi erehtyä, eikä ole erehtynyt. Kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. Kirkko on ollut maailman alusta asti, eikä sitä ole koskaan perustettu, koska Jumala on luomaton.”
Tässä on tyyppiesimerkki siitä, jossa kirkko on jumala ja noussut pääksi. Tämä johtuu juuri tuosta kuvitellusta erehtymättömyydestä, absoluutiksi itsensä julistamisesta. Ef. 1:22-23 ”Ja kaikki hän on asettanut hänen jalkainsa alle ja antanut hänet kaiken pääksi seurakunnalle, joka on hänen ruumiinsa, hänen täyteytensä, joka kaikki kaikissa täyttää.”
Kaikki on siis hänen alapuolellaan, hänen jalkainsa alla. Hänen täytensä on hänen täyteyttään, siis Kristuksen täyteyttä, josta toki osalliseksi pääsee kirkko, jos pysyy hänen Sanassaan. Ja Hän täyttää kaiken kaikissa, koska koko luomakunta on luotu Kristuksen kautta ja häneen ja hänessä.
Ortodoksisen opin mukaan kirkko on kokonaisuutena erehtymätön uskon asioissa. Kirkko on apostolien seuraaja ja jatkaa apostolista palvelusta maan päällä.
Nikealais-konstantinopolaisen uskontunnustuksen mukaan; ”Uskon yhteen pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon” kuvaavat kirkkoa Jumalihmisen organismina. Kirkko on itse Kristus, joka on kirkon luoja, perustaja, pää ja jne…Kirkko ja Kristus ovat synonyymejä.
Kirkko koostuu elävistä jäsenistä, usko ilman tekoja on kuollut, jotka voivat erehtyä, kirkko ei kuitenkaan ikinä erehdy, kuten edellä.
Pyhä Cyprianus (Thascius Caecilius Cyprianus) sanoo;
”Jolla ei ole kirkkoa äitinään, sillä ei ole Isää”…
”Älkää antako kenenkään vietellä itseänne millään tavalla. Sillä se päivä ei tule, ennen kuin luopumus ensin tapahtuu ja laittomuuden ihminen ilmestyy, kadotuksen lapsi, tuo vastustaja, joka korottaa itsensä yli kaiken, mitä jumalaksi tai jumaloitavaksi kutsutaan, niin että hän asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala.” 2. Tess. 2:3-4
Lutherin Galatalaiskirjeen selityksestä:
”Kristusta ei oteta vastaan lain eikä tekojen avulla vaan uskon valistamalla harkinnalla eli ymmärryksellä. Missä Kristus otetaan uskolla omaksi, siellä eletään oikealla tavalla ’spekulatiivista elämää’; siitähän sofistit vuolaasti lörpöttelevät tietämättä ollenkaan mistä puhuvat. Oikea speculatio ’katseleminen’, jolla Kristus omistetaan, ei ole sofistien ja munkkien mieletöntä kuvittelua, joka mietiskelee yli hilseen meneviä merkillisyyksiä. Se on teologista, uskossa tapahtuvaa, Jumalasta lähtöisin olevaa paaluun ripustetun pronssikäärmeen katsomista. Usko katsoo Kristukseen, joka riippuu ristinpuussa minun, sinun ja koko maailman syntien tähden. On siis ilmeistä, että yksin usko vanhurskauttaa. Mutta sen jälkeen kun meidät on uskolla vanhurskautettu, me astumme ulos ’aktiiviseen elämään’. Sofistit olisivat voineet oikeallakin tavalla tehdä eron mietiskelevän eli katselevan ja toimivan elämän välillä, jos olisivat sanoneet edellistä evankeliumiksi ja jälkimmäistä laiksi. Heidän olisi pitänyt opettaa, että katselemisen on tapahduttava Jumalan sanan sisällä ja johdolla: mietiskelyn ainoa kohde olkoon evankeliumin sana. Toimivan elämän ohjetta etsittäköön laista: se ei ole ottamassa vastaan Kristusta vaan harjoittautumassa tekemään rakkauden tekoja lähimmäiselle.
Selkeä on siis tämä teksti. Kaikki ihmiset, myös apostolit, profeetat ja patriarkat, olisivat jääneet kirouksen alaisiksi, ellei Kristus olisi asettunut vastustamaan syntiä, kuolemaa, lain kirousta sekä Jumalan vihaa ja tuomiota ja nujertanut niitä omassa ruumiissaan. Mikään ihmisten mahti ei olisi kyennyt nujertamaan noita kamalia hirviöitä. Mutta Kristus ei olekaan laki, ei lain teko eikä edes ihmisestä esiin houkuteltu toiminto, vaan jumalihminen, joka on ottanut kantaakseen synnin, lain tuomion ja kuoleman, ei itsensä tähden vaan meidän puolestamme. Siksi kaikki paino on sanoilla ’meidän sijastamme’.
Me emme siis saa kuvitella, että Kristus on eräs syytön yksityishenkilö, joka on pyhä ja vanhurskas omaksi parhaakseen – niin ovat kuvitelleet sofistit ja melkein kaikki kirkkoisät. Hieronymus ja muut. Totta sekin on, että Kristus oli kaikkein puhtain persoona, mutta tähän ei ole lupa pysähtyä. Ei sinulla ole vielä Kristusta, vaikka kuinka tietäisit, että hän on Jumala ja ihminen. Vasta silloin todella omistat hänet, kun uskot, että Isä on lahjoittanut tämän puhtaimman ja viattomimman persoonan juuri sinulle, jotta hän olisi sinun ylipappisi, lunastajasi, jopa palvelijasikin, joka on riisunut yltään viattomuutensa ja pyhyytensä ja omaksunut sinun syntisen persoonasi kantaakseen syntiäsi, kuolemaasi ja kiroustasi ja tullakseen uhriksi ja kiroukseksi sinun sijastasi, jotta siten päästäisi sinut vapaaksi lain kirouksesta.
Nyt näet, kuinka apostolisessa hengessä Paavali on käsitellyt tätä kaikkein painavinta, siunauksesta ja kirouksesta puhuvaa argumenttiaan. Hän ei tyydy siihen, että sanoo Kristusta kirouksen alaiseksi, vaan hän väittää, että Kristus on tehty kiroukseksi. Hän sanoo Kristusta myös synniksi, 2. Kor. 5:21, KR -38: ’Sen, joka ei synnistä tiennyt, Jumala meidän tähtemme teki synniksi.’ Tosin olisi ihan oikein selittää nämä lauseet näinkin: Se, että Kristus tehtiin ’kiroukseksi’, tarkoittaa uhria kirouksen poistamiseksi niin kuin ’synniksi’ tarkoittaa syntiuhria. Mutta parempi on antaa sanojen säilyttää varsinainen merkityksensä, sillä niin ne saavat enemmän painoa. Kun syntinen todella oppii tuntemaan itsensä, hän tajuaa olevansa syntinen. Se sana ei ole hänelle pelkkä adjektiivi, joka tarkoittaa konkreettisia tekoja, vaan se on myös substantiivi, joka paljastaa hänen olemuksensa. Hänestä näyttää, ettei hän olekaan joutunut turmaan vaan hän itse on se turma; hän ei ole vain syntinen ja kirottu, vaan synti ja kirous. Jos jotakuta tahdotaan latinaksi sanoa erityisen pahaksi konnaksi, hänestä käytetään sanaa scelus ’rikos’. Ei ole vähäinen asia kantaa syntiä, Jumalan vihaa, kirousta ja kuolemaa. Ihmisestä, joka syntiä tosissaan tuntee, tulee syntisäkki, kuoleman ja kirouksen oma.
Paavali käsittelee tätä opinkohtaa niin kuin apostoli ainakin, ei yksikään sofisti, legalisti, judaisti, fanaatikko eikä kukaan muukaan puhu näin. Kukapa uskaltaisi lainata Mooseksen sanaa: ’Kirottu on jokainen, joka on ripustettu puuhun’ ja soveltaa sitä juuri Kristukseen? Samalla tavoin, kuin Paavali on soveltanut tätä lausetta Kristukseen, voimme me kerätä Mooseksen laista 5. Moos. 27:n jatkoksi kaikki muutkin kiroukset ja soveltaa nekin Kristukseen. Niin kuin Kristus on oman persoonansa kannalta syytön tämän poikkeuksettoman lainkohdan edessä, niin hän on kaikissa muissakin kohdissa. Kaikki lain kiroukset on koottu häneen, sillä hän on ne ottanut kantaakseen omassa ruumiissaan meidän sijastamme. Hän ei siis ollut pelkästään kirottu, vaan hänet tehtiin meidän sijastamme kiroukseksi.
Tähän tapaan pyhiä kirjoituksia tulkitaan todella apostolisesti. Kukaan, jolla ei ole Pyhää Henkeä, ei voi puhua niin, että tiivistää kaiken lain yhteen ainoaan sanaan ja saman tien sälyttää sen kerta kaikkiaan Kristuksen harteille. Ja päinvastoin: apostoli kerää kaikki Raamatun lupaukset yhteen ja väittää, että ne ovat yhdellä kertaa täyttyneet Kristuksessa. Tämä argumentti on tosi apostolinen ja järkkymätön; tätä ei ole otettu yhdestä lain kohdasta vaan se koostuu kaikista laeista, ja siihen Paavali nojaa koko painollaan.” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 320-322, suo. Jukka Thuren, Sley-kirjat, 2003)
Sami on kyllä oikeilla jäljillä Kristuksen ja hänen kirkkonsa välisestä suhteesta: kirkko on Kristuksen hengellinen ruumis maan päällä. Sitten voidaan vääntää käytettävistä käsitteistä ja siitä, millä tavoin tämän kirkon rajat vedetään ja ovatko ne yhtäpitäviä jonkin kirkkokunnan tai uskovien yhteisön välillä. Kirkko-oppi on senkaltainen soppa käsitemuodostuksineen, että itsekään en halua siihen kovin paljoa puuttua.
Itse blogin aiheesta vielä sen verran, että Eskola on hyvinkin oikeassa siinä, mitä tuhoa Ritschl seuraajineen on saanut luterilaisessa teologiassa ja kirkossa aikaan. Uuskantilainen filosofia ja sen soveltamisen seuraukset eivät kuitenkaan sano edes useimmille teologeille yhtään mitään. Jopa aikanaan kaikkien huulilla ollut Karl Barth ja hänen teologiansa on menneen talven lumia.
Palaan siksi ”sylttytehtaalle”. Jos uskoisimme ja opettaisimme Lutherin Vähää Katekismusta ja sen selkeitä muotoiluja, emme olisi siinä tilanteessa kuin nyt olemme. Siinä on kaikki: klassinen oppi Kristuksesta, lunastus, ylösnousemus, Kristuksen seuraaminen. Ilman modernin filosofian rajoitteita. Mutta kuten joku on todennut: yli oman uskonsa ei voi toisillekaan saarnata.
Sami kirjoitti: ”Nikealais-konstantinopolaisen uskontunnustuksen mukaan; ”Uskon yhteen pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon” kuvaavat kirkkoa Jumalihmisen organismina. Kirkko on itse Kristus, joka on kirkon luoja, perustaja, pää ja jne…Kirkko ja Kristus ovat synonyymejä.”
Me emme usko yhteen pyhään, yleiseen ja apostoliseen kirkkoon. Vaan miten tämä on? Me uskomme yhdEN, pyhÄN, yhteisEN ja apostolisen seurakunnAN…Kirkolla on tunnustus/-set. Kirkko on perustettu Jumalan Sanalle ja tunnustukselle. Alkukirkon vanhin tunnustus on: ”Jeesus on Herra”.
Kirkko ei ole Herra, vaan kirkolla on Herra. Kirkko ei ole yhtä kuin Kristus (Messias) eikä kirkko ole itsensä luoja eikä perustaja! Kristus on ruumiin pää, mutta pää ei ole ruumis eikä ruumis ole pää! Ruumis ei voi elää ilman päätä. Ruumis ei voi päättää olevansa kokonaan vain ruumista ilman päätä. Tässä Samin mallissa on tarkoitus nostaa ruumis pään yläpuolelle. Kuten aiemmin sanoin.
Jos kirkko olisi Kristus (Messias), se olisi silloin Jumalan Poika. Toisin sanoen Kolminaisuuden toinen Persoona. Jeesus Kristus on Jumalan Sana. Kirkko ei ole Jumalan Sana. Näkyvän kirkon tehtävä on julistaa Jumalan Sanaa ja se on Jumalan Sanan palvelija ja hoitaa armonvälineitä. Sen valta rajoittuu armonvälineiden hoitamiseen.
Näkymätön kirkko on uskon, ei kokemuksen asia. Koko Raamattu puhuu ja keskittyy erityisesti hengelliseen todellisuuteen, ja kirkko on sitä varten että syntyisi usko Jeesukseen Kristukseen ja Kolmiyksiseen Jumalaan. Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkon todellinen olemus on olla pyhä uskonyhteys maailmassa. Kirkko on Jumalan tahdosta syntynyt yhteisömuoto (huomi! ei siis omasta tahdostaan syntynyt!). Sen koko olemus ja toiminta ohi ajallisen tähtää Jumalan tahdon tapahtumiseen ihmiselämässä ja on Jumalan palvelija ja hoitaa armonvälineitä. (Raamatun sanakirjaa mukaillen).
Jos ihmisellä ei ole USKOA Jeesukseen Kristukseen syntiensä sijaissovittajana ja uskoa syntien anteeksiantamukseen ja anteeksisaamiseen Jeesuksen uhriveressä ja Pyhää Henkeä, niin ei hän tietenkään voi nähdä näkymätöntä todellisuutta. Koska Hepr. 11:1 ”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy.”
Vanhin uskontunnustus on Apostolinen uskontunnustus: Minä uskon Pyhää Henkeen, pyhä yhteiSEN seurakunnAN, pyhäin yhteydEN, syntien anteeksiantamukSEN, ruumiin ylösnousemukSEN ja iankaikkisen elämÄN. Ja Luther selittää mitä se on. Ja siinä selityksessä on keskeistä usko Jeesukseen Kristukseen, ja tähän uskoon on tultu kun Pyhä Henki on kutsunut evankeliumin kautta. Pyhä Henki siis kirkastaa nämä yllä mainitut asiat uskovalle. Hän uskoo että on olemassa pyhien välinen pyhäin yhteys Pyhässä Hengessä ja näkymätön maailmanlaajuinen seurakunta. Kaikki tämä kirkastuu kun ihminen uskoo Jeesukseen Kristukseen syntiensä sovittajana ja on vastaanottanut evankeliumin. Tämän voi tarkemmin lukea Lutherin Katekismuksesta.
”Näkymätön pyhäin yhteys on yksilön uskonnollisen elämän ehto. Siinä Pyhä Henki ”kutsuu, kokoaa, valaisee ja pyhittää ja totisen oikean uskon kautta varjelee Kristuksessa Jeesuksessa”.
”Ennustusten mukaan näkyväinen kirkko lopun aikoina kehittyy kohden luopumusta. Luuk. 18:8, 2 Tim. 3:1-8, mutta näkymätön kirkko, 2 Kor. 4:2-4, valmistuu häihin, kunniaansa, Matt. 13:18-23, Room. 8:18-23, 1 Tess. 4:14-17.” (Raamatun sanakirja, Aapeli Saarisalo).
Jeesus varoittaa vääristä opettajista (profeetoista). Monet tulevat hänen nimessään ja sanovat ”Minä olen Kristus (Messias). He ovat lammasten vaatteissa olevia raatelevia susia. Matt. 15:7- 9. Jeesus moittii fariseuksia ja kirjanoppineita ulkokultaisuudesta ja muotojumalisuudesta. He tekivät Jumalan sanan tyhjäksi perinnäissäännöillään (traditiot). Sydän oli kaukana Jumalasta. He opettivat vain ihmiskäskyjä. (Kol. 2:20-22, Tiit. 1:14.
Ulkokultaiset legalistit kieltävät evankeliumin ja sen voiman. 2 Tim. 3:5. Juud. v.4 varoitetaan ihmisistä, jotka kääntävät Jumalan armon irstaudeksi ja kieltävät Herran Jeesuksen Kristuksen ja hänen valtansa.
Tiit. 1:16 ”väittävät tuntevansa Jumalan, mutta teoillaan kieltävät hänet. He ovat hyviin tekoihin kelvottomia.
2. Piet. 2:1, 3, 19 Pietari varoittaa valheopettajista, jotka salaa kuljettavat seurakuntaan harhaoppeja ja kieltävät herran Jeesuksen, joka on lunastanut heidät. Harhaopettajista tulee vetäytyä pois. He saavat aikaan erimielisyyttä ja pahennusta kun opettavat vastoin jo saatua oppia.( Room. 16:17). Kts. myös 2 Tess. 3:6, Tiit. 1:16, 2 Joh v.10. 2 Joh. v. 10 Varoitus väärin opettavista, pysykää erossa!. Jae 9 Kuka ikinä menee edemmäksi eikä pysy Kristuksen opissa, hänellä ei ole Jumalaa; joka siinä opissa pysyy, hänellä on sekä Isä että Poika.
Joh. 14:23 Jeesus ei ilmoita itseään maailmalle vaan valituille. ”Jos joku rakastaa minua, niin hän pitää minun sanani, ja minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme hänen luokseen asumaan.”
Jeesus Kristus ei voi olla kirkko. Tai jos näin mielletään, kirkko rakastaa itseään ”kristuksena eikä Kristusta itseään. Ja Sami sanoi että kirkko on ollut aina. Tällöin kirkko olisi esikoinen, mutta vain Jeesus Kristus on esikoinen, ollut ennen maailman luomista ja maailma on luotu hänen kauttaan ja hänessä. Samin mallin mukaan kirkko on luonut itsensä, perustanut itsensä ja ilmeisesti myös lunastanut itsensä. Sillä legalistisessa kirkossa uskotaan että teot pelastavat, ainakin osaksi. Näin kirkko on täynnä itseään, itserakas luomus, joka uskoo itseensä ja jumaloi itseään, on itsensä herra. Sillä ei ole Isää eikä Poikaa eikä Pyhää Henkeä.
Joh. 15:10 ”Jos te pidätte minun käskyni (=Jeesuksen opetus), niin te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen pitänyt Isäni käskyt ja pysyn hänen rakkaudessaan.”
Joh. 14:21 ”Jolla on minun käskyni ja joka ne pitää, hän on se, joka minua rakastaa; mutta joka minua rakastaa, häntä minun Isäni rakastaa, ja minä rakastan häntä ja ilmoitan itseni hänelle.”
1 Joh. 2:5 ”Mutta joka pitää hänen sanansa, hänessä on Jumalan rakkaus totisesti täydelliseksi tullut. Siitä me tiedämme, että me hänessä olemme.”
1 Joh. 5:3-4 Sillä rakkaus Jumalaan on se, että pidämme hänen käskynsä. Ja hänen käskynsä eivät ole raskaat; sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, MEIDÄN USKOMME.
Yksin USKO Jeesukseen Kristukseen pelastaa ja avaa pääsyn Isän luo.
USKONVANHURSKAUS
Kaikki mitä Jeesus oli puhunut, hän oli puhunut tähtäyksenä että ihmisessä syntyisi usko häneen ja Jumalaan ja että ihminen löytäisi rauhan hänessä. Jeesus julisti synnit anteeksi. Hänellä on kaikki valta. Joh. 16:33 Jeesuksen mukaan maailmassa on ahdistus, mutta saa olla turvallisella mielellä, koska Jeesus on voittanut maailman. Ihminen saa rauhan uskossa Jeesukseen.
Room. 5:1 ”Koska me siis olemme USKOSTA VANHURSKAIKSI TULLEET, niin meillä on rauha Jumalan kanssa meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta”.
Ihminen ei voi saada rauhaa, jos hän uskoo itseensä ja omaan voimaansa. Ihmisen tulee uskossa Jeesukseen riisuutua omasta voimastaan ristin alaisuudessa. (1 Kor. 5:4). Kasvattaa juurta alaspäin, juurtua Jeesukseen.
Legalisti (lakihenkisen), jolle evankeliumi Kristuksesta ja armo ei ole avautunut, ei ole uudestisyntynyt, vaan hän koettaa rakentaa omaa vanhurskauttaan. Näin hän nousee Jumalan lain herraksi. Hän uskoo itseensä ja omavoimaisuus, omahyväisyys vaan lisääntyvät lisääntymistään.
Joka ei ole uudestisyntynyt ylhäältä ei voi nähdä näkymätöntä Jumalan valtakuntaa ja päästä siitä osalliseksi. Hän tarrautuu näkyvään maailmaan ja puhuu vain teoista ja tästä maailmasta. Hepr. 11:2 kerrotaan ihmisistä, jotka uskoivat ja uskon kautta tapahtui sitten asioita.
”Sillä Kristus on lain loppu, vanhurskaudeksi jokaiselle, joka uskoo” Room 10:4
Kun on löytänyt Jeesuksen tai saanut tulla Jeesuksen löytämäksi, ei enää tarvitse juoksennella kaikenlaisten opintuulten heiteltävänä ja juosta valemessiaiden perässä. Jolla ei ole Jeesusta, hänellä ei ole mitään. Jolla on Jeesus, hänellä on kaikki.
Jotkut yrittävät uskotella että ei voi tietää mitään varmasti eikä ole mitään löydettävää, koska itse eivät ole löytäneet. He etsivät ja lukevat Raamattua tyyliin ”etsii etsii vaan ei soisi löytävänsä”. He jäävät sokeiksi ja ikuisiksi etsijöiksi.
Jeesus itse lupaa, että etsivä löytää ja kolkuttavalle avataan.
Riitta, edelläänkään ei ole mitään maailmanlaajuista haamujengiä. Kirkko on aina näkyvä, katolinen ja konkreettinen.
Kristuksen viran kieltäminen
”Juuri niin koettavat kaikki tekopyhä ja epäjumalanpalvelijat tehdä tekoja, jotka ovat Jumalalle ominaisia ja yksinomaan Kristuksen tehtävissä. Eivät he toki suullaan sano: ’Minä olen Jumala’ tai: ’Minä olen Kristus’, mutta todellisuudessa he omivat itselleen jumaluuden sekä Kristuksen viran ja sanovat: minä olen Kristus, minä olen Vapahtaja, en vain itseni vaan muidenkin. Niin ovat munkit opettaneet ja uskotelleet koko maailmalle, että he pystyvät tekopyhyydellään vanhurskauttamaan sekä itsensä että muitakin, joille he suovat osan ansiostaan. Mutta syntisen vanhurskauttaminen ei kuulut kenenkään muun tehtäviin kuin Kristuksen. Myös paavi on levittämällä jumalallisuuttaan koko maailmaan kieltänyt Kristuksen viran ja jumaluuden ja painanut sen syvälle pimentoon.
Kannatta painaa tämä mieleen ja mietiskellä asiaa, koska sillä on merkitystä arvioitaessa koko kristinoppia ja ihmisen elämää. Tämä vahvistaa omaatuntoa, auttaa ymmärtämään profetioita ja kaikkia pyhiä kirjoituksia sekä arvostelemaan mitä tahansa oikein. Jka tämän pitää kunnolla mielessään, toteaa epäröimättä, että paavi on antikristus. Hän oivaltaa, mitä on Jumalan kieltäminen ja Kristuksen kieltäminen; hän tietää, mitä Kristus tarkoittaa sanoessaan: ’Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: ’Minä olen Messias’ (Matt. 24:5). Hän tietää, mitä on Jumalan vastustaminen, itsensä korottaminen kaiken jumalana pidetyn tai palvoton yläpuolelle; hän tietää, kuinka antikristus asettuu Jumalan temppeliin ja julistaa olevansa Jumala (2. Tess. 2:4). Hän tietää, kuinka turmion iljetys seisoo pyhässä paikassa (Matt. 24:15 – Dan. 9:27). Kaikki se on peräisin siitä, että kirottu tekopyhyys ei päästä Jumalan siunausta vanhurskauttamaan ihmistä vaan estää Luojaa antamasta hänelle muotoa. Tekopyhä ei suostu olemaan pelkästään passiivista ainesta, vaan tahtoo itse aktiivisesti saada aikaan jotakin, vaikka hänen kuuluisi lakata toimimasta, sallia Jumalan toimia yksin ja ottaa häneltä vastaan kaikki. Niin tekopyhä tekee itsestään luojan ja omilla teoilla vanhurskauttajan, mutta halveksii Abrahamille ja hänen uskoville lapsilleen luvattu ja annettua siunausta. Näin jokainen tekopyhä on yhdellä kertaa aines ja käsityöläinen, vaikka filosofiakin toteaa, että mikään ei voi tuottaa itseään. Tekopyhä on syntisenä vain ainesta, mutta tekijämiehenä hän silti esiintyy pukeutuessaan munkinkaapuun tai valitessaan jonkin muun toimintatavan, jolla toivoo ansaitsevansa armon ja pelastavansa itsensä ja muita. Hän on siis samalla kertaa luotu ja itsensä luoja. Kukaan ei kykene sanoin kuvaamaan, kuinka kamalaa ja inhottavaa on vanhurskauden tavoitteleminen lakia noudattamalla ja tekoja tekemällä, Abrahamin siunauksesta piittaamatta. Se juuri on pyhäkössä seisova turmion iljetys, kun se kieltää Jumalan ja asettaa luontokappaleen Luojan paikalle.” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY-kirjat, 2003, s.290-291).
Tässä taas luther luo osittaisia olkinukkeja Roomalais-katollisia vastaan.
”Olen monta kertaa kovasti ihmetellyt sitä, että kirkko on pysynyt pystyssä näinkin monta vuosisataa niin suuren pimeyden ja hirmuisten harhojen, moisten turmiollisten lahkojen vallitessa. Aina on ollut eräitä, jotka Jumala on kutsunut pelkällä evankeliumin tekstillä, joka sentään säilyi saarnassa, ja kasteen kautta. He ovat vaeltaneet sydämen yksinkertaisuudessa ja nöyryydessä. He ovat tosin luulleet, että ainoastaan munkit ja piispojen vihkimät miehet ovat pyhiä ja hengellisiä; itseään he ovat pitäneet epäpyhinä ja maallisina, joita ei voi edes verrata pyhiin. Kun he eivät löytäneet itsestään mitään hyviä tekoja tai ansioita, millä suojautua Jumalan vihalta ja tuomiolta, he turvautuivat Kristuksen kärsimykseen ja kuolemaan, ja juuri yksinkertaisuudessaan he pelastuivat.” (Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, SLEY-kirjat, 2003, s. 166).
Kirkkohan pysyy pystyssä maailman loppuun asti ja senkin jälkeen. Kyllä luther tämän tiesi.
Yritetäänpäs vielä, ja ilman tarpeetonta polemiikkia ja mielensäpahoittamista, Riitta S ja Sami P. Nyt kannattaa pysähtyä muutaman perusasian ympärille.
Riitta S, argumentaatiosi rakentuu hyvin tunnetun, nykyään kylläkin vanhakantaisena ja yksipuolisena pidetyn, käsityksen varaan. Sami P, toistat yhden ortodoksisen linjan mukaista näkemystä. Ratkaiseva eronne löytyy aika helposti ja meidän kannaltamme sopivan etäisestä tekstikokoelmasta: Apostolisista isistä. Ignatiuksen kirjeistä nimittäin löytyy erinomaisen selkeä kirkon ja kirkon viran, piipuuden, korostus. Sen ympärille on kristittyjen kokoonnuttava.
Voidaan tietysti todeta, että yksin Raamattu ja sen kaanon ratkaisevat. Tällöin tehdään kyllä terävä katkos Raamatun ja muun kristillisen tradition (traditio laajassa merkityksessä) välille. Joka tapauksessa kannattaa huomata, että marttyyripiispa Ignatios asemoituu niiden ajatuksenkulkujen jatkajaksi, jotka näkyvät jo UT:n pastoraalikirjeissä. Eli kirkko/seurakunta ovat loogisesti erottamattomia Kristuksesta. Ortodoksinen (ja roomalaiskatolinen) linja jatkavat sitten kumpikin tällä piispa- ja hierarkia- sekä kirkkokeskeisellä linjalla: sillä ei voi olla Jumala isänä, jolla kirkko ei ole äitinä. Rajatapauksia löytyy aina, mutta poikkeusten varaan ei voida rakentaa kestävää oppia.
Luther reagoi vahvasti kohtaamiinsa keskiajan roomalaiskatolisiin ongelmiin. Kun kirkon reformista ei tullut mitään, oli tietysti perusteltava oman ratkaisun oikeutus teologisesti. Meillä, jotka haluamme olla luterilaisia ja säilyttää Lutherin perinnön hyvät puolet, on kuitenkin lähtökohtaongelma ratkaistavana: lähestymmekö opillisia kysymyksiä Lutherin kautta vaiko Lutheria varhaisemman ja laajemman ”katolisen” näkökulman kautta? Lisäksi meidän pitää käytännössä valita, minkä monista tarjolla olevista Luther-kuvista me otamme? Yksin suomalaisessa herätyskristillisyydessä on tarjolla ainakin kolme tai neljä erilaista, ja kutakin niistä voi yleensä perustella jollakin Luther-sitaatilla. Sitä paitsi meitä rasittaa usein yli parisataa vuotta vanha sakaalainen uskomus, jonka mukaan luterilaiset ja reformoidut olisivat yhtä ja vain onneton opillinen jyrkkyys väärissä opinkohdissa on erottanut. Moni luterilaisena itseään pitävä on omaksunut nimenomaan reformoidun käsityksen: pitäydytään Lutheriin sikäli kuin hän pitää yhtä Raamatun kanssa eikä siihen, että Lutheriin pitäydytään, koska hän pitää yhtä Raamatun
kanssa.
Kun otetaan taas lähtökohdaksi Vähä Katekismus, ollaan kiinnostavan kuvion äärellä. Pyhä Henki, joka synnyttää ja pitää yllä pelastavan uskon Kristukseen, toimii Lutherin mukaan nimenomaan ja juurikin kirkossa. Itse ymmärrän kyllä niin, että kirkko on pelastukselle paljon tärkeämpi kuin varsinkin matalakirkollisissa piireissä on totuttu ajattelemaan. Vaikka hyväksynkin Lutherin tärkeän periaatteen, että kirkon traditiota (laajassa merkityksessä) tulee voida Raamatun valossa arvioida.
Meidän kannaltamme pitää valita lähestymiskulma.
”Hurmahenkien, paavilaisten ja myös traditiohistorioitsijoiden mukaan Raamatun keskus, jäsennys ja auktoriteetti ovat sen ulkopuolella. Näin ajateltaessa kuvitellaan, että jumalallinen onkin kirkossa ja sen opetusvirassa, paavissa tai sitten uskonnollisten ihmisten tajunnassa ja sydämessä. Tämä Raamatun ulkoinen jumalallinen prinsiippi sitten luovutetaan Raamatun käyttöön. Tämä on sitkeä ajatus. Onhan se ollut elossa jo 150 vuotta, mutta se tulee huteruutensa takia vielä romuttumaan. Erityisesti on syytä korostaa, että varsinkin ns. bultmannilaisen koulukunnan vaikutuksesta hurmahenkisyys on pukeutunut tieteelliseen kaapuun.” /Iustitia 21/2006, Salattu ja ilmoitettu Jumala, Dogmatiikan pääkysymyksiä Jumala-opin näkökulmasta, Simo Kiviranta).