IUSTITIA:ssa 36/2019 on Timo Eskolan artikkeli Chirstus Victor -teoriasta. Tämä on kiinnostanut minua pitkään, koska kyse on kristinuskon ydinasiasta: sovitusopista. Olen kuunnellut kaikki aiheeseen liittyvät luentovideot STI:n sivulta ja lukenut luentomateriaalit. Olen lukenut myös Anselm Canterburylaisen (1033-1109) teoksen ”Cur Deus homo (suom. Minkä tähden Jumala tuli ihmiseksi). Kirja on ilmestynyt nimellä ”Jumala ihmiseksi” (1991). Anselm C. siis liittyy tähän teoriaan, koska siinä esitetään, että uhriin perustuva sijaissovitus (satisfactio vicaria) on peräisin myöhäiskeskiajan lakikäytännöistä ja tullut kristinuskoon vasta tuolloin myöhäisessä vaiheessa Anselmin keksintönä.
Tarkoitukseni on varoittaa tästä teoriasta ja sen vaikutuksesta teologiassa, että me Jeesuksen uhrisovitukseen ristillä sijaisenamme uskovat pitäisimme silmällä tämän käsityksen esiintymistä missä se sitten esiintyykin, sillä se esiintyy teologiassa todella laajasti. Kannattaa erityisesti huomata, että tämä teoria edustaa luterilaiselle Ristin teologialle vierasta Kunnian teologiaa!
Tämän lisäksi olkoon tämä kirjoitus myös osoituksena siitä, kuinka naurettavan väärän todistuksen minusta on eräs henkilö antanut yhdellä blogilla. Hän väittää, että olisin jonkinlainen uusprotestantti ritschliläiseen ja harnackilaiseen henkeen. Näyttää siltä, että henkilöllä on outo tarve lytätä minua ja levittää väärää tietoa minusta. Esittäjän olisi kuitenkin syytä katsoa peiliin, koska Christus Victor -teoria liittyy juuri Ritschliin, joka hylkää luterilaisen laki-evankeliumi -jaottelun. Kuitenkin tämä henkilö on kritisoinut minua kirjoituksissani kuinka ahdas käsitykseni on, kun tulkitsen Raamattua laki-evankeliumi jaottelun pohjalta. Perin outoa siis.
Timo Eskolan luentomonisteesta:
”Sovitusopista käydään kiistaa, eivätkä jännitteet ole aivan helppoja. Moni kokee ajatuksen Jumalan rakkaudesta niin voimakkaana, että uhrista ei kannata puhua. Eikö perinteisen sovitusopin takana vaani ajatus, että Jumala vihaa ihmisiä? Toisaalta jotkut vastustavat Raamatun opetusta siksi, että ajatukset verta vaativasta Jumalasta ja kuviteltujen syntien sovittamisesta ovat nykyajalle vieraita. Erilaiset teemat risteilevät. Kyseessä on siten sekä ideologinen että hermeneuttinen ongelma. Yksi puhuu monergismista, jossa Jumala armahtaa miten tahtoo, ja toinen partisipaatiosta, rauhanomaisesta yhteydestä pelastuksen (tavalla tai toisella) tuovaan Kristukseen. Keskustelua varten on yhtäältä kysyttävä, mitä Raamattu asiasta opettaa, ja toisaalta haettava keskustelun argumentteja. Raamatusta nousevat ensinnäkin käsitteet, keskeiset kontekstit ja ohjaavat narratiivit.
Kun Vanhassa testamentissa tai Uuden testamentin teologiassa puhutaan sovituksesta, esillä ovat kuvat temppelistä ja uhreista. Mieleen tulee etenkin suuren sovituspäivän liturgia. Termeistä keskeisimmät ovat heprean kipper ja kreikan hilaskomai. Semanttiseen kenttään kuuluvat puolestaan esimerkiksi käsitteet uhri, karitsa, pukki, veri, pappi, armoistuin, pirskottaminen, alttiiksi antaminen, teurastus, lunastus, synti, risti, kuolema ja anteeksianto. Sovitus ei siten käsitteenä ole yleisen tason pelastushistoriallinen käsite. Sitä ei käytetä samalla tavalla, kuin vaikkapa ajatusta kansan restauraatiosta tai pahan valtojen ja kuoleman voittamisesta.
Alussa mainitut pohtijat eivät yleensä arvioi eksegeettistä käsitystä sovituksesta. Sen sijaan heitä yleensä yhdistää se, että huolimatta erilaisista perusteista he jossain vaiheessa vetoavat ruotsalaiseen Christus Victor -teoriaan. Voittoisasta Kristuksesta puhuva käsitys hylkää perinteiset ajatukset Kristuksen veriuhrista. Monet tutkijat viittaavat suoraan Gustav Aulénin tunnetuksi tekemään jaotteluun uhrisovituksen ja pahan vallan voittamiseen perustuvan pelastuksen välillä. Keskustelussa jako esitellään “anselmilaisen” hyvitysajatuksen ja “klassisen” sovitusopin erona.
Aulén esitti, että Kristuksen veriuhriin ja syntien sovittamiseen perustuva sijaissovituksen pelastusoppi (satisfactio vicaria) on syntynyt myöhään. Se on hänen mukaansa tullut kristilliseen kirkkoon vasta Anselm Canterburyläisen teologian kautta. Perinteisempi näkemys puhuu Aulénin mukaan Kristuksesta kuoleman valtojen voittajana (Christus Victor). Sitä ovat hänen mielestään edustaneet kirkkoisät aina keskiajalle asti. Seuraavassa keskitymme Christus Victor -teoriaan. Aulénin teoriassa on nimittäin kaksi vakavaa ongelmaa, joita ei ole juurikaan otettu huomioon. Ensinnäkin Uudesta testamentista löytyvä sovitusoppi julistaa varsin yksiselitteisesti Kristuksen sijaiskuolemaa uhrina ihmisten syntien edestä. Toiseksi on pantu liian vähän merkille sitä, että Aulénin teoria nousee 1900-luvun alun uuskantilaisesta dogmatiikasta. Hänen esikuviaan ovat Albrecht Ritschl, Adolf Harnack ja Erich Vogelsang. Aika harva nykyajan tutkijoista haluaisi enää Aulénin tavoin samastua noiden teologien näkemyksiin – jos ovat tilanteesta tietoisia.” (KIISTA SOVITUSOPISTA – kumoaako Christus Victor Kristuksen uhrin? (1) Christus Victor, aikamme eksegeetit ja sovitus, Timo Eskola / STI )
https://sti.fi/wp-content/uploads/2013/07/Timo_Sovitus1.pdf
Koko luentomateriaali löytyy täältä:
https://sti.fi/luentomateriaalit
Oppihistorian jaotuksen kehitti saksalainen dogmaatikko Albrecht Ritschl (1822-1889). Hänen uuskantilainen teoriansa perustui Immanuel Kantin käsitykseen todellisuuden luonteesta. Ritschlin pääajatuksen mukaan kristillisen uskon ydin on etiikassa. Uskonto kuuluu kuten Kantinkin mukaan käytännöllisen järjen alueelle. Ritschlin pääajatukseksi vakiintui käsitys Jumalan valtakunnasta.
Kantin oman filosofisen teorian kulttuurievoluution mukaan uskonnot tulevat vähitellen kehittymään globaaliksi eettiseksi yhteisöksi (jota ohjaa YK:n kaltainen instituutio). Ritschl katsoi myös, että ihmiskunnan henkinen ja eettinen päämäärä on Jumalan valtakunta ja kristinusko kasvaa vähitellen täydelliseksi eettiseksi yhteisöksi. Käsitys sovituksesta tulee Ritschlin mukaan rakentaa sen varaan, että pyritään kohti universaalia hyvää lopputulosta, joka on siis Jumalan valtakunta.
Protestanttisen sovituskäsityksen muuttuminen Kantin filosofian vaikutuksesta
- Ritschl määrittelee ’latinalaisen sovitusopin ja puhuu vastakkainasettelusta
- Ritschl vastustaa juridista sovitusopin tulkintaa
- Sovitus saadaan aikaan Jumalan toiminnan ja ihmisen toiminnan tuloksena
Ritschlillä vastakkainasettelun lähtökohta on Anselmin kirja (Cur Deus homo), jossa tämä vastustaa eräitä itäisten kirkkoisien näkemyksiä, jotka selittivät Kristuksen kuolemaa Paholaiselle maksettuina lunnaina. Anselmin mukaan Paholaisella ei ole oikeuksia ihmiseen eikä sellaista velkaa ole maksettavana. Anselm puhuu Jumalan vihasta ja aikomuksesta rangaista syntistä. ”Ritschlin mukaa Anselmin pelastuskäsitys on perustunut käsitykseen hyvittämisestä (Genugthuung). Se liittyy olennaisesti maksun ajatukseen. Voisi tietysti ihmetellä, miksi teologin tulisi välttää Kristuksen uhrikuoleman ajatusta, sillä se on joka tapauksessa Uuden testamentin tekstien omaa käsitteistöä. Ritschl käsittelee aihetta kuitenkin filosofian näkökulmasta. Hänen mielestään sovitusoppia tulee arvioida ’liikkeen’ suuntautumisen näkökulmasta. Latinalaisessa sovitusopissa Kristuksen kuoleman vaikutuksen ajatellaan suuntautuvan tästä maailmasta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ritschl ei hyväksy sovitusoppia, joka perustuu uhritoimitukseen, vaikka Raamatussa puhutaan tietenkin temppelistä uhritoimituksineen ja jo ihan Raamatun alkulehdiltä luemme Kain ja Abelin uhreista. Ritschlille ajatus uhrista ei sovi, koska liike suuntautuisi tällöin kohti Jumalaa ja häntä yritettäisiin muuttaa. Siksi Ritschl katsoo, että Anselmin käsitys Jumalan pelastavasta toiminnasta on virheellinen. Ritschl katsoo, että Kristuksen kuoleman vaikutus ei kohdistu Jumalaan vaan kohdistuu ihmisiin.
Mutta miten on? Mitä Raamattu sanoo? Hepr. 9:14 ”kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” Lue myös esim. Room. 5:8-11, 2 Kor. 5:18-21, Gal. 3:13, Ef. 2:16, Kol 1:20-22, 1 Tess. 1:10
”Ritschl muuttaa siten Raamatusta nousevan käsityksen syntisten ja Jumalan välisestä suhteesta. Sitä ei enää ohjaa kultillisten (uhri-) esikuvien teologia, vaan Kantin ajatus moraalisesta maailmanyhteisöstä…Uhriteologian analyysiä Ritschliltä ei löydy. Hän ei myöskään osoita, että sijaisuuden ajatus puuttuisi varhaisilta isiltä. Tarkalleen ottaen hän puhuu kahdesta eri virtauksesta. Lisäksi myös Anselmin käsittelyssä on ongelmia…”(Iustitia 36/2019). Eskola kirjoittaa, että Ritschlin teosten eri editiot ja englanninkielinen käännös poikkeavat toisistaan. Saksankielisessä kolmannessa laitoksessa (1889) Ritschl väittää, että Anselmin käsitys hyvityksestä (satisfaktio) perustuu saksalaiseen rikoslakiin.
Ritschl: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa, ajatus uhrista hylätään
”On ilmeistä Ritschl haluaa hylätä juridisen näkökulman filosofisista syistä. Kuten yllä nähtiin, vastakkainasettelu monergismin ja subjektivisimin välillä nousee keskeiseksi: Ritschlin mukaan liikkeen ’suunta’ (vaikutus) määrää teorian. Kantilaisen epistemologian perusteella hän väittää, että pelastuksen tulee tässä mielessä perustua yksin Jumalan työhön. Jostain syystä Kristuksen työ ei ole osa tätä. Syynä saattaa olla Saksassa 1800-luvun lopulla yleinen erityisen kriittinen evankeliumitutkimus, joka muutti myös kristologian perusteita. Lopputulos on ilmeinen: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa. Sovitus merkitsee Ritschlille ainoastaan sitä, että ihminen hyväksyy Kristuksen uskollisuuden. Ajatus uhrista hylätään.
”Vaikutus suuntautuu joko ylöspäin Jumalaan (kuten uhrissa) tai alaspäin (kuten Jumalan antamassa avussa). Ritschlin mukaan vain jälkimmäinen varmistaa todellisen monergismin. Seuraavaksi Ritschl asettaa tämän näkemyksen Anselmin teologiaa vastaan. Hänen mukaansa Anselm pitää syntiä vain Jumalan kunnian loukkaamisena (Ehre) ja tässä on ainoa syy hyvityksen vaatimiseen. Samalla tästä seuraa kuitenkin vaikeus selittää kristologiaa pelkän ’alaspäin’ suuntautuvan ideologian avulla.” …”(Eskola, Iustitia 36/2019)
Jumalan vihasta ei pidä puhua, koko uskonnon malli muuttuu
”…kenenkään ei Ritschlin mukaan pitäisi puhua sovituksesta tai vanhurskauttamisesta vedoten lunastamiseen (expiation) tai hyvittämiseen (satisfaction) Vastaavasti ei pidä puhua Jumalan vihasta…Ritschlin mukaan ei ole myöskään olemassa syntien ja rikkomusten rangaistusta. Hänen mukaansa Jumalan lailla ei siten ole enää samanlaista roolia kuin luterilaisessa pelastusopissa. Jumalan ja ihmisen kohtaamista ei enää arvioida perinteisellä tavalla syntisen ihmisen ja taivaallisen Tuomarin kohtaamisena. Niinpä Jumalaa ei enää pidetä oikeuden ja vanhurskauden toteuttajana. Koko uskonnon malli on muuttunut. Tämän kaiken Ritschl perustelee väitteellä ’alkuperäisyydestä’: sijaissovituksen ajatusta (satisfactio vicaria) pidetään myöhäisenä keksintönä. Sen väitetään turmelleen aidon klassisen sovitusopin.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Soteriologian narratiivi muuttuu
”Yhteenvetona voidaan todeta, että juuri Ritschl muuttaa soteriologian narratiivin. Hän hylkää sijaissovituksen ajatuksen. Jeesuksen kuoleman merkitystä ei tule hänen mukaansa hakea Jumalan tuomioista – ei vaikka Uuden testamentin kohdat puhuisivat sen puolesta. Ritschlin mukaan Kristus hankki sovituksen kuuliaisuudellaan. Siksi myös pelastuminen ja uusi yhteys Jumalaan toteutuu uuskantilaisen pelastusopin mukaan toisella tavalla: partisipaationa Jumalan valtakuntaan, siihen yhteisöön, joka elää kuuliaisena Jumalan edellyttämälle eettiselle maksiimille…ei kykene määrittelemään myöskään vanhurskauttamista …perinteisellä tavalla…’myös lunastuksen tulee perustua etiikkaan’. (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Ihmisen ongelma ei ole synti ja syyllisyys, ihminen on uhri ja Kristus on voittoisa sankari
”Juridisella aspektilla ei ole enää merkitystä. On ilmeistä, että Ritschlin sivistyneessä osallisuuden soteriologiassa Jumalan tuomion ajatus ei ole ensinkään todellinen. Henkilökohtainen syyllisyys ei ole ongelma. Sen on korvannut jonkinlainen yleisen tason kollektiivinen ongelma, joka on enimmäkseen ollut vankeutta: kun Kristus voittaa kosmisen taistelun, hän kukistaa pahan vallat. Siksi tuloksena on Christus Victor, vaikka Ritschl ei itse käytä tätä termiä. Ihminen ei ole syyllinen, vaan uhri. Kristus taas ei ole uhri, vaan voittoisa sankari. Johdonmukaisesti kristityn elämä ei merkitse syntien anteeksiantoa eikä vapautumista Jumalan tuomion alta, vaan uskollisuutta ja moraalisesti korkeatasoista elämää Kristuksen imitaatiossa – uuden yhteisön eettistä elämää ilman lakia ja evankeliumia.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Entä Luther? Onko Lutherin sovituskäsitys ongelmallinen?
”Aikamme debattien keskeisenä väitteenä on, että Luther oli omaksunut ongelmallisen sovituskäsityksen ja tähän liittyneen vanhurskauttamiskäsityksen. Siksi esimerkiksi Paavalin teologiaa ei tulisi tulkita luterilaisella tavalla. Ritschl on vakuuttunut, että Luther seuraa Anselmia. Hän esittää, että Luther omaksui juridisen näkemyksen ja että tämän soteriologia perustui sijaiskärsimyksen ajatukseen…”(Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nietzschen vaikutus
”Ensinnäkin Ritschl esittää, että tällainen sovitusteologia käsittelee syntiä rikoksena: ’synti koetaan vain loukkauksena, joka suuntautuu henkilöön, jolla voidaan sanoa olevan ihmistä korkeampi arvo’. Tämä on majeestettirikos laesa majestas, loukkaus kuninkaan tai Jumalan arvokkuutta vastaan. Se merkitsee, että ’Jumalan oikeus on niin suuri, että hän ei jätä syntiä rankaisematta, mutta säälistä antaa oman viattoman Poikansa rangaistuksen kärsijäksi.’ ”On jossain määrin hämmentävää, että Nietzsche käytti kristinuskon vastaisissa kirjoituksissaan täysin samaa perustetta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ei enää jakoa lakiin ja evankeliumiin!
”Lutherin ja Ritschlin suhteesta voidaan löytää erityisiä piirteitä. Ensinnäkin jälkimmäinen väittää, että teologien ei tule enää tehdä jakoa lain ja evankeliumin välille. Tämä tarkoittaa, että Jumalan lakia ja pyhiä käskyjä ei tule asettaa rooliin, jossa ne paljastavat ihmisen synnit. Vastaavasti armoa ei voi enää tulkita niin, että syntiset vanhurskautettaisiin vain sovituksen ja Kristuksen sijaiskärsimyksen perusteella. Sijaissovitukselle ei ole tilaa Ritschlin pelastusopissa. Näin päädytään toiseen merkittävään siirtymään. Ritschlin ajattelussa ei ole jumalattoman vanhurskauttamista, satisfactio impii. Hän ei enää puhu samalla tavalla vanhurskauttamisesta (koska se on muuttunut partisipaatioksi).
”Kolmanneksi Ritschlin mukaan juridinen ja kultillinen käsitys ei selitä sovitusoppia. Ehkä suorastaan Schleiermacherin jalanjäljissä…hän omaksuu subjektiivisen ja sosiologisen tarkastelutavan. Tämä on jossain määrin epäjohdonmukaista, koska hän hylkää sijaissovituksen osalta nimenomaan yksilöllisen näkökulman ja henkilökohtaisen syyllisyyden. Silti …Ritschlin soteriologiasta tulee kategorisen imperatiivin uusi versio siitä, minkä ihminen tietää moraalisesti täydelliseksi, hänen tulee myös pyrkiä toteuttamaan henkilökohtaisessa elämässään Jumalan valtakunnassa.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
”Tarkalleen ottaen Ritschlin narratiivi on filosofinen. Sovitus tulkitaan valistuksen hengessä: se on kantilainen vapautuksen toimi. Jumala toimii itsensä kanssa kamppailevien ihmisten hyväksi vapauttaen heidän siitä vanhasta teologisesta suuresta kertomuksesta, joka merkitse ihmiselämän uskonnollista kokonaistulkintaa (vrt. Weber). Tämä Jumala vapauttaa biblisismistä ja uskonnollisesta fundamentalismista. Ritschlille kristillinen usko ja elämä perustuvat käytännölliseen järkeen. Siksi ne puhuvat etiikasta ja Jumalan valtakunnan suuresta moraalisesta päämäärästä. Juuri siksi käskyillä on myönteinen rooli uudessa uskontulkinnassa. Regimenteistä ja lain ja evankeliumin vastakkainasettelusta luovutaan. Ja samasta syystä sovitus ei voi merkitä syntien anteeksiantoa, koska laki ei enää tuomitse synnistä. Ritschl ottaa askeleen kohti Christus Victor -teoriaa, mutta hän itse ei vielä käytä termiä. Hänen Kristuksensa voittaa kuoleman ja uusi elämä merkitsee partisipaatiota Jumalan valtakuntaan.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nämä ovat siis vain valikoimiani otteita sieltä täältä Iustitiassa olevasta Eskolan kirjoituksesta. Kannattaa lukea luentomonisteet ja kuunnella videot. Lisäksi täältä löytyvät Sovitusteologia Christus Victor -kirjoitukset, joita on yhteensä 8.
https://timoeskola.wordpress.com/2019/10/09/sovitusteologia-ja-christus-victor-1
Seuraavaksi Eskola käsittelee piispa Aulenin Christus Victor -teoriaa, mutta lopetan tähän.
Hyvä kirja uhrista ja anteeksiantamuksesta on IUSTITIA 16/22, Sovitus Vanhassa Testamentissa, juutalaisuudessa ja Uudessa testamentissa, A. Laato.
Anselm Canterburylainesen latinalaisen skolastiikan parissa syntynyt juridinen sovituskäsitys hylättiin Idän kirkkossa yksipuolisena näkemyksenä.
Piispa Gustaf Aulénin ”Christus Victor” on merkittävä teos ortodokseille. Englanniksi ja ranskaksi käännetty kirja teki vaikutuksen Vladimir Losskiin ja sen jälkeen koko joukkoon ortodoksiteologeja. Aulén on Anders Nygrenin ja Nathan Söderblomin kanssa Suuria ruotsalaisia teologian 1900-luvulla!
Sana siis on selvä: kaikki ihmiset, apostolitkin ja profeetat ja kantaisät olisivat jääneet kirouksen alaisiksi, ellei Kristus olisi jättäytynyt synnin, kuoleman, lain kirouksen, Jumalan vihan ja tuomion valtaan ja voittanut niitä omassa ruumiissaan.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 345, SLEY, 1957.
Kristus on syntynyt, kärsinyt, vuodattanut verensä, noussut kuolleista, VOITTANUT synnin, kuoleman ja perkeleen.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 555, SLEY, vuoden 1957 painos, sanan korostus allekirjoittaneen.
Johanneksen evankeliumi:
16:33 Tämän minä olen teille puhunut, että teillä olisi minussa rauha. Maailmassa teillä on ahdistus; mutta olkaa turvallisella mielellä: minä olen voittanut maailman.”
1.Johanneksen kirje:
5:4 sillä kaikki, mikä on syntynyt Jumalasta, voittaa maailman; ja tämä on se voitto, joka on maailman voittanut, meidän uskomme.
Ilmestyskirja:
5:5 Ja yksi vanhimmista sanoi minulle: ”Älä itke; katso, jalopeura Juudan sukukunnasta, Daavidin juurivesa, on voittanut, niin että hän voi avata kirjan ja sen seitsemän sinettiä”.
Ilmestyskirja:
12:11 Ja he ovat voittaneet hänet Karitsan veren kautta ja todistuksensa sanan kautta, eivätkä ole henkeänsä rakastaneet, vaan olleet alttiit kuolemaan asti.
Mika ja Sami. Ette lainkaan ymmärrä mitä yritän sanoa.
Nythän ei ole ollenkaan kyse siitä, etteikö Kristus olisi voittanut pahan valtoja, kuolemaa ja syntiä! Totta kai Kristus voitti ne! Kristus on kuoleman vallan voittaja. Siitä huolimatta on niin että hän kärsi ristillä meidän sijaisenamme sen kuoleman, joka meidän olisi tullut kärsiä. Siis meidän syntiemme ja pahuutemme tähden! Mutta vaikka me olisimme siinä ristillä riippuneetkin, kärsineet ja kuolleet, ei sillä olisi ollut mitään sovittavaa merkitystä, sillä mehän olisimme vain saaneet sen minkä ansaitsemmekin. Nimittäin Jumalan oikeudenmukaisen (vanhurskaan) tuomion synnistä.
Mistä tässä sitten on kyse? No siitä että tämä vastakkainasettelu jonkun klassisen ja latinalaisen sovitusopin välillä on täysin keinotekoinen kyhäelmä ja että Anselmista on sen myötä tehty paha peikko (Eskolan sanoin). Että siis vasta Anselm olisi tuonut kristinuskoon Kristuksen sijaissovituksen (satisfactio vicaria). Tuossa dogmihistorian erikoisessa vaiheessa Anselm vastustaa käsitystä Paholaiselle maksetuista veloista.
Miten siis on? Onko Jumala velkaa paholaiselle?
Tässä ote Anselmin kirjan johdannosta Simo Kivirannalta:
”Vaikka Anselm halusi perustella Kristuksen sovitustyön välttämättömyyden teologisesti uudella tavalla, hän ei ajatellut, että vanhan kristikunnan opetus, nyttemmin ns. klassiseksi sovitusopiksi määritelty, olisi väärä ja sellaisena korvattava jollain toisella perusajatuksella. Päinvastoin Anselm asettaa koko sovitusteoriansa edellytykseksi tuon klassisen opetuksen, että uskotaan Jumalan Pojan tulleen meidän puolestamme taistelemaan turmiovaltoja: syntiä, kuolemaa ja Perkelettä vastaan ja voittamalla ne lunastaneen ihmiskunnan vapaaksi. Vasta viime vuosisadan ns. idealistisessa teologiassa väitettiin, että tämä on epätodellista ja tarunomaista eli myyttistä kuvakieltä, minkä yhdistäminen Jeesukseen historian ilmiönä on ollut onneton erehdys, minkä vuoksi koko vanha oppi Kristuksen erityisestä jumaluudesta, lunastustyöstä ja sovitusuhrista olisi jätettävä menneisyyteen ja lähdettävä toiselta pohjalta. Anselm sitä vastoin kysyy, minkä tähden tämä jumalihmisyys oli välttämätön, mitä tuossa todellisessa taistelussa ja sovitusuhrissa tapahtui.
Klassinen sovitusoppi keskittyy synnin seuraamuksiin ja siihen, miten menetetty hyvä saadaan takaisin, Anselm pohtii itse synnin olemusta ja syyllisyyttä. Hän selittää kristillisen sovitusopin liittämällä sen kiinteästi Jumala-käsitteeseen, joka oli pääteema jo hänen varhaisteoksissaan Monologion ja Proslogion. Pääteoksessaan Anselm toistuvasti perustelee tai kumoaa erilaisia ratkaisumahdollisuuksi sillä, mikä on ’yhteensopivaa’ käsitteen ’Jumala’ kanssa (conveniens, convenientia ym.).
Jumala käsitteen pohjalta hän kritikoi erästä teologista johtopäätöstä, joka oli tehty klassisen lunastusopin pohjalta ja joka keskiajalla oli yleistynyt. Se oli ajatus Perkeleen oikeudesta ihmiskuntaan. Käsitys oli sikäli oikea, että ihminen lankeamalla syntiin ja alistumalla pahan valtaan oli joutunut hänen saaliikseen. Tästä tilasta hän oli kykenemätön vapauttamaan itseään. Mutta millainen oikeus Perkeleellä oli ihmiseen, sitä oli yritetty selittää eri tavoin. Kysymys oli Anselmille tuttu erityisesti Augustinuksen teologiasta. Anselm katsoo teologian erehtyneen siinä, että PAHOLAISESTA OLI TEHTY JUMALAN KANSSA TASA-ARVOINEN OIKEUDENOMISTAJA, MISTÄ SYYSTÄ KRISTUKSEN KUOLEMA OLI KÄSITETTY MAKSUKSI PAHOLAISELLE TÄMÄN LAILLISEN OMISTUSOIKEUDEN PURKAMISEKSI. ANSELMIN MIELESTÄ JUMALA EI KÄYNYT KAUPPAA PERKELEEN KANSSA, KOSKA TÄLLÄ EI OLLUT KOSKAAN OLLUTKAAN LAILLISTA OIKEUTTA IHMISIIN. KUITENKIN ANSELM EDELLYTTÄÄ, ETTÄ KOKO IHMISKUNTA OLI JOUTUNUUT JUMALAN VASTUSTAJAN VALTAAN JA SAALIIKSI.
—–
Anselm korostaa johdonmukaisesti, että vain Jumalalla on oikeus ihmiskuntaan samoin kuin koko luomaansa universumiin, koska hän on Jumala. Perkeleen oikeus ihmiskuntaan oli pelkästään ryöstäjän oikeutta. Ihmiskunnan vapauttamiseksi ei tarvinnut eikä saanut tehdä kauppaa eikä sopimusta Perkeleen kanssa, vaan sovitus oli saatava aikaan Jumalan kanssa.
Koska Jumala yksin oli oikeudenomistaja, hänen oikeudenmukaisuutensa eli vanhurskautensa (iustitia) asetti vain kaksi vaihtoehtoa. Joko: ihmissuku on Jumalaa vastaan tekemänsä rikoksen vuoksi tuomittu menettämään autuutensa, jota varten Jumala oli sen luonut, tai: tämä rikos, johon ihmiskunta yksin oli syyllinen, oli sovitettava, täysin korvattava ja hyvitettävä Jumalalle (satisfactio). Edellisessä tapauksessa Jumalan luomistyön tarkoitus ei näyttäisi toteutuvan, mikä oli mahdotonta, jälkimmäinen vaihtoehto taas ei voinut toteutua, koska ihminen ei siihen pystynyt. Kukaan ihminen ei nimittäin voinut antaa uhriksi tai synnin sovitukseksi mitään, mikä olisi ollut enemmän kuin se kuuliaisuus, jota jokainen ihminen oli luonnostaan velvollinen noudattamaan Jumalaa kohtaan. Synnin sovittamiseen saattoi riittää ja kelvata vain sellainen uhri ja täysi korvaus, joka oli enemmän kuin kaikki, mikä ei ole Jumalaa, ts. joka on äärettömästi enemmän kuin koko luomakunta eli siis jumalallinen uhri. Koska ainoastaan Jumala voi antaa vaadittavan uhrin, mutta samalla ainoastaan ihmisen tuli tämä uhri antaa, sen takia tarvittiin jumalihminen. Sitä varten Jumala tuli ihmiseksi.
Miten sitten tämän jumalaihmisen uhri voi koitua koko ihmiskunnan hyväksi? Kristus, Jumalan Poika, oli ihmisenä kaikessa Jumalalle kuuliainen. Hän siis täytti sen lain, joka jokaisen ihmisen olisi pitänyt täyttää. Tästä tuli Anselmin mukaan Kristuksen sovitustyön edellytys, mutta vasta se, että hän viattomana antautui ristinkuolemaan, tuotti hänelle Jumalan edessä äärettömän ansion (meritum Christi), jonka hän lahjoitti koko maailmalle sen kaikkien syntien äärettömäksi maksuksi. Anselm siis keskittää sovituksen Kristuksen kuolemaan. Koska Kristus oli ollut ihmisenä kuuliainen Jumalalle ja synnitön, hänen ei olisi tarvinnut kuolla, mutta hän uhrautui vapaaehtoisesti, minkä vuoksi juuri ristinkuolema on se Jumalan Pojan täytetty työ, jonka perusteella Jumala voi antaa anteeksi koko maailman synnit. Luonnollisesti Anselm edellyttää, että Jeesus Jumalan Poikana oli lihaan tulemisesta asti koko maanpäällisen elämänsä ajan enemmän kuin koko luomakunta, mutta vasta Anselmin jälkeen erityisesti luterilaisessa sovituksen teologiassa on pohdittu, mitä tarkoittaa, että Kristus jo ihmiseksi synnyttyään omaksui ja otti päälleen ihmisten synnin ja syyllisyyden.
Se, mikä Anselmin sovitusopissa on monille teologeille keskiajasta nykypäivään saakka ollut suuri pahennus ja kritiikin kohde, on juuri hänen satisfactio-oppinsa. Voidaan kysyä, miksi Jumala tarvitsee korvauksen ja sovitusteon. Miksi Jumalan täytyy rangaista synnistä ja tässä tapauksessa vielä äärettömästi omaa Poikaansa? Onko hän sitonut itsensä johonkin yläpuolellaan olevaan rautaiseen lakiin? Vai onko Jumala affektiivinen niin, että hän joskus tuntee suuttumusta ja toisinaan päättää olla säälivä?
Kaikki kysymykset palautuvat lopulta itse Jumala -käsitteeseen, joka oli Anselmin teologian ydinkysymys. Koko hänen sovitusoppinsa on valtava yritys perustella sovituksen jumalallinen välttämättömyys, jotta Jumalan voitaisiin osoittaa olevan se, mitä uskomme hänen olevan. Teologian myöhempää käsitteistöä käyttäen voimme havaita, että hän puhuu Jumalasta ja sovituksen välttämättömyydestä sen perusteella, mitä me voimme sanoa Jumalasta jo ns. luonnollisen lain perusteella. Jumala on sekä oikeudenmukainen että hyvä. Hän tahtoo hyvää ja palkitsee sen, ja hän torjuu pahaa ja rankaisee sen johdosta. Mutta Jumala ei ole tässä sidottu mihinkään, mikä on hänen yläpuolellaan. ’Vain se on vanhurskasta (oikeudenmukaista), mitä sinä (Jumala) tahdot, eikä se, mitä et tahdo, voi olla oikein’, toteaa Anselm Proslogion-teoksessa (11). Useimmat teologit, jotka ovat soimanneet Anselmia, torjuvat koko ajatuksen luonnollisesta laista eivätkä hyväksy sitä, että oikeudenmukaisuus olisi Jumalan olemus. Siksi perinteinen liberaaliteologia (Albrecht Ritschl, Adolf von Harnack) ja sen myöhemmät seuraajat eivät kykene ymmärtämään Anselmia. Anselm taas pääteoksessaan lähtee sen pohjalta. ’Summa iustitia…non est aliud, quam ipse Deus’ (Korkein oikedenmukaisuus eli vanhurskaus ei ole mitään muuta kuin Jumala itse, 1, 13). Sekä rankaiseminen että armahtaminen ovat Jumalan olemus, joka on ’se, jota suurempaa ja oikeudenmukaisempaa ei voida ajatella’ (nec maior nec iustior cogitari possit, II, 20).
Anselmi pyrkii esittämään kaikki sovituksen välttämättömyyden perusteet, jotka riittävät vakuuttamaan ymmärryksen, mutta teologiassaan hänkin päätyy salaisuuden eteen, jota ihminen ei saata luonnollisen lain pohjalta käsittää:
’Totisesti korkeimmassa ja salatuimmassa hyvyydessäsi piilee lähde, josta kumpuaa sinun armahtavaisuutesi virta…Olisi nimittäin vähemmän hyvä, jos et olisi pahoillekin laupias…Se, joka osoittaa pahoille hyvyyttä sekä rankaisemalla heitä että säästämällä heitä, on parempi kuin se, joka osoittaa pahoille hyvyyttä vain rankaisemalla heitä…
Virratkoon minuun se, joka sinusta lähtee! Säästä minut laupeudessasi äläkä kosta minulle vanhurskaudessasi! Vaikka onkin vaikea ymmärtää, miten armahtavaisuutesi ei ole ristiriidassa vanhurskautesi kanssa, on silti välttämätöntä uskoa, että se ei sodi millään tavoin hyvyydestä kohoavaa oikeudenmukaisuutta vastaan. Sillä hyvyys ei ole mitään ilman vanhurskautta, vaan nämä kaksi sulautuvat yhteen. Jos siis olet armahtavainen, koska olet korkein hyvä, ja korkein hyvä vain siinä määrin kuin olet kaikkein vanhurskain, niin totisesti ole armahtavainen juuri sentähden, että olet kaikkein vanhurskain. (Proslogion 9, käännös P. Rissanen). (Ote kirjan Jumala ihmiseksi johdannosta, Simo Kiviranta: Anselm – uskon ymmärrettävyyden etsijä).
Kiitos Jukka! Tosi hyviä pohdintoja. Ja tuo vainotut kristityt! Juuri niin. Mitenhän heille mahtaisi maistua Christus Victor! Christus Victor on menestysteologiaa. Onko se myös ns. vapautuksen teologiaa? Mahdollisesti.
Minusta tämä Anselmin kirja ”Jumala ihmiseksi” on kerrassaan ihana. Suosittelen lukemaan. Paljon ahaa -elämyksiä sen äärellä.
Jukka! Anteeksi. Mitä ihmettä. Poistin vahingossa kommenttisi!!
Jukka, En tiedä miten voisin sen saada uudestaan näkyviin.
Riitta hyvä, älä mmurehdi. Hänen tulee kasvaa, minun vähetä – siitä se voittokin tulee…!
En ihmettele yhtään, että Christus Victor menee hyvin kaupaksi ortodokseille. Itse asiassa Gustaf Aulen itse peruutteli koko teoriastaan.
Sami, olet mm. sanonut että synti ei ole Jumalalle mikään ongelma. Aivan uskomatonta! Ei ihme että Christus Victor uppoaa. 🙂
Tässä Jyrki Härkösen mainitsemasta Nathan Söderblomista:
Arkkipiispa Nathan Söderblomista ekumeenisen liikkeen johtajana kirjasta ”Kohti suurta Baabelia” (Hedegård – Saarnivaara):
”Söderblom oli nuoruudessaan oppinut pitämään Raamattua Jumalan peittämättömänä ilmoituksena. Uppsalan teol. tiedekunnassa hän kuitenkin tutustui Julius Wellhausenin teokseen Prolegomena zur Geschichte Israels (Johdatus Israelin historiaan, 1878) ja sen mukaiseen raamatunkritiikkiin, joka selitti suuria osia Vanhasta Testamentista taruiksi ja kirjallisiksi väärennyksiksi, ja jossa Israelin uskonnon historia oli rakennettu pääasiassa arabialaisesti pakanuudesta saadun mallin mukaan.
Vaikean sisäisen taistelun jälkeen Söderblom omaksui Wellhausenin teorian.
Tämän jälkeen hän ei vastustanut repivintäkään raamatunkritiikkiä. Kun hän oli arkkipiispana, hänen ’jalkainsa juuressa’ Upssalan teologisessa tiedekunnassa suhtauduttiin Raamattuun äärimmäisen liberaalisesti: kiellettiin sen ihmeet ja yleensäkin yliluonnollinen aines…, jopa selitettiin kristinusko juutalaisuuden ja erilaisten pakanauskontojen sekoituksesta syntuneeksi (ns. uskonnonhistoriallinen koulukunta, G. Wetter).
Söderblomilla ei ollut sanaakaan kaikkea tätä vastaan. Saksalaista Albrecht Ritschliä seuraten hän itsekin sulki Raamatusta ja kristinuskosta pois kaiken yliluonnollisen. Mm. hän kielsi Jeesuksen sikiämisen Pyhästä Hengestä, hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa jne. Tilalle hän asetti ’historiallisen Kristuksen’ pelkän ihmisen, ja selitti, että hänen työnsä ’arvo’ ei riippunut siitä, oliko hän Jumala vai ei.
Luther on oikeassa, kun hän sanoo: ’Pyhän Raamatun mukaan me sanomme, että Kristuksessa on kaksi luontoa, mutta vain yksi persoona…ja että sentähden tämä persoona, Jumal-Ihminen, kärsi ja että Jumalan Poika ja Marian Poika ristiinnaulittiin’ (WA. 47, 86). ’Sillä voitto synnistä, maailmasta, kuolemasta, kirouksesta ja Jumalan vihasta…ei ole minkään luodun olennon, vaan jumalallisen voiman teko. Siksi on välttämätöntä, että Hän, joka itsessään sai niistä voiton, on todellisesti ja luontonsa puolesta Jumala’ (WA. I, 441).
Tämän raamatullisen ja luterilaisen käsityksen Kristuksen persoonasta ja työstä Söderblom hylkäsi ja vaihtoi liberaaliseen ’historialliseen’ käsitykseen…
Söderblom kirjoittaa teoksessaan Religionsproblemet (Stockholm 1910, s. 373: ’Jos kristinusko otetaan historiallisesti olemassaolevana Jumalaa ja maailmaan koskevien käsitysten moninaisuutena, ei voi olla mitään epäilystä siitä, ett sen aika …on ohi. Jumala, joka luo tämän maan ja hallitsee sitä – ja muita taivaankappaleita…ihmisyys, joka luotiin täydelliseksi, joka on langennut Aadamin lankeemuksessa ja on siten pelastettu luonnonihmeiden sarjan kautta, joista Raamatun sanan erehtymättömyys todistaa…Tämä on tuomittu.’
Söderblom hylkää tässä jokseenkin koko kristillisen opin: Jumalan toimittaman luomisen ja hänen maailmanhallintansa, ensimmäisten ihmisten viattomuudentilan, syntiinlankeemuksen, Jumalan valmistaman pelastuksen yhteyteen kuuluvat ihmeet ja Raamatun sanan erehtymättömyyden. Tämän kaiken hän sanoo olevan aikansa elänyttä ja tuomittua.
Kanin filosofia ja nykyajan tiede ovat Söderblomin mielestä luotettavampia kuin Jumalan ilmoitus Raamatussa, ja kun ne eivät tätä ilmoitusta hyväksy, niin Söderblom pitää asiaa ratkaistuna.
Se että Ruotsin kirkko valitsi Söderblomin arkkipiispakseen, osoittaa, että siinä oli tapahtunut laajalle ulottuva luopumus Raamatun uskosta. Kirkko valitsee näet johtoonsa sellaisia miehiä, kuin millaiseksi se on tullut. Niin on sekä yksityisissä kirkkokunnissa etä ekuumeenisessa liikkeessä. ’Niinkuin kansa, niin pappi’ (Hoos. 4:9).
Arkkipiispa Gustaf Johanssonilla oli täysi syy sanoa Söderblomille, kun tämä kävi hänen luonaan: ’Kuule, Nathan, sinulla on antikristus, sinä olet antikristus’. (TK 1958, s. 135).
Kieltäessään Kristuksen jumaluuden, Jumalan ilmoituksen ja kaiken yliluonnollisen Söderblom seurasi ritschliläistä teologiaa. Tästä teologiasta hän oppi myös ekumenialle perustuvan tärkeän eron tekemisen uskon ja opin välillä. N. Karlström (mt., 2. 146) osottaa, miten ’Söderblom oppi ritschliläisestä teologiasta tekemään eron uskon ja uskonopin välillä, luottamusta Jumalaan ja Kristukseen merkitsevän uskon ja tämän uskon erilaisten teoreettisten ilmausten.’
Söderblom itse kirjoittaa:’Olemme (nim. kreikkalaiskatoliset ja luterilaiset) sydämen luottamuksessa sekä rakkaudessa Jumalaan ja Vapahtajaan hengellisesti ja sisäisesti yhtä. Mutta uskon ilmaukset…osottavat…keskenään erilaisuuksia..’ (STK. 1927, ss. 336 ss. ’Randanmärknimgar till Lausanne.’).
Se mitä Söderblom tässä sanoo ortodoksien ja luterilaisten suhteista, sopii hänen mukaansa myös Raamattu-uskovien ja liberaalien suhteisiin: usko voi olla sama, vaikka toiset uskovat Kristuksen Jumalaksi ja ihmiseksi samassa persoonassa ja pitävät tosina Raamatun oppeja luomisesta, lankeemuksesta, Kristuksen toimittamasta lunastustyöstä, hänen ruumiillisesta ylösnousemuksestaan jne. ja toiset kieltävät nämä kaikki.
Tapaamme tässä räikeimmässä muodossaan liberaalisen ajatuksen, että sillä ei ole väliä, mitä ihminen uskoo, kunhan hän (jotakin) uskoo.
Tällaiselle perustukselle Söderblom rakensi johtamaansa ekumeenista liikettä. Onko ihme, että arkkipiispa Johansson sanoutui siitä jyrkästi irti ja piti sitä antikristillisenä puuhana.”