IUSTITIA:ssa 36/2019 on Timo Eskolan artikkeli Christus Victor -teoriasta. Tämä on kiinnostanut minua pitkään, koska kyse on kristinuskon ydinasiasta: sovitusopista. Olen kuunnellut kaikki aiheeseen liittyvät luentovideot STI:n sivulta ja lukenut luentomateriaalit. Olen lukenut myös Anselm Canterburylaisen (1033-1109) teoksen ”Cur Deus homo (suom. Minkä tähden Jumala tuli ihmiseksi). Kirja on ilmestynyt nimellä ”Jumala ihmiseksi” (1991). Anselm C. siis liittyy tähän teoriaan, koska siinä esitetään, että uhriin perustuva sijaissovitus (satisfactio vicaria) on peräisin myöhäiskeskiajan lakikäytännöistä ja tullut kristinuskoon vasta tuolloin myöhäisessä vaiheessa Anselmin keksintönä.
Tarkoitukseni on varoittaa tästä teoriasta ja sen vaikutuksesta teologiassa, että me Jeesuksen uhrisovitukseen ristillä sijaisenamme uskovat pitäisimme silmällä tämän käsityksen esiintymistä missä se sitten esiintyykin, sillä se esiintyy teologiassa todella laajasti. Kannattaa erityisesti huomata, että tämä teoria edustaa luterilaiselle Ristin teologialle vierasta Kunnian teologiaa!
Timo Eskolan luentomonisteesta:
”Sovitusopista käydään kiistaa, eivätkä jännitteet ole aivan helppoja. Moni kokee ajatuksen Jumalan rakkaudesta niin voimakkaana, että uhrista ei kannata puhua. Eikö perinteisen sovitusopin takana vaani ajatus, että Jumala vihaa ihmisiä? Toisaalta jotkut vastustavat Raamatun opetusta siksi, että ajatukset verta vaativasta Jumalasta ja kuviteltujen syntien sovittamisesta ovat nykyajalle vieraita. Erilaiset teemat risteilevät. Kyseessä on siten sekä ideologinen että hermeneuttinen ongelma. Yksi puhuu monergismista, jossa Jumala armahtaa miten tahtoo, ja toinen partisipaatiosta, rauhanomaisesta yhteydestä pelastuksen (tavalla tai toisella) tuovaan Kristukseen. Keskustelua varten on yhtäältä kysyttävä, mitä Raamattu asiasta opettaa, ja toisaalta haettava keskustelun argumentteja. Raamatusta nousevat ensinnäkin käsitteet, keskeiset kontekstit ja ohjaavat narratiivit.
Kun Vanhassa testamentissa tai Uuden testamentin teologiassa puhutaan sovituksesta, esillä ovat kuvat temppelistä ja uhreista. Mieleen tulee etenkin suuren sovituspäivän liturgia. Termeistä keskeisimmät ovat heprean kipper ja kreikan hilaskomai. Semanttiseen kenttään kuuluvat puolestaan esimerkiksi käsitteet uhri, karitsa, pukki, veri, pappi, armoistuin, pirskottaminen, alttiiksi antaminen, teurastus, lunastus, synti, risti, kuolema ja anteeksianto. Sovitus ei siten käsitteenä ole yleisen tason pelastushistoriallinen käsite. Sitä ei käytetä samalla tavalla, kuin vaikkapa ajatusta kansan restauraatiosta tai pahan valtojen ja kuoleman voittamisesta.
Alussa mainitut pohtijat eivät yleensä arvioi eksegeettistä käsitystä sovituksesta. Sen sijaan heitä yleensä yhdistää se, että huolimatta erilaisista perusteista he jossain vaiheessa vetoavat ruotsalaiseen Christus Victor -teoriaan. Voittoisasta Kristuksesta puhuva käsitys hylkää perinteiset ajatukset Kristuksen veriuhrista. Monet tutkijat viittaavat suoraan Gustav Aulénin tunnetuksi tekemään jaotteluun uhrisovituksen ja pahan vallan voittamiseen perustuvan pelastuksen välillä. Keskustelussa jako esitellään “anselmilaisen” hyvitysajatuksen ja “klassisen” sovitusopin erona.
Aulén esitti, että Kristuksen veriuhriin ja syntien sovittamiseen perustuva sijaissovituksen pelastusoppi (satisfactio vicaria) on syntynyt myöhään. Se on hänen mukaansa tullut kristilliseen kirkkoon vasta Anselm Canterburyläisen teologian kautta. Perinteisempi näkemys puhuu Aulénin mukaan Kristuksesta kuoleman valtojen voittajana (Christus Victor). Sitä ovat hänen mielestään edustaneet kirkkoisät aina keskiajalle asti. Seuraavassa keskitymme Christus Victor -teoriaan. Aulénin teoriassa on nimittäin kaksi vakavaa ongelmaa, joita ei ole juurikaan otettu huomioon. Ensinnäkin Uudesta testamentista löytyvä sovitusoppi julistaa varsin yksiselitteisesti Kristuksen sijaiskuolemaa uhrina ihmisten syntien edestä. Toiseksi on pantu liian vähän merkille sitä, että Aulénin teoria nousee 1900-luvun alun uuskantilaisesta dogmatiikasta. Hänen esikuviaan ovat Albrecht Ritschl, Adolf Harnack ja Erich Vogelsang. Aika harva nykyajan tutkijoista haluaisi enää Aulénin tavoin samastua noiden teologien näkemyksiin – jos ovat tilanteesta tietoisia.” (KIISTA SOVITUSOPISTA – kumoaako Christus Victor Kristuksen uhrin? (1) Christus Victor, aikamme eksegeetit ja sovitus, Timo Eskola / STI )
https://sti.fi/wp-content/uploads/2013/07/Timo_Sovitus1.pdf
Koko luentomateriaali löytyy täältä:
https://sti.fi/luentomateriaalit
Oppihistorian jaotuksen kehitti saksalainen dogmaatikko Albrecht Ritschl (1822-1889). Hänen uuskantilainen teoriansa perustui Immanuel Kantin käsitykseen todellisuuden luonteesta. Ritschlin pääajatuksen mukaan kristillisen uskon ydin on etiikassa. Uskonto kuuluu kuten Kantinkin mukaan käytännöllisen järjen alueelle. Ritschlin pääajatukseksi vakiintui käsitys Jumalan valtakunnasta.
Kantin oman filosofisen teorian kulttuurievoluution mukaan uskonnot tulevat vähitellen kehittymään globaaliksi eettiseksi yhteisöksi (jota ohjaa YK:n kaltainen instituutio). Ritschl katsoi myös, että ihmiskunnan henkinen ja eettinen päämäärä on Jumalan valtakunta ja kristinusko kasvaa vähitellen täydelliseksi eettiseksi yhteisöksi. Käsitys sovituksesta tulee Ritschlin mukaan rakentaa sen varaan, että pyritään kohti universaalia hyvää lopputulosta, joka on siis Jumalan valtakunta.
Protestanttisen sovituskäsityksen muuttuminen Kantin filosofian vaikutuksesta
- Ritschl määrittelee ’latinalaisen sovitusopin ja puhuu vastakkainasettelusta
- Ritschl vastustaa juridista sovitusopin tulkintaa
- Sovitus saadaan aikaan Jumalan toiminnan ja ihmisen toiminnan tuloksena
Ritschlillä vastakkainasettelun lähtökohta on Anselmin kirja (Cur Deus homo), jossa tämä vastustaa eräitä itäisten kirkkoisien näkemyksiä, jotka selittivät Kristuksen kuolemaa Paholaiselle maksettuina lunnaina. Anselmin mukaan Paholaisella ei ole oikeuksia ihmiseen eikä sellaista velkaa ole maksettavana. Anselm puhuu Jumalan vihasta ja aikomuksesta rangaista syntistä. ”Ritschlin mukaa Anselmin pelastuskäsitys on perustunut käsitykseen hyvittämisestä (Genugthuung). Se liittyy olennaisesti maksun ajatukseen. Voisi tietysti ihmetellä, miksi teologin tulisi välttää Kristuksen uhrikuoleman ajatusta, sillä se on joka tapauksessa Uuden testamentin tekstien omaa käsitteistöä. Ritschl käsittelee aihetta kuitenkin filosofian näkökulmasta. Hänen mielestään sovitusoppia tulee arvioida ’liikkeen’ suuntautumisen näkökulmasta. Latinalaisessa sovitusopissa Kristuksen kuoleman vaikutuksen ajatellaan suuntautuvan tästä maailmasta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ritschl ei hyväksy sovitusoppia, joka perustuu uhritoimitukseen, vaikka Raamatussa puhutaan tietenkin temppelistä uhritoimituksineen ja jo ihan Raamatun alkulehdiltä luemme Kain ja Abelin uhreista. Ritschlille ajatus uhrista ei sovi, koska liike suuntautuisi tällöin kohti Jumalaa ja häntä yritettäisiin muuttaa. Siksi Ritschl katsoo, että Anselmin käsitys Jumalan pelastavasta toiminnasta on virheellinen. Ritschl katsoo, että Kristuksen kuoleman vaikutus ei kohdistu Jumalaan vaan kohdistuu ihmisiin.
Mutta miten on? Mitä Raamattu sanoo? Hepr. 9:14 ”kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” Lue myös esim. Room. 5:8-11, 2 Kor. 5:18-21, Gal. 3:13, Ef. 2:16, Kol 1:20-22, 1 Tess. 1:10
”Ritschl muuttaa siten Raamatusta nousevan käsityksen syntisten ja Jumalan välisestä suhteesta. Sitä ei enää ohjaa kultillisten (uhri-) esikuvien teologia, vaan Kantin ajatus moraalisesta maailmanyhteisöstä…Uhriteologian analyysiä Ritschliltä ei löydy. Hän ei myöskään osoita, että sijaisuuden ajatus puuttuisi varhaisilta isiltä. Tarkalleen ottaen hän puhuu kahdesta eri virtauksesta. Lisäksi myös Anselmin käsittelyssä on ongelmia…”(Iustitia 36/2019). Eskola kirjoittaa, että Ritschlin teosten eri editiot ja englanninkielinen käännös poikkeavat toisistaan. Saksankielisessä kolmannessa laitoksessa (1889) Ritschl väittää, että Anselmin käsitys hyvityksestä (satisfaktio) perustuu saksalaiseen rikoslakiin.
Ritschl: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa, ajatus uhrista hylätään
”On ilmeistä Ritschl haluaa hylätä juridisen näkökulman filosofisista syistä. Kuten yllä nähtiin, vastakkainasettelu monergismin ja subjektivisimin välillä nousee keskeiseksi: Ritschlin mukaan liikkeen ’suunta’ (vaikutus) määrää teorian. Kantilaisen epistemologian perusteella hän väittää, että pelastuksen tulee tässä mielessä perustua yksin Jumalan työhön. Jostain syystä Kristuksen työ ei ole osa tätä. Syynä saattaa olla Saksassa 1800-luvun lopulla yleinen erityisen kriittinen evankeliumitutkimus, joka muutti myös kristologian perusteita. Lopputulos on ilmeinen: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa. Sovitus merkitsee Ritschlille ainoastaan sitä, että ihminen hyväksyy Kristuksen uskollisuuden. Ajatus uhrista hylätään.
”Vaikutus suuntautuu joko ylöspäin Jumalaan (kuten uhrissa) tai alaspäin (kuten Jumalan antamassa avussa). Ritschlin mukaan vain jälkimmäinen varmistaa todellisen monergismin. Seuraavaksi Ritschl asettaa tämän näkemyksen Anselmin teologiaa vastaan. Hänen mukaansa Anselm pitää syntiä vain Jumalan kunnian loukkaamisena (Ehre) ja tässä on ainoa syy hyvityksen vaatimiseen. Samalla tästä seuraa kuitenkin vaikeus selittää kristologiaa pelkän ’alaspäin’ suuntautuvan ideologian avulla.” …”(Eskola, Iustitia 36/2019)
Jumalan vihasta ei pidä puhua, koko uskonnon malli muuttuu
”…kenenkään ei Ritschlin mukaan pitäisi puhua sovituksesta tai vanhurskauttamisesta vedoten lunastamiseen (expiation) tai hyvittämiseen (satisfaction) Vastaavasti ei pidä puhua Jumalan vihasta…Ritschlin mukaan ei ole myöskään olemassa syntien ja rikkomusten rangaistusta. Hänen mukaansa Jumalan lailla ei siten ole enää samanlaista roolia kuin luterilaisessa pelastusopissa. Jumalan ja ihmisen kohtaamista ei enää arvioida perinteisellä tavalla syntisen ihmisen ja taivaallisen Tuomarin kohtaamisena. Niinpä Jumalaa ei enää pidetä oikeuden ja vanhurskauden toteuttajana. Koko uskonnon malli on muuttunut. Tämän kaiken Ritschl perustelee väitteellä ’alkuperäisyydestä’: sijaissovituksen ajatusta (satisfactio vicaria) pidetään myöhäisenä keksintönä. Sen väitetään turmelleen aidon klassisen sovitusopin.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Soteriologian narratiivi muuttuu
”Yhteenvetona voidaan todeta, että juuri Ritschl muuttaa soteriologian narratiivin. Hän hylkää sijaissovituksen ajatuksen. Jeesuksen kuoleman merkitystä ei tule hänen mukaansa hakea Jumalan tuomioista – ei vaikka Uuden testamentin kohdat puhuisivat sen puolesta. Ritschlin mukaan Kristus hankki sovituksen kuuliaisuudellaan. Siksi myös pelastuminen ja uusi yhteys Jumalaan toteutuu uuskantilaisen pelastusopin mukaan toisella tavalla: partisipaationa Jumalan valtakuntaan, siihen yhteisöön, joka elää kuuliaisena Jumalan edellyttämälle eettiselle maksiimille…ei kykene määrittelemään myöskään vanhurskauttamista …perinteisellä tavalla…’myös lunastuksen tulee perustua etiikkaan’. (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Ihmisen ongelma ei ole synti ja syyllisyys, ihminen on uhri ja Kristus on voittoisa sankari
”Juridisella aspektilla ei ole enää merkitystä. On ilmeistä, että Ritschlin sivistyneessä osallisuuden soteriologiassa Jumalan tuomion ajatus ei ole ensinkään todellinen. Henkilökohtainen syyllisyys ei ole ongelma. Sen on korvannut jonkinlainen yleisen tason kollektiivinen ongelma, joka on enimmäkseen ollut vankeutta: kun Kristus voittaa kosmisen taistelun, hän kukistaa pahan vallat. Siksi tuloksena on Christus Victor, vaikka Ritschl ei itse käytä tätä termiä. Ihminen ei ole syyllinen, vaan uhri. Kristus taas ei ole uhri, vaan voittoisa sankari. Johdonmukaisesti kristityn elämä ei merkitse syntien anteeksiantoa eikä vapautumista Jumalan tuomion alta, vaan uskollisuutta ja moraalisesti korkeatasoista elämää Kristuksen imitaatiossa – uuden yhteisön eettistä elämää ilman lakia ja evankeliumia.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Entä Luther? Onko Lutherin sovituskäsitys ongelmallinen?
”Aikamme debattien keskeisenä väitteenä on, että Luther oli omaksunut ongelmallisen sovituskäsityksen ja tähän liittyneen vanhurskauttamiskäsityksen. Siksi esimerkiksi Paavalin teologiaa ei tulisi tulkita luterilaisella tavalla. Ritschl on vakuuttunut, että Luther seuraa Anselmia. Hän esittää, että Luther omaksui juridisen näkemyksen ja että tämän soteriologia perustui sijaiskärsimyksen ajatukseen…”(Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nietzschen vaikutus
”Ensinnäkin Ritschl esittää, että tällainen sovitusteologia käsittelee syntiä rikoksena: ’synti koetaan vain loukkauksena, joka suuntautuu henkilöön, jolla voidaan sanoa olevan ihmistä korkeampi arvo’. Tämä on majeestettirikos laesa majestas, loukkaus kuninkaan tai Jumalan arvokkuutta vastaan. Se merkitsee, että ’Jumalan oikeus on niin suuri, että hän ei jätä syntiä rankaisematta, mutta säälistä antaa oman viattoman Poikansa rangaistuksen kärsijäksi.’ ”On jossain määrin hämmentävää, että Nietzsche käytti kristinuskon vastaisissa kirjoituksissaan täysin samaa perustetta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ei enää jakoa lakiin ja evankeliumiin!
”Lutherin ja Ritschlin suhteesta voidaan löytää erityisiä piirteitä. Ensinnäkin jälkimmäinen väittää, että teologien ei tule enää tehdä jakoa lain ja evankeliumin välille. Tämä tarkoittaa, että Jumalan lakia ja pyhiä käskyjä ei tule asettaa rooliin, jossa ne paljastavat ihmisen synnit. Vastaavasti armoa ei voi enää tulkita niin, että syntiset vanhurskautettaisiin vain sovituksen ja Kristuksen sijaiskärsimyksen perusteella. Sijaissovitukselle ei ole tilaa Ritschlin pelastusopissa. Näin päädytään toiseen merkittävään siirtymään. Ritschlin ajattelussa ei ole jumalattoman vanhurskauttamista, satisfactio impii. Hän ei enää puhu samalla tavalla vanhurskauttamisesta (koska se on muuttunut partisipaatioksi).
”Kolmanneksi Ritschlin mukaan juridinen ja kultillinen käsitys ei selitä sovitusoppia. Ehkä suorastaan Schleiermacherin jalanjäljissä…hän omaksuu subjektiivisen ja sosiologisen tarkastelutavan. Tämä on jossain määrin epäjohdonmukaista, koska hän hylkää sijaissovituksen osalta nimenomaan yksilöllisen näkökulman ja henkilökohtaisen syyllisyyden. Silti …Ritschlin soteriologiasta tulee kategorisen imperatiivin uusi versio siitä, minkä ihminen tietää moraalisesti täydelliseksi, hänen tulee myös pyrkiä toteuttamaan henkilökohtaisessa elämässään Jumalan valtakunnassa.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
”Tarkalleen ottaen Ritschlin narratiivi on filosofinen. Sovitus tulkitaan valistuksen hengessä: se on kantilainen vapautuksen toimi. Jumala toimii itsensä kanssa kamppailevien ihmisten hyväksi vapauttaen heidän siitä vanhasta teologisesta suuresta kertomuksesta, joka merkitse ihmiselämän uskonnollista kokonaistulkintaa (vrt. Weber). Tämä Jumala vapauttaa biblisismistä ja uskonnollisesta fundamentalismista. Ritschlille kristillinen usko ja elämä perustuvat käytännölliseen järkeen. Siksi ne puhuvat etiikasta ja Jumalan valtakunnan suuresta moraalisesta päämäärästä. Juuri siksi käskyillä on myönteinen rooli uudessa uskontulkinnassa. Regimenteistä ja lain ja evankeliumin vastakkainasettelusta luovutaan. Ja samasta syystä sovitus ei voi merkitä syntien anteeksiantoa, koska laki ei enää tuomitse synnistä. Ritschl ottaa askeleen kohti Christus Victor -teoriaa, mutta hän itse ei vielä käytä termiä. Hänen Kristuksensa voittaa kuoleman ja uusi elämä merkitsee partisipaatiota Jumalan valtakuntaan.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nämä ovat siis vain valikoimiani otteita sieltä täältä Iustitiassa olevasta Eskolan kirjoituksesta. Kannattaa lukea luentomonisteet ja kuunnella videot. Lisäksi täältä löytyvät Sovitusteologia Christus Victor -kirjoitukset, joita on yhteensä 8.
https://timoeskola.wordpress.com/2019/10/09/sovitusteologia-ja-christus-victor-1
Seuraavaksi Eskola käsittelee piispa Aulenin Christus Victor -teoriaa, mutta lopetan tähän.
Tässä Jyrki Härkösen mainitsemasta Nathan Söderblomista:
Arkkipiispa Nathan Söderblomista ekumeenisen liikkeen johtajana kirjasta ”Kohti suurta Baabelia” (Hedegård – Saarnivaara):
”Söderblom oli nuoruudessaan oppinut pitämään Raamattua Jumalan peittämättömänä ilmoituksena. Uppsalan teol. tiedekunnassa hän kuitenkin tutustui Julius Wellhausenin teokseen Prolegomena zur Geschichte Israels (Johdatus Israelin historiaan, 1878) ja sen mukaiseen raamatunkritiikkiin, joka selitti suuria osia Vanhasta Testamentista taruiksi ja kirjallisiksi väärennyksiksi, ja jossa Israelin uskonnon historia oli rakennettu pääasiassa arabialaisesti pakanuudesta saadun mallin mukaan.
Vaikean sisäisen taistelun jälkeen Söderblom omaksui Wellhausenin teorian.
Tämän jälkeen hän ei vastustanut repivintäkään raamatunkritiikkiä. Kun hän oli arkkipiispana, hänen ’jalkainsa juuressa’ Upssalan teologisessa tiedekunnassa suhtauduttiin Raamattuun äärimmäisen liberaalisesti: kiellettiin sen ihmeet ja yleensäkin yliluonnollinen aines…, jopa selitettiin kristinusko juutalaisuuden ja erilaisten pakanauskontojen sekoituksesta syntuneeksi (ns. uskonnonhistoriallinen koulukunta, G. Wetter).
Söderblomilla ei ollut sanaakaan kaikkea tätä vastaan. Saksalaista Albrecht Ritschliä seuraten hän itsekin sulki Raamatusta ja kristinuskosta pois kaiken yliluonnollisen. Mm. hän kielsi Jeesuksen sikiämisen Pyhästä Hengestä, hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa jne. Tilalle hän asetti ’historiallisen Kristuksen’ pelkän ihmisen, ja selitti, että hänen työnsä ’arvo’ ei riippunut siitä, oliko hän Jumala vai ei.
Luther on oikeassa, kun hän sanoo: ’Pyhän Raamatun mukaan me sanomme, että Kristuksessa on kaksi luontoa, mutta vain yksi persoona…ja että sentähden tämä persoona, Jumal-Ihminen, kärsi ja että Jumalan Poika ja Marian Poika ristiinnaulittiin’ (WA. 47, 86). ’Sillä voitto synnistä, maailmasta, kuolemasta, kirouksesta ja Jumalan vihasta…ei ole minkään luodun olennon, vaan jumalallisen voiman teko. Siksi on välttämätöntä, että Hän, joka itsessään sai niistä voiton, on todellisesti ja luontonsa puolesta Jumala’ (WA. I, 441).
Tämän raamatullisen ja luterilaisen käsityksen Kristuksen persoonasta ja työstä Söderblom hylkäsi ja vaihtoi liberaaliseen ’historialliseen’ käsitykseen…
Söderblom kirjoittaa teoksessaan Religionsproblemet (Stockholm 1910, s. 373: ’Jos kristinusko otetaan historiallisesti olemassaolevana Jumalaa ja maailmaan koskevien käsitysten moninaisuutena, ei voi olla mitään epäilystä siitä, ett sen aika …on ohi. Jumala, joka luo tämän maan ja hallitsee sitä – ja muita taivaankappaleita…ihmisyys, joka luotiin täydelliseksi, joka on langennut Aadamin lankeemuksessa ja on siten pelastettu luonnonihmeiden sarjan kautta, joista Raamatun sanan erehtymättömyys todistaa…Tämä on tuomittu.’
Söderblom hylkää tässä jokseenkin koko kristillisen opin: Jumalan toimittaman luomisen ja hänen maailmanhallintansa, ensimmäisten ihmisten viattomuudentilan, syntiinlankeemuksen, Jumalan valmistaman pelastuksen yhteyteen kuuluvat ihmeet ja Raamatun sanan erehtymättömyyden. Tämän kaiken hän sanoo olevan aikansa elänyttä ja tuomittua.
Kanin filosofia ja nykyajan tiede ovat Söderblomin mielestä luotettavampia kuin Jumalan ilmoitus Raamatussa, ja kun ne eivät tätä ilmoitusta hyväksy, niin Söderblom pitää asiaa ratkaistuna.
Se että Ruotsin kirkko valitsi Söderblomin arkkipiispakseen, osoittaa, että siinä oli tapahtunut laajalle ulottuva luopumus Raamatun uskosta. Kirkko valitsee näet johtoonsa sellaisia miehiä, kuin millaiseksi se on tullut. Niin on sekä yksityisissä kirkkokunnissa etä ekuumeenisessa liikkeessä. ’Niinkuin kansa, niin pappi’ (Hoos. 4:9).
Arkkipiispa Gustaf Johanssonilla oli täysi syy sanoa Söderblomille, kun tämä kävi hänen luonaan: ’Kuule, Nathan, sinulla on antikristus, sinä olet antikristus’. (TK 1958, s. 135).
Kieltäessään Kristuksen jumaluuden, Jumalan ilmoituksen ja kaiken yliluonnollisen Söderblom seurasi ritschliläistä teologiaa. Tästä teologiasta hän oppi myös ekumenialle perustuvan tärkeän eron tekemisen uskon ja opin välillä. N. Karlström (mt., 2. 146) osottaa, miten ’Söderblom oppi ritschliläisestä teologiasta tekemään eron uskon ja uskonopin välillä, luottamusta Jumalaan ja Kristukseen merkitsevän uskon ja tämän uskon erilaisten teoreettisten ilmausten.’
Söderblom itse kirjoittaa:’Olemme (nim. kreikkalaiskatoliset ja luterilaiset) sydämen luottamuksessa sekä rakkaudessa Jumalaan ja Vapahtajaan hengellisesti ja sisäisesti yhtä. Mutta uskon ilmaukset…osottavat…keskenään erilaisuuksia..’ (STK. 1927, ss. 336 ss. ’Randanmärknimgar till Lausanne.’).
Se mitä Söderblom tässä sanoo ortodoksien ja luterilaisten suhteista, sopii hänen mukaansa myös Raamattu-uskovien ja liberaalien suhteisiin: usko voi olla sama, vaikka toiset uskovat Kristuksen Jumalaksi ja ihmiseksi samassa persoonassa ja pitävät tosina Raamatun oppeja luomisesta, lankeemuksesta, Kristuksen toimittamasta lunastustyöstä, hänen ruumiillisesta ylösnousemuksestaan jne. ja toiset kieltävät nämä kaikki.
Tapaamme tässä räikeimmässä muodossaan liberaalisen ajatuksen, että sillä ei ole väliä, mitä ihminen uskoo, kunhan hän (jotakin) uskoo.
Tällaiselle perustukselle Söderblom rakensi johtamaansa ekumeenista liikettä. Onko ihme, että arkkipiispa Johansson sanoutui siitä jyrkästi irti ja piti sitä antikristillisenä puuhana.”
Riitta, ei synti ollut Jumalalle mikään ongelma, Hänhän ratkaisi sen. Kunnia Jumalalle.
Mistä sinä nyt varoitat lukijoita, se jää nyt hiukan ilmaan.
Sami, tuollainen heitto ”synti ei ole ongelma Jumalalle” on minusta Jumalan pilkkaa.
En usko että olet lukenut mistä olen kirjoittanut ja vaikka lukisit et ymmärrä. Etkö tajua sitä, että jos ihminen ei myönnä syyllisyyttään ja kadu syntejään Jumalan edessä ja tee parannusta niin sitten hän on Jumalan vihan alla?
Riitta perusteleppa tuo Raamatulla.
Ainakin synti tekee ja teki Jumalan (Pyhän Hengen) murheelliseksi. (Ef. 4:25-30)
4:25 Pankaa sentähden pois valhe ja puhukaa totta, kukin lähimmäisensä kanssa, sillä me olemme toinen toisemme jäseniä. 4:26 ”Vihastukaa, mutta älkää syntiä tehkö.” Älkää antako auringon laskea vihanne yli, 4:27 älkääkä antako perkeleelle sijaa. 4:28 [–] 4:30 Älkääkä saattako murheelliseksi Jumalan Pyhää Henkeä, joka on teille annettu sinetiksi lunastuksen päivään saakka.
Jos ja kun Jumalalta tulee tuomio sitten kerran (Ilm 20:10-14), eikö se nimenomaisesti merkitse, että Jumalan ”ongelma” siivotaan pois päiväjärjestyksestä? Samoin Sodoman ja Gomorran tilanne Vanhassa Testamentissa. Miksi nou kaupungit piti tuhota, jos ne eivät olisi olleet ongelma myös Jumalalle? Jeesuskin itki nähdessään syntiä ja luopumista. Joten nähdäkseni on vaikea ajatella, ettei synti olisi Jumalalle ongelma – johon Hänelle toki on (lopulta voittoisa) ratkasu olemassa – johon ratkaisuusn ja voittoon kuuluu myös tuomio. Yhä uudelleen meitä Ilmestyskirjassa muistutetaan teurastetusta Karitsasta. Miksi Karitsa piti teurastaa, siis aktiivisesti saattaa häpeällisesti pois ”tieltä häiritsemästä”, jos ei sovituksen vuoksi? Sodassakin voitto on jo voitu saavuttaa mutta taistelu silti vielä jatkuu jonkin aikaa, usein sissisotana.
Se, että vanhurkauttamista tarkastellaan juridista vanhurskaaksi julistamista laajemmasta perpektiivista ei poista juridisen ymmärryksen merkitystä.
Monimuotoisuus (ja monimutkaisuus) ovat usein myös retorisia keinoja. Maailmamme tietenkin on monimuotoinen ja monimutkainenkin. Kristillinen pelastuskäsitys kuitenkin on sellainen, jolta ”eivät eksy hullutkaan”. Viisaista Jeesus taisi varoitella. Klassiseen kristillisuuteen sisältyy tiettyä, meille kaikille ”epämiellyytävää totuutta” ja todellisuutta. Menestysteologisten uskomusten sijaan uskovien kristittyjen tie vie usein menetysteologisten vaiheiden kautta – lopulta voittoon.
Kiitos Jukka! Christus Victor/Kunnian teologia/menestysteologia on kasvojen säilyttämisen teologiaa. Synti on vain jonkinlainen yleisen tason ongelma, ei yksittäisen ihmisen ongelma, joka erottaa ihmisen Jumalasta. Se tulee juuri ilmi esim. tuossa ajatuksessa ”ei mikään ongelma Jumalalle”. On totta että Jumala on ratkaissut ongelman Jumalan Pojan kuoleman ja ylösnousemus takaa sen että Jumala vanhurskauttaa meidät kun uskomme tähän ristinuhriin. Mutta kuka niin uskoo?
Synti on totta kai ongelma nimenomaan ihmiselle! Eihän Jumala ole velvoitettu antamaan meille anteeksi syntejämme eikä Hän ole ollut velvoitettu lähettämään Poikaansa kuolemaan ristillä puolestamme.
Ihmisille ei ole mahdollista olla yhteydessä Jumalaan muuta kuin Välimiehen Messiaan kautta. Pysymme elämämme loppuun asti syntisinä, siksi lähestymme Jumalaa vain ristiinnaulitun Jeesuksen Kristuksen kautta, koska nimenomaan ristillä sovitettiin syntimme. Ja synti on se erottava tekijä.
Paavali saarnasi ristiinnaulittua Kristusta, joka on juutalaisille pahennus ja kreikkalaisille hullutus. Juutalaiset eivät uskoneet (kuin harvat), että Jeesus oli luvattu Messias. Sitä paitsi juutalaiset uskoivat että hän tulee kuninkaana, ei halpa-arvoisena alennetussa tilassa ja kärsivänä Messiaana. Lisäksi he tappoivat Jeesuksen, vaikka Jeesus teki vain hyvää, paransi sairaat, ajoi riivaajat ulos, herätti kuolleita ja heidän lakinsa sanoo ”Älä tapa”. Mutta he tappoivat ja huusivat itselleen vapaaksi rikollisen. Miksi ylipapit ja fariseukset toimivat näin? He pelkäsivät menettävänsä hengellisen vallan ja temppelin ja maansa ja kansansa. Niin sitten lopulta kävikin. Juutalaiset uskovat edelleen että Messias ei kuole. Siis kristinuskon teologia on väärä kun se sanoo että Messias kuoli.
Kreikkalaisille taas sanoma ristiinnaulitusta Jumalan Pojasta on mieletön hulluus. Kuka palvoisi ristiinnaulittua Jumalaa! Alkukristittyjä pilkattiinkin tästä. Jumalanhan pitää olla mahtava ja loistava hahmo.
”Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus (=Messias) on kuollut meidän syntiemme tähden kirjoitusten mukaan ja että hänet haudattiin ja että hän nousi kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan…” (1 Kor. 15:3-4)
Hepr. 10:19-23 ”Koska meillä siis, veljet, on luja luottamus siihen, että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi, joka käy esiripun, se on hänen lihansa, kautta, ja koska meillä on ’suuri pappi’ Jumalan huoneen haltija’, niin käykäämme esiin totisella sydämellä, täydessä uskon varmuudessa, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä; pysykäämme järkähtämättä toivon tunnustuksessa, sillä hän, joka antoi lupauksen on uskollinen.;”
Ilm. 19:9 ”Ja hän sanoi minulle: ’Kirjoita: Autuaat ne, jotka ovat kutsutut Karitsan hääaterialle! Vielä hän sanoi minulle: ’Nämä sanat, ovat totiset Jumalan sanat”.
Ilm. 19:11-16 ”Ja minä näin taivaan auenneena,. Ja katso: valkoinen hevonen, ja sen selässä istuvan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudessa. Ja hänen silmänsä olivat niinkuin tulen liekit, ja hänen päässään oli monta kruunua, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse, ja hänellä oli yllään vereen kastettu vaippa, ja nimi, jolla häntä kutsutaan, on Jumalan Sana. Ja häntä seurasivat ratsastaen valkoisilla hevosilla taivaan sotajoukot, puettuina valkeaan ja puhtaaseen pellavavaatteeseen. Ja hänen suustaan lähtee terävä miekka, että hän sillä löisi kansoja. Ja hän on kaitseva heitä rautaisella valtikalla, ja hän polkee kaikkivaltiaan Jumalan vihan kiivauden viinikuurnan. Ja hänellä on vaipassa kupeellaan kirjoitettuna nimi: ’Kuningasten Kuningasten ja herrain Herra’.”
Jos Jumala kerran on niin kuin Hän on, vanhurskas oikeudenmukainen Tuomari niin silloin vanhurskauttaminen liittyy juridiikkaan todellakin. Ei siitä kannata vängätä sen enempää. Ja meillehän on tulossa vielä Viimeinen Tuomio. Silloin jokainen astuu Jumalan tuomioistuimen eteen.
https://tieteentermipankki.fi/wiki/Teologia:vanhurskauttaminen
Vanhurskauttaminen on laaja ja monimuotoinen termi.
https://sti.fi/wp-content/uploads/2013/07/Timo_Sovitus6.pdf
”Ei ole kuitenkaan tässäkään kohden varmaa, miksi “juridisuus” hylätään. Käsitteillä saattaa olla
tässä kohden eri tutkijoilla eri sisältö. Ritschl aikanaan hylkäsi juridisuuden feodaaliyhteiskuntaan
vetoamalla nimenomaan siksi, että hänen mielestään sekä käsitys sovituksesta että
vanhurskauttamisesta tulisi selittää ilman juridisia piirteitä. Dogmihistorian näkökulmasta on siten
hieman vaarallista puhua kapeasti vain “juridisuudesta”. Eksegeettinen näkökulma nimittäin
muistuttaa, että vanhurskauttamisesta puhuttaessa Paavalin koko terminologia on juridista: dikee
(oikeus, tuomio), dikastees (tuomari), dikaios (viaton, syytön) ja dikaiosynee (viattomuus,
vanhurkaus). Sovitusteologia Uudessa testamentissa rakentuu puolestaan täysin kultillisen
terminologian ja käsitteistön varaan. Sen keskeisiä tekijöitä ovat temppeli, uhri, veri, sijaisuus ja
sovituksen hankkiminen. Christus Victor -teorian puitteissa nämä kaikki sekoittuvat.”
Paavalilta, löytyy paljon muutakin sovitus termejä kuin eikä sovitusta tarvitse niputtaa yhteen juridiseen termiin.
Voisin itse nähdä, että paavali puhuu sovituksesta juridisin näkemyksin jo senkin vuoksi, että Roomassa oikeus syyllisine ja hänen puolustuasianajajineen olivat merkittäviä tekijöitä lainkäytössä. Tämänkaltainen kerronta oli jo tästä vinkkelistä ymmärrettävää, ja loogistamin. Sovitus juridisena merkityksenä ei tietenkään tyhjennä Kristuksen työn muita merkitysnäkokulmia, vaikkapa synnin häpeän peittämistä ja synnin vallan voittamista.
Tässä Jukka Mikkolan kommentti, jonka vahingossa poistin.
Jukka kirjoittaa:
Itsekin olen Timo Eskolan luennon kuunnellut, ja perustellulta se vaikutti.
Sovitusta on vaikea pyyhkiä Raamatusta pois. Ristin häpeä on sekin Raamatussa teemana selkeästi. Myös Jumalan viha kuuluu Raamatun teemoihin, sen poistaminen käsittääkseni edellyttää Raamatun tulkintaan (tai ymmärrykseen) melkoista akrobatiaa. Mutta ei tietysti Kristuksen voittoakaan voi poispyyhkiä ilman ”sirkustemppuja”.
”Kuitenkin minä sanon teille totuuden: teille on hyväksi, että minä menen pois. Sillä ellen minä mene pois, ei Puolustaja tule teidän tykönne; mutta jos minä menen, niin minä hänet teille lähetän. 8Ja kun hän tulee, niin hän näyttää maailmalle todeksi synnin ja vanhurskauden ja tuomion: 9synnin, koska he eivät usko minuun; 10vanhurskauden, koska minä menen Isän tykö, ettekä te enää minua näe; 11ja tuomion, koska tämän maailman ruhtinas on tuomittu.” (Joh. 16:8-11, jossa voidaan nähdä tuomion ja myös voiton merkityksiä; sovituksen teemat löytyvät nekin tarvittaessa Raamatusta.)
Lueskelin Timo Keskitalon kirjaa Risti ja Häpeä, jossa mielenkiintoisesti tuotiin esille näkemys, että meillä ”lännessä” on kulttuurisesti korostunut syyllisyyden teema, ja siinä valossa Raamattuakin on tarkasteltu, myös syntikysymyksen osalta. Eikä tuomio (ja -päivä) liene ollut vieras ”vanhalle kunnon julistukselle”. (Viisaammat voivat kertoa, millaisia saarnoja kirkoissa on Eoroopassa aikoinaan pidetty – jolla tarkoitan ns. ”tavallisia” saarnoja, joita eivät vain ”kuuluisuudet” ole pitäneet. Toisaalta valistuksen jälkeen etiikka lienee tullut saarnoihin yhä vahvemmin kristillisyyden perustaksi. Anselmiin en syvemmin ole itse perehtynyt.)
Voittoisa sanoma veoaa meihin ihmisiin; ja erityisesti muslimimaailmassa(kin) sovitus verenvuodatuksen ja häpeän kautta on vaikea pala. Jos Kristus ei verellään ja häpeällään sovittanut (ja myös peittänyt – viittaan Keskitalon kirjaan), voi aiheellisesti kysyä: mikä merkitys sitten oli sillä, että Jeesus ristiinnaulittuna verensä vuodatti ja kantoi häpeää? Ei se poista Kristuksen voittoa kuitenkaan. Kristus käänsi monet vallitsevat toiveikkaat näkemykset ylösalaisin.
Liekö myös niin, että Jeesuksesta ”esimerkillisenä kristittynä” olisi kiusallista ajatella, jos se ei olisi (vain) voittoisaa: on kieltämättä epämiellyttävää seurata sellaista esikuvaa (tai esimerkkiä), jonka ”strategiana” oli ”kuatta kärsimysten voittoon” – jota moni seuraajakin joutui (tai pääsi) soveltamaan jo vanhojen vainojen aikaan: ”marttyyrien veri on kirkon siemen”. Näin se on yhä tänäänkin monilla alueilla. Miten he mahtaisivat ymmärtää ”Kristus victor” -teorian sovellettavuuden omaan elämäänsä (ja kuolemaansa?) kärsimyksensä keskellä. Teoria on teoriaa, elämässä ja kuolemassa totuus punnitaan.
Kärsivä ristiinnaulittu Messias Jumalan Poika ei kelpaa ihmisille. Siitähän tässä on kyse. Ristin hulluudesta. Siitä Paavali kirjoittaa 1. Korintolaiskirjeessä. Ja Luuk. 19:14 ”Emme tahdo tätä kuninkaaksemme”. Ihmiskunnia, kunnian pyytäminen toinen toisiltamme on tärkeintä. Siitä että minä olen suuri ja voitokas ja menestyvä. Tämä on täysin päinvastaista, mitä Raamattu opettaa. Joka tahtoo seurata Jeesusta, joutuu kadottamaan elämänsä, jotta voisi sen löytää. Jeesuksen seuraamisesta maksetaan hintaa! Mutta se on arvoista ja se on autuasta! Se ihminen j
oka osoittaa Jumalan Karitsaan, joka ottaa pois maailman synnit, saa osakseen pilkan ja maailman vihan. Palvelijalle käy niin kuin Mestarilleen. Tämä kaikki osoittaa että Kunnian teologia on yksinkertaisesti väärää teologiaa. Sen huomaamme kun luemme Raamattua. Portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään. Leveä portti ja lavea tie vie kadotukseen. Ahtaus vaatii kumartumaan, nöyrtymään pieneksi ja mitättömäksi, että pääsee ja mahtuu lävitse sisälle elämään. Ei välitetä vaikka ihmiset sanovat: voi voi sinua ahdasmielistä! Ahdas teologia ja usko.. Mutta juuri näin Herramme opettaa! Ahdas tie vie elämään.
Jeesus sanoikin: Kuinka te voisitte uskoa, te, jotka otatte vastaan kunniaa toinen toiseltanne, ettekä etsi sitä kunniaa, mikä tulee häneltä, joka yksin on Jumala? Joh. 5:44
Esimerkki Christus Victor -tyyppisestä ajattelusta. Haastateltu teologi siirtyi roomalaiskatoliseen kirkkoon.
”Vanhurskauttamisopin suhteen keskeinen oivallus minulle oli, että pyhitys, ihmisessä tapahtuva reaalinen muutos, on pohjimmiltaan itse pelastumista: pyhittämällä meidät Jumalaa pelastaa meidät omalta pahuudeltamme, oman persoonamme pienuudelta ja ahtaudelta. Näin ymmärrettynä niiden välillä – sen. että Jumala rakastaa meitä ehdoitta, ja sen, että pyhitys on osa vanhurskauttamista – ei ole ristiriitaa. ….” (Iustitia 36/2019, s. 141).
Tämän sanotun perusteella totean näin: Tässä perustetaan pelastuminen ihmisessä tapahtuvaan muutokseen. Itselleni kirkastui että tämä ei juuri ole näin. Silloin kun aloin kysellä miksi en muutu paremmaksi ymmärsin tämän. Lain tie piti käydä loppuun asti. Se kesti minulla vuosia. Kyselin, ihmettelin, luin Raamattua, kävin Raamattu-kursseja. Oli vaikeaa tajuta armoa. Että se todella on ilmaista, lahjaa! Sitten ymmärsin tuon Lutherin kirkastaman ”itsessäni kokonaan syntinen” mutta ”Kristuksessa Jeesuksessa kokonaan vanhurskas”. Vanhurskaus on jatkuvasti minun hyväkseni luettua vierasta Kristuksen vanhurskautta. Muutosta kyllä tapahtuu Jumalan armosta jos tapahtuu, mutta se jää aina keskeneräiseksi ja se on samantekevää sinänsä, siis pelastuksen kannalta, koska ihminen ei pelastu itsessään olevan muutoksen vuoksi vaikka muuttuisikin kuinka hyväksi. Tämä tieto vapauttaa elämään ja antoi rauhan.
Paavali: ”mutta koska tiedämme, ettei ihminen tule vanhurskaaksi lain teoista, vaan uskon kautta Jeesuksen Kristukseen, niin olemme mekin uskoneet Kristukseen Jeesukseen tullaksemme vanhurskaiksi uskosta Kristukseen eikä lain teoista, koska ei mikään liha tule vanhurskaaksi lain teoista. Mutta jos meidät itsemmekin, pyrkiessämme vanhurskautumaan Kristuksessa, on havaittu syntisiksi, onko sitten Kristus synnin palvelija? Pois se! Sillä jos minä uudestaan rakennan sen, minkä olen hajottanut maahan, osoitan minä olevani lain rikkoja. Sillä minä olen lain kautta kuollut pois laista, elääkseni Jumalalle. Minä olen Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa; ja minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa, hänen, joka on rakastanut minua ja antanut itsensä minun edestäni. En minä tee mitättömäksi Jumalan armoa, sillä jos vanhurskaus on saatavissa lain kautta, silloinhan Kristus on turvaan kuollut.” Gal 2:16-21
Yllä olevassa teologin käsityksessä ei suostuta syntisen ihmisen osaan, pienuuteen, alhaisuuteen, ristinalaisuuteen ja ristin kantamiseen. Halutaan olla suuri, voimakas ja merkityksellinen. Ihminen kokee itsensä pahan valtojen syyttömänä uhrina, josta Voittoisa Kristus eli Christus Victor tuli ihmisen pelastamaan ja vapauttamaan. Mutta missä on syyllisyys synnistä ja turmelluksesta? Uskosta ei kyseinen henkilö maininnut sanaakaan.
Ajatus on vastakkainen apostoli Paavalin opetuksille myös seuraavasti: Paavali kirjoittaa näin: ”Mutta tämä aarre on meillä saviastioissa, että tuo suunnattoman suuri voima olisi Jumalan eikä näyttäisi tulevan meistä:…Sen tähden me emme lannistu; vaan vaikka ulkonainen ihmisemme menehtyykin, niin sisällinen kuitenkin päivä päivältä uudistuu.” (2 Kor. 4:7-16). ”Ja hän sanoi minulle: ’Minun armossani on sinulle kyllin; sillä minun voimani tulee täydelliseksi heikkoudessa’. Sen tähden minä mieluimmin kerskaan heikkoudestani, että Kristuksen voima asettuisi minuun asumaan. Sen tähden minä olen mielistynyt heikkouteen, pahoinpitelyihin, hätään, vainoihin, ahdistuksiin, Kristuksen tähden; sillä kun olen heikko, silloin olen väkevä.” (2 Kor. 12:9-10).
En ymmärrä mitä ristiriitaa koetaan että ihminen sekoittaa pyhityksen vanhurskautukseen? Itse menettäisin näin pelastusvarmuuden ja armon! Juuri se tosiasia että pelastus tulee ulkopuoleltani ja se on varma, koska se on Jumalalta, Jumalan teko, antaa rauhan sydämeen ja kiitosmielen Kolmiyksiselle Jumalalle. Juuri siksi nämä vanhurskautuksen ja pyhityksen uskokohdat tulee pitää erillään. Jos ei pidetä, se johtaa omavanhurskauteen ja teeskentelyyn.
Kun Jumalan laki ei saa tuomita ihmisen sydäntä sen pohjamutia myöten eli sanoa viimeistä sanaa hänen mahdottomuudestaan itse ansaita pelastustaan, ihminen turvautuu tällaiseen oppiin. Pönkittäähän se mukavasti ihmisen ylpeää mieltä ja kaikkivoipaisuuden tunnetta, jos minun reaalinen muutokseni on minun pelastumiseni ehto. Silloin todella koen olevani mahtava tekijä, jota Jumalankin tulee palvella!
Itse sain rauhan kun ymmärsin lain ja evankeliumin eron: että Jumalan lain edessä miellän itseni täysin syntiseksi itsessäni, mutta samaan aikaan saan uskossa omistaa itselleni Kristuksen ristillä minulle hankkiman sijaisvanhurskauden kaikkine armolahjoineen. Luterilaisuudessa on myös käsite ”in re” ja ”in spe”. Todellisuudessa syntinen itsessään mutta silti vanhurskas toivossa. ” …sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo, kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee?” (Room. 8:24). Odotamme kärsivällisesti, vaikka emme vielä näe. ”Sillä me vaellamme uskossa emmekä näkemisessä”. (2 Kor. 5:7).
Keskeistä kristinuskossa on tämä: ”jo nyt mutta ei ihan vielä”. ”Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin. Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle – ei omasta tahdostaan, vaan alistajan – kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.” Room. 8:18-21
Siispä: on näin: on tuleva. Ei vielä ole toteutunut. Ja huomatkaa, kärsimykset. Ei mikään menestys. Ja on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta.
Ja ”Mutta nyt emme vielä näe kaikkea hänen valtansa alle asetetuksi” Hepr. 2:8
Riitta, kirjoitat:
”En ymmärrä mitä ristiriitaa koetaan että ihminen sekoittaa pyhityksen vanhurskautukseen? Itse menettäisin näin pelastusvarmuuden ja armon! ”
—
Vanhurskautus on Jumalan työ, mikä on yhtäkuin uskoontulo. Se on kertatapahtuma. Pyhitys on vanhurskautetun vaellusta, erossa kaikesta, mikä saastuttaa.
Varmaan tiedät mitä pyhitys-sana tarkoittaa. Siitä kuitenkin muutama huomio, koska Raamattu sen asian tekee selväksi niille, jotka ovat vastaanottaneet lahjavanhurskautuksen ja näin tulleet erotetuksi, uloskutsutuiksi tästä maailmasta, vaikka tässä maailmassa. Vanhurskaututtuamme me pyrimme tämän maailman saastutuksista eroon.
1.Piet.1:13-17, josta seuraavat kolme jaetta:
14 Niinkuin kuuliaisten lasten tulee, älkää mukautuko niiden himojen mukaan, joissa te ennen, tietämättömyytenne aikana, elitte,
15 vaan sen Pyhän mukaan, joka on teidät kutsunut, tulkaa tekin kaikessa vaelluksessanne pyhiksi.
16 Sillä kirjoitettu on: ”Olkaa pyhät, sillä minä olen pyhä”.
Hebr.12:
14 Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;
Tämä tila on paikallisella uskovienyhteydellä ilmaistu sanalla ”ek-klesia”. Eli kysymys on pyhien yhteydestä, joka tässä ajassa vaeltaa maailmassa, jonka herra on epäpyhä ja joka pyrkii saastuttamaan uskovatkin. Eli niin kauan kuin olemme ajassa meillä on taistelu pimeyden voimia vastaan ja tuo taistelu on pyrkimystä pyhitykseen, eroon saastasta. Voima yhtyy uudestisyntyneeseen henkeemme niin paljon kuin me Hänelle tilaa annamme. Eli olemme työkumppaneita Jumalan kanssa siitä lähtien kun uskoon tulimme, niinkuin olemme pelto, jota Hän viljelee ja rakennus, jota Hän rakentaa.
Reijo M. ,en ole samaa mieltä kanssasi. Käsityksessäsi keskitytään ihmisen muuttumiseen ja pyhittymiseen. Tuo on ihmiseen ja ihmeisiin keskittyvä pyhitysliike. Siinä ei keskitytä Jeesukseen ja evankeliumiin vaan erkaudutaan kristinuskon ytimestä. Lähdetään pois Golgatalta Jeesuksen luota, jossa meille luetaan vanhurskaus aina uudestaan hyväksemme. Siellä tunnustamme syntimme ja Jumala lukee meidät vanhurskaaksi eli vanhurskauttaa meidät. Tämä tapahtuu aina uudestaan ja uudestaan. Uskominen on uskomista syntienanteeksiantamukseen Jeesuksen sovitusveressä, ei omaan uskoon ja pyhitykseen.
Itselläni on kyllä ollut täysin selvä uskoontulon hetki. Pyysin Jeesusta elämääni. Se on toki rajapyykki ja selvä elämän suunnan muutos. Mutta olen vasta jälkeenpäin tajunnut että Jumala on tehnyt työtään minussa koko elämäni ajan. Mutta sitten tuli se hetki elämässäni, jota kutsun galatalaiskirjettä mukaillen: kun aika oli täyttynyt, lähetti Jumala Poikansa, vaimosta syntyneen lain alaiseksi syntyneen, lunastamaan minut lainalaisen että pääsisin lapsen asemaan.
Kysymme, kenelle Jeesuksen verellään hankkima armo oikein kuuluu? Dogmaatikko Franz Pieper (1852-1931) vastaa: ”Sitä, kuinka välttämätöntä on, että armo on ilman muuta yleinen, ei ihminen tajua niin kauan kuin hän vielä ei ole sydämessään saanut kokea omantunnon kauhuja. Todellisessa synninhädässä (terrores conscientiae) ei ole lohtua mistään muusta kuin armosta, joka rajoituksetta koskee kaikkia syntisiä kuuluen yhtä hyvin ryövärille kuin Pietarille, portolle yhtä hyvin kuin pyhälle Neitsyelle, kuten Luther asian sanoo.”
Kristillinen dogmatiikka, s. 598, SLEY, 1961.
Isä on Kristuksen tähden lepytetty, myötämielinen ja suosiokas.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 190, SLEY, 1957. Suosiokas tarkoittaa varmaankin suosiollista.
Kiitos Mika hyvistä kommenteistasi!
Mitä syvemmin ihminen syntinsä ja pohjattoman syntisyytensä (kuollut ruumis) tuntee ja tunnustaa, sen syvemmin hän tuntee ja kokee myös Jumalan armon Kristuksen sijaissovituksen tähden. On hyvä mietiskellä syvällisesti Gal. 3:13 ”…kirottu olkoon jokainen, joka ei pysy kaikessa, mikä on kirjoitettuna lain kirjassa, niin että hän sen tekee. Ja selvää on, ettei kukaan tule vanhurskaaksi Jumalan edessä lain kautta, koska ’vanhurskas on elävä uskosta’. Mutta laki ei perustaudu uskoon vaan: ’Joka ne täyttää, on niistä elävä’. Kristus on lunastanut meidät lain kirouksesta, kun hän tuli kiroukseksi meidän edestämme – sillä kirjoitettu on: ’Kirottu on jokainen, joka on puuhun ripustettu…”. Lue tähän kiroukset 5 Moos. 27:15-26 ja 5 Moos. 21:22, 23. ”Sen, joka ei synnistä tiennyt, hän meidän tähtemme teki synniksi, että me hänessä tulisimme Jumalan vanhurskaudeksi”. (2 Kor. 5:21). KR -92: ”Kristukseen, joka oli puhdas synnistä Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.” Luther sanookin että synnit ovat näin Kristuksen päällä, eivät enää meidän päällämme. Autuas vaihtokauppa. Laki pysyy silti tietysti ohjaavana kristityn elämässä edelleen, mutta Luther sanoo että sitä ei saa päästää omaantuntoon, vaan tulee paeta Kristuksen turviin.
Jeesus sanoi että kukaan ihminen ei täytä lakia. Jeesus täytti lain kokonaan viimeistä piirtoa myöten. Ristillä hän sanoi viimeisiksi sanoikseen: ”Se on täytetty” tai ehkä se pitäisi kääntää pelkkä ”Täytetty”. Kun uskova alkaa elää Jeesuksen yhteydessä, voidaan sanoa että hän alkaa ”täyttää” lakia. Puutteellisesti kylläkin, mutta Pyhä Henki saa hänet halukkaaksi noudattamaan Jumalan tahtoa ja rakastamaan Jumalan lakia ja olemaan hänelle kuuliainen, koska hän on alkanut rakastaa Jeesusta, lain täyttäjää hänen sijaisenaan ristillä. Joka kunnioittaa Poikaa, kunnioittaa myös Isää. Ja joka rakastaa Poikaa, rakastaa hänen käskyjään ja rakastaa myös Isää ja Isän käskyjä. Poika ja Isä ovat yhtä.
Jorma Pitkäsellä on hyvä kirjoitus vaikeudesta ymmärtää armo. Ihmisen on vaikeaa ymmärtää, että uskovaisenakin hän on edelleen syntinen. Asiahan on ihan päinvastoin kuin ihminen luulee. Mitä enemmän hän on tekemisissä Jumalan Sanan kanssa sitä syvemmin hän ymmärtää likakaivon sydämessään. Pyhä Henki näyttää todeksi synnin. Siksi Paavali huudahtaa (Room. 8:21-25) ”minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista”, kun hän näkee jäsenissään (kuoleman ruumis, turmeltunut luonto) toteutuvan toisenlaisen lain, joka sotii uudestisyntyneen mielen lakia vastaan ja pitää vangittuna synnin laissa. Tämän tähden herää ylistys ja kiitos Jumalalle: Jeesus Kristus Herramme pelastaa meidät tästä kuoleman ruumiista. Nyt kuitenkin tilanne on kaksijakoinen, palvelemme uudella, uudestisyntyneellä mielellä Jumalan lakia mutta kuoleman ruumiilla (lihalla) synnin lakia.
Ajassamme on myös esillä käsitys ”armosta ilman armahdusta”; armo on tässä ”uuskäsitteellistetty”. Armosta on tullut jonkinlainen armeliaan anteliaisuuden synonyymi – usein myös kirkollisissakin yhteyksissä. Liekö tässäkin taustana kristinuskon pelkistäminen eettisyydeksi ja lähimmäisenrakkauden julistukseksi. Vähän kuin syy ja toivottava seuraus olisivat muuttaneet keskinäistä järjestystä. Anteliaisuudellamme kohti kunniaaamme?
On myös sellaista eetosta, että ”armossa on kylliksi”: lakia ei saa julistaa, ”tuomita”; on suvaittaja eli hyväksyttävä; missään nimessä ei saisi tehdä ratkaiua lähteä seuraamaan Mestaria. Vastavetona sitten on julistus ”tuomiopäivän pasuunana”, jossa on päätetty parantaa itse oma elämäntapa Jeesusta seuraamalla (=yrittämällä yhä uudestaan). Synti julistetaan synniksi – siis lähinnä muiden synnit.
Onko tässäkin jonkinlaista polarisoitumista?
Aito kaita tie ei kovin leveä ole, ja vanhaa negrospirituaalia mukaillen todellakin: ”Vaarat vaanii tielläni. Lankean, ken nostaisi…” Ei vaani ainoastaan julkisynnit vaan ehkäpä se perinteinen siivosyntisen (= meidän?) voittoisa ylpeyden synti.
Siinä synti ehkä (juuri ja juuri) muistetaan Jumalasta erottavana, mutta kuitenkin tuo synti nähdään vain epätäydellisyytemämme – ja näin itse kullekin jää vielä meille kullekin riittävä ”kunniallinen omavanhurskaus” kuvitelmaksi. On kieltämättä hapeällistä tuntea itsensä aidosti langenneeksi ihmiseksi, joka tarvitsee vapauttavan tuomion päästäkseen sitten astumaan vapauteen omavanhurskauden vankilasta, Mestaria seuraamaan. Kiusauksena voi toki olla vielä säilyä halu sinne jäädä omine mielikuvinemme, köllöttelemään tai harjoittelemaan.
Jospa ajatus kärsivästä ja häväistystä uhrista ja sen ansiosta arvomme ansiottomasta arvon nostamisesta tuomioineen onkin ihan totisinta totta?
Jukka, Aamen! Hyvin kiteytetty!
Kirjoitusvirheeni korjaus toiseksi viimeisen kappaleen viimeisessä lauseessa:
…Mestaria seuraamaan. Kiusauksena voi toki vielä säilyä halu jäädä sinne omine mielikuvinemme, köllöttelemään tai harjoittelemaan.