IUSTITIA:ssa 36/2019 on Timo Eskolan artikkeli Christus Victor -teoriasta. Tämä on kiinnostanut minua pitkään, koska kyse on kristinuskon ydinasiasta: sovitusopista. Olen kuunnellut kaikki aiheeseen liittyvät luentovideot STI:n sivulta ja lukenut luentomateriaalit. Olen lukenut myös Anselm Canterburylaisen (1033-1109) teoksen ”Cur Deus homo (suom. Minkä tähden Jumala tuli ihmiseksi). Kirja on ilmestynyt nimellä ”Jumala ihmiseksi” (1991). Anselm C. siis liittyy tähän teoriaan, koska siinä esitetään, että uhriin perustuva sijaissovitus (satisfactio vicaria) on peräisin myöhäiskeskiajan lakikäytännöistä ja tullut kristinuskoon vasta tuolloin myöhäisessä vaiheessa Anselmin keksintönä.
Tarkoitukseni on varoittaa tästä teoriasta ja sen vaikutuksesta teologiassa, että me Jeesuksen uhrisovitukseen ristillä sijaisenamme uskovat pitäisimme silmällä tämän käsityksen esiintymistä missä se sitten esiintyykin, sillä se esiintyy teologiassa todella laajasti. Kannattaa erityisesti huomata, että tämä teoria edustaa luterilaiselle Ristin teologialle vierasta Kunnian teologiaa!
Timo Eskolan luentomonisteesta:
”Sovitusopista käydään kiistaa, eivätkä jännitteet ole aivan helppoja. Moni kokee ajatuksen Jumalan rakkaudesta niin voimakkaana, että uhrista ei kannata puhua. Eikö perinteisen sovitusopin takana vaani ajatus, että Jumala vihaa ihmisiä? Toisaalta jotkut vastustavat Raamatun opetusta siksi, että ajatukset verta vaativasta Jumalasta ja kuviteltujen syntien sovittamisesta ovat nykyajalle vieraita. Erilaiset teemat risteilevät. Kyseessä on siten sekä ideologinen että hermeneuttinen ongelma. Yksi puhuu monergismista, jossa Jumala armahtaa miten tahtoo, ja toinen partisipaatiosta, rauhanomaisesta yhteydestä pelastuksen (tavalla tai toisella) tuovaan Kristukseen. Keskustelua varten on yhtäältä kysyttävä, mitä Raamattu asiasta opettaa, ja toisaalta haettava keskustelun argumentteja. Raamatusta nousevat ensinnäkin käsitteet, keskeiset kontekstit ja ohjaavat narratiivit.
Kun Vanhassa testamentissa tai Uuden testamentin teologiassa puhutaan sovituksesta, esillä ovat kuvat temppelistä ja uhreista. Mieleen tulee etenkin suuren sovituspäivän liturgia. Termeistä keskeisimmät ovat heprean kipper ja kreikan hilaskomai. Semanttiseen kenttään kuuluvat puolestaan esimerkiksi käsitteet uhri, karitsa, pukki, veri, pappi, armoistuin, pirskottaminen, alttiiksi antaminen, teurastus, lunastus, synti, risti, kuolema ja anteeksianto. Sovitus ei siten käsitteenä ole yleisen tason pelastushistoriallinen käsite. Sitä ei käytetä samalla tavalla, kuin vaikkapa ajatusta kansan restauraatiosta tai pahan valtojen ja kuoleman voittamisesta.
Alussa mainitut pohtijat eivät yleensä arvioi eksegeettistä käsitystä sovituksesta. Sen sijaan heitä yleensä yhdistää se, että huolimatta erilaisista perusteista he jossain vaiheessa vetoavat ruotsalaiseen Christus Victor -teoriaan. Voittoisasta Kristuksesta puhuva käsitys hylkää perinteiset ajatukset Kristuksen veriuhrista. Monet tutkijat viittaavat suoraan Gustav Aulénin tunnetuksi tekemään jaotteluun uhrisovituksen ja pahan vallan voittamiseen perustuvan pelastuksen välillä. Keskustelussa jako esitellään “anselmilaisen” hyvitysajatuksen ja “klassisen” sovitusopin erona.
Aulén esitti, että Kristuksen veriuhriin ja syntien sovittamiseen perustuva sijaissovituksen pelastusoppi (satisfactio vicaria) on syntynyt myöhään. Se on hänen mukaansa tullut kristilliseen kirkkoon vasta Anselm Canterburyläisen teologian kautta. Perinteisempi näkemys puhuu Aulénin mukaan Kristuksesta kuoleman valtojen voittajana (Christus Victor). Sitä ovat hänen mielestään edustaneet kirkkoisät aina keskiajalle asti. Seuraavassa keskitymme Christus Victor -teoriaan. Aulénin teoriassa on nimittäin kaksi vakavaa ongelmaa, joita ei ole juurikaan otettu huomioon. Ensinnäkin Uudesta testamentista löytyvä sovitusoppi julistaa varsin yksiselitteisesti Kristuksen sijaiskuolemaa uhrina ihmisten syntien edestä. Toiseksi on pantu liian vähän merkille sitä, että Aulénin teoria nousee 1900-luvun alun uuskantilaisesta dogmatiikasta. Hänen esikuviaan ovat Albrecht Ritschl, Adolf Harnack ja Erich Vogelsang. Aika harva nykyajan tutkijoista haluaisi enää Aulénin tavoin samastua noiden teologien näkemyksiin – jos ovat tilanteesta tietoisia.” (KIISTA SOVITUSOPISTA – kumoaako Christus Victor Kristuksen uhrin? (1) Christus Victor, aikamme eksegeetit ja sovitus, Timo Eskola / STI )
https://sti.fi/wp-content/uploads/2013/07/Timo_Sovitus1.pdf
Koko luentomateriaali löytyy täältä:
https://sti.fi/luentomateriaalit
Oppihistorian jaotuksen kehitti saksalainen dogmaatikko Albrecht Ritschl (1822-1889). Hänen uuskantilainen teoriansa perustui Immanuel Kantin käsitykseen todellisuuden luonteesta. Ritschlin pääajatuksen mukaan kristillisen uskon ydin on etiikassa. Uskonto kuuluu kuten Kantinkin mukaan käytännöllisen järjen alueelle. Ritschlin pääajatukseksi vakiintui käsitys Jumalan valtakunnasta.
Kantin oman filosofisen teorian kulttuurievoluution mukaan uskonnot tulevat vähitellen kehittymään globaaliksi eettiseksi yhteisöksi (jota ohjaa YK:n kaltainen instituutio). Ritschl katsoi myös, että ihmiskunnan henkinen ja eettinen päämäärä on Jumalan valtakunta ja kristinusko kasvaa vähitellen täydelliseksi eettiseksi yhteisöksi. Käsitys sovituksesta tulee Ritschlin mukaan rakentaa sen varaan, että pyritään kohti universaalia hyvää lopputulosta, joka on siis Jumalan valtakunta.
Protestanttisen sovituskäsityksen muuttuminen Kantin filosofian vaikutuksesta
- Ritschl määrittelee ’latinalaisen sovitusopin ja puhuu vastakkainasettelusta
- Ritschl vastustaa juridista sovitusopin tulkintaa
- Sovitus saadaan aikaan Jumalan toiminnan ja ihmisen toiminnan tuloksena
Ritschlillä vastakkainasettelun lähtökohta on Anselmin kirja (Cur Deus homo), jossa tämä vastustaa eräitä itäisten kirkkoisien näkemyksiä, jotka selittivät Kristuksen kuolemaa Paholaiselle maksettuina lunnaina. Anselmin mukaan Paholaisella ei ole oikeuksia ihmiseen eikä sellaista velkaa ole maksettavana. Anselm puhuu Jumalan vihasta ja aikomuksesta rangaista syntistä. ”Ritschlin mukaa Anselmin pelastuskäsitys on perustunut käsitykseen hyvittämisestä (Genugthuung). Se liittyy olennaisesti maksun ajatukseen. Voisi tietysti ihmetellä, miksi teologin tulisi välttää Kristuksen uhrikuoleman ajatusta, sillä se on joka tapauksessa Uuden testamentin tekstien omaa käsitteistöä. Ritschl käsittelee aihetta kuitenkin filosofian näkökulmasta. Hänen mielestään sovitusoppia tulee arvioida ’liikkeen’ suuntautumisen näkökulmasta. Latinalaisessa sovitusopissa Kristuksen kuoleman vaikutuksen ajatellaan suuntautuvan tästä maailmasta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ritschl ei hyväksy sovitusoppia, joka perustuu uhritoimitukseen, vaikka Raamatussa puhutaan tietenkin temppelistä uhritoimituksineen ja jo ihan Raamatun alkulehdiltä luemme Kain ja Abelin uhreista. Ritschlille ajatus uhrista ei sovi, koska liike suuntautuisi tällöin kohti Jumalaa ja häntä yritettäisiin muuttaa. Siksi Ritschl katsoo, että Anselmin käsitys Jumalan pelastavasta toiminnasta on virheellinen. Ritschl katsoo, että Kristuksen kuoleman vaikutus ei kohdistu Jumalaan vaan kohdistuu ihmisiin.
Mutta miten on? Mitä Raamattu sanoo? Hepr. 9:14 ”kuinka paljon enemmän on Kristuksen veri, hänen, joka iankaikkisen Hengen kautta uhrasi itsensä viattomana Jumalalle, puhdistava meidän omantuntomme kuolleista teoista palvelemaan elävää Jumalaa” Lue myös esim. Room. 5:8-11, 2 Kor. 5:18-21, Gal. 3:13, Ef. 2:16, Kol 1:20-22, 1 Tess. 1:10
”Ritschl muuttaa siten Raamatusta nousevan käsityksen syntisten ja Jumalan välisestä suhteesta. Sitä ei enää ohjaa kultillisten (uhri-) esikuvien teologia, vaan Kantin ajatus moraalisesta maailmanyhteisöstä…Uhriteologian analyysiä Ritschliltä ei löydy. Hän ei myöskään osoita, että sijaisuuden ajatus puuttuisi varhaisilta isiltä. Tarkalleen ottaen hän puhuu kahdesta eri virtauksesta. Lisäksi myös Anselmin käsittelyssä on ongelmia…”(Iustitia 36/2019). Eskola kirjoittaa, että Ritschlin teosten eri editiot ja englanninkielinen käännös poikkeavat toisistaan. Saksankielisessä kolmannessa laitoksessa (1889) Ritschl väittää, että Anselmin käsitys hyvityksestä (satisfaktio) perustuu saksalaiseen rikoslakiin.
Ritschl: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa, ajatus uhrista hylätään
”On ilmeistä Ritschl haluaa hylätä juridisen näkökulman filosofisista syistä. Kuten yllä nähtiin, vastakkainasettelu monergismin ja subjektivisimin välillä nousee keskeiseksi: Ritschlin mukaan liikkeen ’suunta’ (vaikutus) määrää teorian. Kantilaisen epistemologian perusteella hän väittää, että pelastuksen tulee tässä mielessä perustua yksin Jumalan työhön. Jostain syystä Kristuksen työ ei ole osa tätä. Syynä saattaa olla Saksassa 1800-luvun lopulla yleinen erityisen kriittinen evankeliumitutkimus, joka muutti myös kristologian perusteita. Lopputulos on ilmeinen: Jumalaa ei tarvitse eikä edes voi sovittaa. Sovitus merkitsee Ritschlille ainoastaan sitä, että ihminen hyväksyy Kristuksen uskollisuuden. Ajatus uhrista hylätään.
”Vaikutus suuntautuu joko ylöspäin Jumalaan (kuten uhrissa) tai alaspäin (kuten Jumalan antamassa avussa). Ritschlin mukaan vain jälkimmäinen varmistaa todellisen monergismin. Seuraavaksi Ritschl asettaa tämän näkemyksen Anselmin teologiaa vastaan. Hänen mukaansa Anselm pitää syntiä vain Jumalan kunnian loukkaamisena (Ehre) ja tässä on ainoa syy hyvityksen vaatimiseen. Samalla tästä seuraa kuitenkin vaikeus selittää kristologiaa pelkän ’alaspäin’ suuntautuvan ideologian avulla.” …”(Eskola, Iustitia 36/2019)
Jumalan vihasta ei pidä puhua, koko uskonnon malli muuttuu
”…kenenkään ei Ritschlin mukaan pitäisi puhua sovituksesta tai vanhurskauttamisesta vedoten lunastamiseen (expiation) tai hyvittämiseen (satisfaction) Vastaavasti ei pidä puhua Jumalan vihasta…Ritschlin mukaan ei ole myöskään olemassa syntien ja rikkomusten rangaistusta. Hänen mukaansa Jumalan lailla ei siten ole enää samanlaista roolia kuin luterilaisessa pelastusopissa. Jumalan ja ihmisen kohtaamista ei enää arvioida perinteisellä tavalla syntisen ihmisen ja taivaallisen Tuomarin kohtaamisena. Niinpä Jumalaa ei enää pidetä oikeuden ja vanhurskauden toteuttajana. Koko uskonnon malli on muuttunut. Tämän kaiken Ritschl perustelee väitteellä ’alkuperäisyydestä’: sijaissovituksen ajatusta (satisfactio vicaria) pidetään myöhäisenä keksintönä. Sen väitetään turmelleen aidon klassisen sovitusopin.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Soteriologian narratiivi muuttuu
”Yhteenvetona voidaan todeta, että juuri Ritschl muuttaa soteriologian narratiivin. Hän hylkää sijaissovituksen ajatuksen. Jeesuksen kuoleman merkitystä ei tule hänen mukaansa hakea Jumalan tuomioista – ei vaikka Uuden testamentin kohdat puhuisivat sen puolesta. Ritschlin mukaan Kristus hankki sovituksen kuuliaisuudellaan. Siksi myös pelastuminen ja uusi yhteys Jumalaan toteutuu uuskantilaisen pelastusopin mukaan toisella tavalla: partisipaationa Jumalan valtakuntaan, siihen yhteisöön, joka elää kuuliaisena Jumalan edellyttämälle eettiselle maksiimille…ei kykene määrittelemään myöskään vanhurskauttamista …perinteisellä tavalla…’myös lunastuksen tulee perustua etiikkaan’. (Timo Eskola, Iustitia 36/2019).
Ihmisen ongelma ei ole synti ja syyllisyys, ihminen on uhri ja Kristus on voittoisa sankari
”Juridisella aspektilla ei ole enää merkitystä. On ilmeistä, että Ritschlin sivistyneessä osallisuuden soteriologiassa Jumalan tuomion ajatus ei ole ensinkään todellinen. Henkilökohtainen syyllisyys ei ole ongelma. Sen on korvannut jonkinlainen yleisen tason kollektiivinen ongelma, joka on enimmäkseen ollut vankeutta: kun Kristus voittaa kosmisen taistelun, hän kukistaa pahan vallat. Siksi tuloksena on Christus Victor, vaikka Ritschl ei itse käytä tätä termiä. Ihminen ei ole syyllinen, vaan uhri. Kristus taas ei ole uhri, vaan voittoisa sankari. Johdonmukaisesti kristityn elämä ei merkitse syntien anteeksiantoa eikä vapautumista Jumalan tuomion alta, vaan uskollisuutta ja moraalisesti korkeatasoista elämää Kristuksen imitaatiossa – uuden yhteisön eettistä elämää ilman lakia ja evankeliumia.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Entä Luther? Onko Lutherin sovituskäsitys ongelmallinen?
”Aikamme debattien keskeisenä väitteenä on, että Luther oli omaksunut ongelmallisen sovituskäsityksen ja tähän liittyneen vanhurskauttamiskäsityksen. Siksi esimerkiksi Paavalin teologiaa ei tulisi tulkita luterilaisella tavalla. Ritschl on vakuuttunut, että Luther seuraa Anselmia. Hän esittää, että Luther omaksui juridisen näkemyksen ja että tämän soteriologia perustui sijaiskärsimyksen ajatukseen…”(Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nietzschen vaikutus
”Ensinnäkin Ritschl esittää, että tällainen sovitusteologia käsittelee syntiä rikoksena: ’synti koetaan vain loukkauksena, joka suuntautuu henkilöön, jolla voidaan sanoa olevan ihmistä korkeampi arvo’. Tämä on majeestettirikos laesa majestas, loukkaus kuninkaan tai Jumalan arvokkuutta vastaan. Se merkitsee, että ’Jumalan oikeus on niin suuri, että hän ei jätä syntiä rankaisematta, mutta säälistä antaa oman viattoman Poikansa rangaistuksen kärsijäksi.’ ”On jossain määrin hämmentävää, että Nietzsche käytti kristinuskon vastaisissa kirjoituksissaan täysin samaa perustetta.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Ei enää jakoa lakiin ja evankeliumiin!
”Lutherin ja Ritschlin suhteesta voidaan löytää erityisiä piirteitä. Ensinnäkin jälkimmäinen väittää, että teologien ei tule enää tehdä jakoa lain ja evankeliumin välille. Tämä tarkoittaa, että Jumalan lakia ja pyhiä käskyjä ei tule asettaa rooliin, jossa ne paljastavat ihmisen synnit. Vastaavasti armoa ei voi enää tulkita niin, että syntiset vanhurskautettaisiin vain sovituksen ja Kristuksen sijaiskärsimyksen perusteella. Sijaissovitukselle ei ole tilaa Ritschlin pelastusopissa. Näin päädytään toiseen merkittävään siirtymään. Ritschlin ajattelussa ei ole jumalattoman vanhurskauttamista, satisfactio impii. Hän ei enää puhu samalla tavalla vanhurskauttamisesta (koska se on muuttunut partisipaatioksi).
”Kolmanneksi Ritschlin mukaan juridinen ja kultillinen käsitys ei selitä sovitusoppia. Ehkä suorastaan Schleiermacherin jalanjäljissä…hän omaksuu subjektiivisen ja sosiologisen tarkastelutavan. Tämä on jossain määrin epäjohdonmukaista, koska hän hylkää sijaissovituksen osalta nimenomaan yksilöllisen näkökulman ja henkilökohtaisen syyllisyyden. Silti …Ritschlin soteriologiasta tulee kategorisen imperatiivin uusi versio siitä, minkä ihminen tietää moraalisesti täydelliseksi, hänen tulee myös pyrkiä toteuttamaan henkilökohtaisessa elämässään Jumalan valtakunnassa.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
”Tarkalleen ottaen Ritschlin narratiivi on filosofinen. Sovitus tulkitaan valistuksen hengessä: se on kantilainen vapautuksen toimi. Jumala toimii itsensä kanssa kamppailevien ihmisten hyväksi vapauttaen heidän siitä vanhasta teologisesta suuresta kertomuksesta, joka merkitse ihmiselämän uskonnollista kokonaistulkintaa (vrt. Weber). Tämä Jumala vapauttaa biblisismistä ja uskonnollisesta fundamentalismista. Ritschlille kristillinen usko ja elämä perustuvat käytännölliseen järkeen. Siksi ne puhuvat etiikasta ja Jumalan valtakunnan suuresta moraalisesta päämäärästä. Juuri siksi käskyillä on myönteinen rooli uudessa uskontulkinnassa. Regimenteistä ja lain ja evankeliumin vastakkainasettelusta luovutaan. Ja samasta syystä sovitus ei voi merkitä syntien anteeksiantoa, koska laki ei enää tuomitse synnistä. Ritschl ottaa askeleen kohti Christus Victor -teoriaa, mutta hän itse ei vielä käytä termiä. Hänen Kristuksensa voittaa kuoleman ja uusi elämä merkitsee partisipaatiota Jumalan valtakuntaan.” (Timo Eskola, Iustitia 36/2019)
Nämä ovat siis vain valikoimiani otteita sieltä täältä Iustitiassa olevasta Eskolan kirjoituksesta. Kannattaa lukea luentomonisteet ja kuunnella videot. Lisäksi täältä löytyvät Sovitusteologia Christus Victor -kirjoitukset, joita on yhteensä 8.
https://timoeskola.wordpress.com/2019/10/09/sovitusteologia-ja-christus-victor-1
Seuraavaksi Eskola käsittelee piispa Aulenin Christus Victor -teoriaa, mutta lopetan tähän.
Sitaatti linkistä:
https://timoeskola.wordpress.com/2019/10/25/sovitusteologia-ja-christus-victor-5/
”Aulénin Christus Victor -teorian pääpiirteet
Kantilainen tietoteoria on keskeinen Aulénin teologiaa selittävä tekijä: kaksi pelastusopin narratiivia erotellaan toisistaan siksi, että toinen suuntautuu “ylöspäin” ja toinen “alaspäin”. Molemmat eivät voi olla samaan aikaan totta. Niinpä Ritschlin antagonismi objektiivista (juridista) näkemystä vastaan välittyy myös Aulénille. Näin syntyy avoin jännite Uuden testamentin soteriologisten kohtien kanssa. Aulén yrittää tulla toimeen kahden keskenään ristiriitaisen narratiivin kanssa, mutta Christus Victor voittaa. Siksi voidaan sanoa, että Aulén pitäytyy uuskantilaiseen epistemologiaan ja se luo hänen teoriaansa lopulta kaikkein vahvimman rakenteen.
Yhteenvetoa:
1. Ensinnäkin Christus Victor -teoria perusteltuna tieteellisenä teoriana on osoittautunut virheelliseksi. Ritschl puhui monenlaisista virtauksista ja Aulén, etenkin tarkemman analyysin jälkeen totesi, että erilaiset esitykset ovat pelkkiä aspekteja eiväkä sulje toisiaan pois. Ei ole olemassa mitään yhtä “klassista” oppia, joka tulisi asettaa vastakkain sijaissovituksen ajatuksen kanssa. Tätä ei löydy myöskään kirkkoisien teksteistä. Meidän aikamme lukijoille sen pitäisi viimeistään Pelikaanin analyysien jälkeen olla itsestään selvää.
2. Selitysteoria kokonaisuudessaan on rakennettu Kantin tietoteorian varaan. Varsinainen syy sille, että “objektiivinen” näkemys hylättäisiin, on kuvitelma että Jumala ei kuulu objekteihin, joita voitaisiin tutkia teoreettisen järjen keinoin. Siksi jäljelle jää vain vaikutus (Wirkung), eli ajatus siitä, että ainoa oikea tapa käsitellä sovitusteologiaa on käytännöllisen järjen ja vaikutuksen lähestymistapa. Siksi onkin erikoista, miksi monet hyväksyvät Christus Victor -teorian, vaikka tutkijat meidän aikanamme eivät enää hyväksy tai omaksu tuollaista filosofista perustetta.
3. Lisäksi teorian mustavalkoisella asetelmalla ei ole mitään tekemistä Uuden testamentin kanssa. Siellä sovitusterminologia ja uhriteologia perustuvat täysin sijaissovituksen ajatukseen. Kaikki kielikuvat ja narratiivit tukevat käsitystä. Tästä syystä myös dikaiosynē-sanueen sanat ovat keskeisesti juridisia. Mikään eksegeesi ei voi purkaa tuota lingististä todellisuutta teksteistä pois. Siksi on selvää, että yksikään Aulénin postulaateista ei nouse raamattuteologiasta. Ilmeisesti siksi hänen oli pakko korjata niitä väitteitä, joita hän on aiemmin esittänyt Raamatusta.
4. Edelleen Anselmin tekstien käsittely on epäjohdonmukaista. Ritschl itsekin jo epäröi kuvitelmissa siitä, että hyvittämisen ajatus nousisi pelkästään saksalaisesta lainkäytöstä ja Anselmin “lombardialaisesta” identiteetistä. Vaikka moni meidänkin aikamme kirjoittaja vielä toisinaan viittaa keskiaikaiseen lakikäytäntöön, väitteelle ei ole perusteita. Lisäksi he näyttävät unohtavan, että Aulén ei ensinkään perustele latinalaista näkemystä saksalaisen juridiikan avulla.
5. Mitä tulee satisfactio vicariaan, Aulén on ambivalentti. Hän kirjoittaa: “hänen kärsimyksensä ja kuolemansa saa sijaisuuden luonteen. Se tuottaa hyvityksen synneistä ja ihmisten syyllisyydestä”. Kuitenkin hän saattaa samaan aikaan sanoa, että tietoteoreettisten syiden perusteella sijaisuuden ja hyvityksen (Ritschl: Genugthuung) ajatukset ovat jo periaatteen tasolla virheellisiä.
6. Lopuksi on todettava, että tutkijat eivät pääse yksimielisyyteen siitä, onko latinalainen käsitys myös “luterilainen” käsitys (kuten Ritschl väittää), vai onko luterilainen käsitys vahvasti sitä vastaan (näin Aulén). Vaikka monet nykyajan tutkijat väittävät Auléniin viitaten, että luterilainen käsitys on turmellut läntisen näkemyksen sovituksesta ja vanhurskauttamisesta, ei ole siten selvää mihin heidän väitteensä perustuu. Ainakaan se ei perustu siihen, mitä Aulén itse on kirjoittanut.
Christus Victor -teorian väistämätön purkautuminen
Jo kohtalaisen lyhytkin, mutta suoraan lähteisiin menevä analyysi osoittaa, että laajaa suosiota saanut Christus Victor -teoria on tieteellisesti käymätön. Kaikki polarisoivan teorian perusteeksi esitetyt argumentit on kumottu – ja pääosan niistä kumosi itse teorian keskeinen kehittäjä Aulén. Koko vastakkainasettelu klassisen sovitusopin (Christus Victor) ja “latinalaisen” sovitusopin (Anselm) välillä on tehty virheellisesti.
On epäilemättä niin, että etsiessään omalle soteriologialleen mallia Ritschl pyrki muotoilemaan käsityksensä Anselmin näkemyksen vastakohdaksi. Sovitusnäkemysten kahtiajako perustuu siten Anselmin kirjan kritiikkiin ja klassiseksi näkemykseksi on määräytynyt puolivahingossa käsitys, joka periaatteessa puhuu vain “velasta Paholaiselle”. Ritschl itse ei tosin omaksu tuota näkemystä. Sen sijaan hän etsii soteriologista mallia, jossa Kantin eettinen uskonnontulkinta sovitetaan sovitusteologiaan. Silloin sovitus perustuu jonkinlaiseen ylätasolla tapahtuvan sovinnonteon ajatukseen ja johtaa moraalisesti arvokkaaseen elämään. Ritschlin mielestä kyse on epämääräisestä valtapiirin vaihtumisesta ja partisipaatiosta “Jumalan valtakuntaan”, josta tuli Ritschlille keskeinen käsite. Samalla luovuttiin jumalattoman vanhurskauttamisesta ja “pelastus” alkoi merkitä eettisesti tavoitteellista elämää uudessa valtakunnassa.
Tutkimuksessa Ritschlin kirjojen takia elänyt väite siitä, että vastakkainasettelu olisi alun perin saatu saksalaisesta oikeuskäytännöstä, on perusteeton. Itse asiassa Ritschl itsekin epäröi liioittelevan selityksen esittämisessä. Kysymykset synnin saamasta tuomiosta, ihmisen perustavasta syyllisyydestä ja Kristuksen uhrikuolemasta ovat keskeistä Raamatun sanomaa. Niitä on mahdotonta yrittää selittää pois pelkän lombardialaisen sosiaalisen hierarkian perusteella.
Toiseksi jo Ritschl itse ja myöhemmin Aulén joutuivat tarkentamaan mustavalkoista väitettä siitä, että kreikkalaiset isät olisivat opettaneet ainoastaan voittoisaa Kristusta. Perinteinen sovitusoppi uhriteologioineen löytyy niin Apostolisilta isiltä kuin muilta toisen vuosisadan isiltä. Aivan erityisen aseman se sai ehtoollisteologiassa, mikä on täysin ymmärrettävää. Pelikan on osoittanut tämän patristiikan alueella vastaansanomattomasti. Mitään yhtä “klassista” sovitusoppia ei ole ollut – ei siinä muodossa, kuin se on haluttu Christus Victor -teorian puitteissa esittää.
Kolmas ja fataali huomio koskee Uuden testamentin opetusta. Jo Ritschl joutui laajan teoksensa toisessa, Raamattua käsittelevässä osassa (jota ei oikeastaan koskaan siteerata tutkimuksessa, ehkä siksi, että sitä ei ole käännetty englanniksi) toteamaan, että niin Paavali kuin Hepralaiskirje kylläkin opettavat sijaissovitusta. Johtopäätöksen pitäisi olla selvä. “Latinalainen” sovitusoppi ei ole latinalainen, vaan heprealainen. Aikansa rationalistisen tavan mukaan Ritschl kuitenkin sovelsi periaatetta “sen pahempi tosiasioille”, ja sivuutti kirjansa toisessa osassa käsittellyn ilmeisen raamattuteologian teoksen kolmannessa osassa.
Aulén ei näin tehnyt. Aiheen käsittelyä korjaavassa artikkelissaan hän nostaa esille kaikki keskeisen Uuden testamentin tekstien sovituskohdat. Hän toteaa, että Raamatun käsitysten mukaan Kristuksen kärsimyksellä ja kuolemalla on sijaisuuden luonne (representative character). Tekstit puhuvat niin Jumalan vihan sovittamisesta kuin hyvityksestäkin. Kaikki perinteiset termit palaavat soteriologian kentälle. “Kristuksen täytyy kantaa se kärsimyksen, synnin ja syyllisyyden taakka, joka painaa ihmiskuntaa. Samalla hänen täytyy kantaa tuomion ja Jumalan ‘vihan’ taakka.” Näin ollen Aulén kumoaa itse oman teoriansa.
Lopulta päädymme analyysin pääkohtaan. Sekä Ritschlin että Aulénin teoriaa ohjaa uuskantilainen hermeneutiikka. Edellä on kohta kohdalta nostettu esille, että molemmat arvioivat sitä, suuntautuuko sovituksen työ kohti Jumalaa (ylöspäin), vai kohti ihmistä (alaspäin). Uhriteologia on molempien mukaan väärä siksi, että sen “vaikutus” (Wirkung) suuntautuu Jumalaan yrittäen muuttaa tämän tahtoa (ja vihaa). Pelastuksen oikea vaikutus suuntautuu molempien mielestä yksinomaan ylhäältä alas (tätä perustellaan kauniilla sanalla monergismi). Siksi soteriologia johtaa vain pahan valtojen voittamiseen. Lopputuloksena on eräänlainen (valistuksen ihmiskuvan mukainen) kasvojen säilyttämisen sovitusoppi. Ihminen on uhri ja vanki, ei syyllinen. Hänet vapautetaan pahan vallasta, mutta hänessä ei ole syntiä, joka pitäisi sovittaa. Siksi ihminen on lopulta aktiivinen toimija, ja “pelastuksesta” tulee partisipaatio Jumalan valtakuntaan. Kantilta Lotzen kautta Ritschlille ja uusprotestanttiseen teologiaan – Lundia unohtamatta – kulkeutunut filosofinen malli on kuitenkin täysin käymätön. Sitä ei soteriologian ulkopuolella hyväksy nykyään juuri kukaan. Ja erityispiirteenä mainittakoon, että Suomessa Tuomo Mannermaa oppilaineen taisteli sitä vastaan vuosikausien ajan.”
Jäin miettimään subjektiivisuuden puolen karsastamista. Ikään kuin koko kristinusko olisi vain pään/järjen tietoa opista ilman mitään kokemuksia. Sillä onhan sillä mitä uskotaan oltava yhteys elävään elämään. Eihän se ole kristinuskoa, että se mitä sanotaan uskottavan ei mitenkään näy ihmisen elämässä ja käyttäytymisessä. Kaikki olisi vain tiettyjen rituaalien suorittamista ilman sen kummempaa sydämen uskoa ja sen näkymistä elämässä, esim. siinä miten kohtelee muita ihmisiä. Uskova Jeesuksen seuraaja, Jumalan lapsi on kutsuttu palvelemaan lähimmäisiä sillä rakkaudella, mikä on lahjaa Jumalalta. Jos se on itsekästä oman edun ja kunnian tavoittelua, se ei todellakaan kumpua kristillisestä uskosta.
Ei voi olla olemassa kristillistä uskoa ilman kokemuksia ja tunteita. Ihminen on tunteva ja kokeva ja kokemukset tuovat ymmärrystä uskoon ja saavat ihmisen elämään sen mukaisesti. Mikäli hän nyt sitten todella on uudestisyntynyt Pyhästä Hengestä. Yleensä tätä kyseenalaistamista ei siedetä, mutta Raamattu kehottaa tutkimaan itseään onko sitä uskoa vai ei.
Anselm sanoo näin: ”joka ei ensin usko, ei ymmärrä, sillä joka ei ensin usko, ei voi kokea, ja joka ei ensin ole kokenut, ei tule tuntemaan. Että on kokenut, on enemmän kuin että on pelkästään kuullut. Ja aivan samoin on kokeneen hallussa oleva viisaus enemmän kuin vain kuunnelleen hallussa oleva tieto.” (Epistola de Incarnatione Verbi).
Riitta, ei meitä kiinnosta Aulenin ja Uolevin, eskolan analyysit ja sinun pitkät monologit. Nyt vähän ryhtiä siihen kirjoittamiseen. Pystyt parempaan, uskon niin.
Sami, jos sinua ei kiinnosta niin se ei suinkaan tarkoita, että muita ihmisiä ei kiinnostaisi.
Kyllähän todellinen usko ja kokemus toisiinsa liittyvät, vaikka kokemus tunteineen voi ollakin tulkinnanvaraista ja erilaista eri aikoina ja eri elämäntilanteissa. Uskoon liittyy ojentautuminen jotakin kohti, mikä liittyy uskon kohteeseen. Elämässä meidän omat ratkaisumme ja toimintamme, ajatuksemme – ja elinpiirimmekin – vaikuttavat elämäämme kristittyinä, oikeaan tai/ja väärään suuntaan. Kuka sitä sitten on kyvykäs arvioimaan, on oma kysymyksensä. Jumalan voimasta me kristityt elämme ja vaellamme, ja toki voimme omilla valinnoillammekin vaikuttaa siihen, olemmeko missä määrin ”maailman” tai/ja Jumalan voimien vaikutuspiirissä.
Ei meitä turhaan ole tituleerattu ”Jumalan kirjeiksi maailmassa”. Osataanko meitä sitten tulkita tai olemmeko halunneet olla ”oikein luettavia” kirjeitä (ja säilyyko Herran käsiala, kuten aikoinaan kysyttiin Neuvosteliiton kristittyjen eräässä laulussa), on pohtimisen arvoinen kysymys. Se kysymys ei kuitenkaan meitä pelasta. Eikä ”Victor”.
Kiitos Riitta mielenkiintoisesta blogistasi. Toki tuo sanan ohella kokemuskin kuuluu kristinuskoon. Toteaahan myös Paavali (2Kor13:5): ”Koetelkaa itseänne, oletteko uskossa; tutkikaa itseänne. Vai ettekö tunne itseänne, että Jeesus Kristus on teissä?” Oma kysymyksenä sitten on tuo kokemus, miten se ilmenee. Mielestäni se ei ole kuitenkaan tunnetta, vaan siihen liittyy tietty varmuus Jumalan läsnäolon kokemuksesta. Miten se sitten ilmenee on toinen kysymys.
Prof. emeritus Jouko N. Martikainen toteaa kirjassa – Kuninkaani on tieni – Lutherin galatalaiskirjeen selitykseen viitaten; se on merkittävin mystiikan perusteos koko kristikunnassa. In mysterio abscondita – salaisuuteen kätketty, josta prof Martikainen kirjoittaa: Se on lainaus Lutherin tekstistä (WA 40 1, 41,21) ”Passiivinen eli vastaanottava vanhurskaus on kätketty salaisuuteen” viitaten Paavalin kirjeeseen 1Kor2:7-9;…. ”vaan me puhumme salattua Jumalan viisautta, sitä kätkettyä, jonka Jumala on edeltämäärännyt ennen maailmanaikoja meidän kirkkaudeksemme,…”
Tuosta salatusta viisaudesta on puhuttu myös siten että sillä on paljon vihollisia, sillä Jumalan säätämyksenä tuo tie on tukittu orjantappuroilla ja ristillä. Esikuvana tuolla lienee Hoosea 2:6: ”Sentähden, katso, minä aitaan sinun tiesi orjantappuroilla,….ettei hän löytäisi polkujansa.”
Kiitos Kosti!
Ajattelin tuolla että ihminen on ”kokeva ja tunteva” lähinnä että esim. Jeesuksen ja Pyhän Hengen läsnäolon tuntee ilona ja rauhana. Se tunne valtaa esimerkiksi sananjulistusta kuunnellessa tai Raamattua lukiessa tai rukouksessa tai mietiskellessä Raamatun Sanaa. Kun tuntee että Jumala puhuttelee minua. Sana käy ns. kohti. Tai ymmärrykselle avautuu uusia asioita, joita ei ennen ymmärtänyt. Ihminen on luotu suhteessa -olevaksi olennoksi. Minä-sinä -suhteessa ihminen oppii tuntemaan itseään. Tuntemisella on tietysti tämäkin merkitys, että tuntee ja tunnistaa toisen persoonan.
Kiitos myös tuosta Lutherin Galatalaiskirjeen selityksen kohdasta. Luen tätä teosta todella usein. Minulla on Jukka Thurenin suomentama Sley-kirjojen versio.v. 2003. Sivuilla 20-21. Siteeraan: ”Mutta kaikkia muita ylhäisempi vanhurskaus, uskon vanhurskaus, jonka Jumala Kristuksen tähden ja ilman tekoja lukee meidän hyväksemme, ei ole yhteiskunnallista, ei seremoniallista eikä edes Jumalan lakiin nojaavaa vanhurskautta; se ei ensinkään koske meidän tekojamme vaan on jotain aivan muuta. Kaikki muut ovat ihmisen omaa, aktiivista vanhurskautta, mutta tämä on puhtaasti passiivista, lahjaksi saatua: me emme suorita tekoja emmekä anna mitään Jumalalle vaan ainoastaan otamme vastaan hänen lahjojaan ja olemme Jumalan meissä tapahtuvan vaikutuksen kohteena. Juuri siksi minun tekee mieli nimittää uskonvanhurskautta eli kristillistä vanhurskautta passiiviseksi. Se on salaisuuden verhoon kätkettyä vanhurskautta, josta maailma ei tajua mitään….”
”…ihmisjärki ei kykene riistäytymään irti oman aktiivisen vanhurskautensa otteesta eikä edes nostamaan katsettaan passiivisen eli kristillisen vanhurskauden puoleen, vaan riippuu riippumistaan kiinni omassa vanhurskaudessaan.” Käyttäen hyväkseen ihmisen luonnon heikkoutta Saatana yllyttää ja ajaa meitä yhä syvemmälle näihin ajatuksiin….”
Riitta
Kiitos mielenkiintoisesta teologisesta pohdiskelusta.
Kiitos Matias!
Miksi Christus Victor pitää hylätä? Miksi kirjoitin ja varoitin tästä teoriasta?
– väärä kristologia. Kristus ei todellisesti kärsi ja uhraa itseään, koska teorian mukaan hän ei ole uhri, vaan voittoisa sankari. Näyttäisi minusta doketismilta. Eli Kristus ei olisikaan ollut todellinen ihminen. Vaan vain näennäisesti. Hän ei varsinaisesti siis kuollutkaan oikeasti, vaikka Raamatun mukaan on näin. (esim. 1 Kor. 15), Aulen kyllä periaatteessa myöntää sijaissovituksen, mutta hän ei luovu ’Wirkungista*, suunta on alas Jumalasta.
– ”Ritschl ja Aulen joutuvat vaikeuksiin yrittäessään rakentaa vastakkainasettelun Christus Victorin ja satisfactio vicarian (=sijaissovitus) välille. Irenaeus kuului varhaisen kirkon isiin, jotka taistelivat doketistista gnostilaisuutta vastaan. Siksi he kielsivät kaiken opetuksen, joka kyseenalaistaa inkarnaation, Kristuksen todellisen ristinkärsimyksen tai ruumiillisen ylösnousemuksen kuolleista. Lisäksi Irenaues kuvasi koko pelastushistoriaa yhtenä kokonaisuutena. Kohdan Ef. 1:10 perusteella hän puhuu rekapitulaatiosta (anakefalaiosis). Hägglund toteaa tästä: se kuvasi ’kaikkea Kristuksen pelastavaa toimintaa hänen syntymästään viimeiseen tuomioon’ (viitaaus Adversus haereses, III, 21, 9-10).” (Eskola, Iustitia 36/2019, s. 86)
– Jumalan vihasta ja tuomioista ei enää puhuta
– sijaissovituksesta tai vanhurskauttamisesta ei puhuta, ei vedota lunastukseen ja hyvittämiseen (Ritschl hylkäsi ajatuksen sijaissovituksesta, Jeesuksen kuoleman merkitystä ei haeta Jumalan tuomioista, vaikka UT siitä puhuu.)
– syntien ja rikkomusten rangaistusta ei ole olemassa
– Jumalan lailla ei ole roolia synnin paljastajana kuten luterilaisessa pelastusopissa
– Jumalan ja ihmisen kohtaaminen ei merkitse syntisen ihmisen ja taivaallisen Tuomarin kohtaamista
– Jumala ei ole lopullisen oikeuden ja vanhurskauden toteuttaja!
– lunastus perustuu etiikkaan
– juridisella aspektilla ei merkitystä, vaikka vanhurskauttaminen on juridinen termi (ehkä syynä Jumalan tuomion hylkääminen, joka taas johtaa Jumalan pyhyyden ja vanhurskauden hylkäämiseen)
– jumalattoman vanhurskauttamisen hylkääminen
-vanhurskauttamisopin hylkääminen
– uskon Kristuksen veriuhriin hylkääminen sovitusperusteena synneistä
– Jumalan tuomion ajatus ei ole todellinen, Raamattu puhuu kuitenkin Viimeisestä tuomiosta ja Paavali sanoo että jokaisen ihmisen on kerran ilmestyttävä Jumalan tuomioistuimen eteen
– henkilökohtainen syyllisyys ei ole mikään ongelma (tässäkin blogista tästä asiasta keskusteltu)
– syyllisyys korvautuu jonkinlaisella yleisen tason kollektiivisena ongelmana, joka on enemmäkseen ollut vankeutta. Kun Kristus voittaa kosmisessa taistelussa, hän kukistaa pahan vallat.
– ihminen ei ole siis enää syyllinen, vaan uhri
– Kristus ei ole uhri, vaan voittoisa sankari
Tuloksena on: ”Kristityn elämä ei merkitse syntien anteeksiantoa eikä vapautumista Jumalan tuomion alta, vaan uskollisuutta ja moraalisesti korkeatasoista elämää Kristuksen imitaatiossa – uuden yhteisön eettistä elämää ilman lakia ja evankeliumia” (Timo Eskola, Sijaissovitus, Christus Victor ja ”klassinen” sovitusoppi, Iustitia 36/2019, s. 74)
Lutherin virsi v. 1523. Virsikirjassa virsi 261
1.
Oi iloitkaa, te kristityt,
veisatkaa hartain mielin
kiitosta Jumalalle nyt
niin sydämin kuin kielin
suuresta rakkaudesta,
kun antanut hän armonsa
on meille Kristuksessa.
2.
Voi, kuinka lujaan minua
sai pitää kahleissansa
tuo vihollinen, saatana,
ja käyttää orjanansa!
Näin syntiin yhä syvemmin
ja omantunnon kipuihin
ja ahdistukseen vaivuin.
3.
Kun omin neuvoin vapaaksi
en päässyt synneistäni
ja turvaa hyvät tekoni
ei tuoneet hädässäni,
niin kaiken toivon kadotin,
näin kuoleman ja helvetin
uhkaavan kauhuillansa.
4.
Vaan iankaikkisuudessa
mua sääli Isä taivaan,
hän muisti laupeuttansa
ja katsoi alas vaivaan.
Hän katsoi minun puoleeni
ja kurjaa auttoi, armahti,
hän uhrin kalliin antoi.
5.
”Käy viipymättä auttamaan”,
hän lausui Pojallensa,
”tuon kurjan luokse maailmaan
käy pelastajaksensa.
Hän kuolee, hukkuu synneissään,
vaan lähde sinä kärsimään
nyt hänen kuolemansa.”
6.
Ja Poika kuuli Isäänsä
ja jätti kirkkaan taivaan.
Niin syntyi tänne neitseestä
hän veljekseni vaivaan,
näin herruutensa salaten
hän otti muodon ihmisen,
hän vangitsijan voitti.
7.
Hän lausui: ”Luota voimaani,
kun sodin puolestasi
ja hyväksesi kaikkeni
tein Vapahtajanasi.
Näin ostin sinut kalliisti
ja aina kuljen kanssasi,
ei erottaa voi meitä.
8.
Nyt vuodatettu vereni
tuo rauhan, turvan tuottaa.
Kun kaiken kärsin tähtesi,
saat lunastukseen luottaa.
Kun voitin synnin, kuoleman
ja armon aarteet lahjoitan,
niin tulet autuaaksi.
9.
Ja Isän luona taivaassa
nyt olen puoltajasi
ja rukouksin sinua
myös muistan murheissasi.
Kun Pyhä Henki opettaa
ja sanaa aina kirkastaa,
hän johtaa totuuteeni.
10.
Tuo tekoni ja sanani
nyt julki rohkeasti,
näin kasvaa valtakuntani,
se kestää ikuisesti.
Vaan karta ihmisoppeja,
ne vievät aarteen sinulta,
vain sanassani pysy.”
11.
Siis kiitän Isää armosta,
kun Poikansa hän antoi,
ja kiitän aina Jeesusta,
kun syntini hän kantoi.
Hän minut kuolon kidasta
ja pahan hengen pauloista
näin auttoi tielle taivaan.
Martti Luther 1523. Ruots. Olavus Petri 1536. Suom. Jaakko Finno virsikirjaan 1583. Uud. Knut Legat Lindström ja Elias Lönnrot 1867, komitea 1937. | Sävelmä: Saksassa 1523.
Luokitus: Jumalan armo Kristuksessa
Katso virsi 253 ruotsinkielisessä virsikirjassa
Virren tarina
261 Oi iloitkaa, te kristityt
Nun freut euch, lieben Christen gmein
Martti Lutherin (1483-1546) virsistä persoonallisin Oi iloitkaa, te kristityt on selvästi omaelämäkerrallinen. Toisen ja kolmannen säkeistön ”minä” on Erfurtin luostarissa sieluntaisteluaan käynyt munkki Martti Luther.
Rohkean kansanomaisesti Luther sitten siirtää tapahtumisen ikuisuuden tasolle: Isä Jumala ja Jeesus Kristus keskustelevat synneissään kuolemaan kulkeutuvan Martti Lutherin pelastamisesta, ja Isä lähettää Poikansa ”kärsimään hänen kuolemansa”. (Samanlainen Isä Jumalan ja hänen Poikansa keskustelu tavataan myös Paul Gerhardtin virressä ”Kas Karitsata Jumalan” (58), jonka suomennoksesta kyseinen vuoropuhelu kuitenkin on jätetty pois.)
Virren ytimeen tullaan seitsemännessä säkeistössä. Sen saksalaisessa alkutekstissä Jeesus lausuu kuuluisat sanat, joita ei ole onnistuttu siirtämään suomennokseen: ”Minä olen sinun ja sinä olet minun” (ich bin dein und du bist mein). Virsi rinnastuu tekijänsä toiseen suurenmoiseen tekstiin, toisen uskonkohdan selitykseen, jossa Luther kirjoittaa: ”Uskon, että Jeesus Kristus on lunastanut minut, kadotetun ja tuomitun ihmisen.”
Jeesuksen puheenvuoro päättyy kutsuun hänen valtakuntansa työhön: ”Tuo tekoni ja sanani nyt julki rohkeasti.” Loppuun saakka Luther siis kertoo tässä virressään siitä, mitä hän on itse saanut kokea. Mutta samalla hän kirjoittaa kaikille ihmisille, jotka ovat kokeneet samaa kuin hän. Oi iloitkaa, te kristityt sisältää kristillisen seurakunnan uskon ja tunnustuksen. Se on todella ensimmäinen luterilainen virsi, ei vain niistä vanhin, vaan myös mitä keskeisin.
Virteen liittyy kaksi perinteistä sävelmää. Edellisessä, vuoden 1938 virsikirjassa sillä oli nykyisen virren 137 ”Armollaan Herra ennättää” sävelmä, joka nyt on osoitettu käytettäväksi vaihtoehtoisena. Varsinaisena sävelmänä on virren alkuperäinen koraali (Achtliederbuch 1524).
Tauno Väinölä
https://virsikirja.fi/virsi-261-oi-iloitkaa-te-kristityt/
Tämän Christus Victorin -teorian ja pahan valtojen voittamisen suhteen nousee kysymys: miksi Paavali kirjoittaa:
”Sillä meillä ei ole taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan hallituksia vastaan, valtoja vastaan, tässä pimeydessä hallitsevia maailmanvaltiaita vastaan, pahuuden henkiolentoja vastaan taivaan avaruuksissa” (Ef. 6:12). Ja Paavali kehottaa pukeutumaan Jumalan koko sota-asuun. Toisin sanoen taistelu jatkuu edelleen. Kristuksen seurakunta/seuraajat taistelevat maailmassa, vaikka Kristus on jo voittanut. Maailma on pahan vallassa.
1 Joh. 5:19 ”Me tiedämme, että olemme Jumalasta ja koko maailma on pahan vallassa.” Ilm. 12:17-18 ”Ja lohikäärme vihastui vaimoon ja lähti käymään sotaa muita hänen jälkeläisiänsä vastaan, jotka pitävät Jumalan käskyt ja joilla on Jeesuksen todistus. Ja se asettui seisomaan meren hiekalle.” Gal. 1:4 ”joka antoi itsensä alttiiksi meidän syntiemme tähden, pelastaaksensa meidät nykyisestä pahasta maailmanajasta meidän Jumalamme ja Isämme tahdon mukaan!”
Kristus on kyllä jo voittanut pahan vallat. Mutta nyt on se aika kun julistetaan evankeliumia Kristuksesta ja syntiensovituksesta ja kutsutaan ihmisiä tulevaan Jumalan valtakuntaan. (1 Kor. 1:21) Ne, joille evankeliumi Ristiinnaulitusta ei kelpaa, joutuvat kadotukseen. (1 Kor. 1:18)
Jeesus: ”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni, kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä pitämään kaikki, mitä minä olen käskenyt teidän pitää. Ja katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti.” (Matt. 28:19-20
”Siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri. Hepr. 12.24”
”Niin huutaa Jeesuksen Kristuksen veri, ainoan välittäjämme ja puolustajamme, lakkaamatta ja ikuisesti, niin että Isä Jumala ottaa vastaan rakkaan Poikansa huudon ja esirukouksen ja on meille köyhille, kurjille syntisille armollinen. Hän ei näet voi nähdä meissä syntiä, vaikka olemmekin sitä täynnä, vaikka olemmekin sisältä ja ulkoa pelkkää syntiä, ruumiinemme ja sieluinemme, kiireestä kantapäähän. Hän näkee pelkästään rakkaan Poikansa, meidän Herramme kalliin, ihanan veren, jota meihin on pirskoteltu. Tuo veri on näet kultainen armopuku, johon meidät on puettu ja jossa astumme Jumalan eteen. Siksi hän ei voi eikä halua nähdä meitä muuten kuin jos olisimme itse hänen rakas Poikansa, täynnä vanhurskautta, pyhyyttä ja viattomuutta.” (Martti Luther, Tienviittoja)
”Ihmiselämänsä päivinä Jeesus ääneen itkien rukoili ja huusi avukseen häntä, jolla oli valta pelastaa hänet kuolemasta, ja hänen uhrirukouksensa kuultiin, koska hän taipui Jumalan tahtoon” Hepr. 5:7
”Tästä kärsimyksestä ja rukouksesta me saamme lohtua. Vaikka hän näet kärsii, hän myös rukoilee, eikä pelkästään niiden puolesta, jotka olivat silloin läsnä ja löivät hänet ristille, vaan myös meidän puolestamme. Olivathan nuo ristiinnaulitsijat vain meidän syntiemme palvelijoita. Jos meidän, minun ja sinun, syntimme eivät olisi naulinneet Kristusta ristiin, hänet olisi varmasti pitänyt jättää rauhaan. Koska Kristus nyt kuitenkin on oikea pappi ja Jumalan Karitsa, jonka on määrä maksaa koko maailman synnit uhrikuolemallaan, tapahtuu niin, että juutalaiset ja pakanat surmaavat hänet. Kun hän nyt siis rukoilee ristinnaulitsijoidensa puolesta, hän rukoilee samalla meidän puolestamme, joiden synnit ovat hänen ristinsä ja kärsimyksensä syynä. Siksi meidän tulee nähdä Kristuksen ristissä alttari, jolla Kristus on uhrannut henkensä ja jolla hän myös toimittaa papinvirkaansa rukoilleen, että me vapautuisimme synneistä ja ikuisesta kuolemasta. Kun synti otetaan pois, samalla otetaan pois myös kuolema.” (Martti Luther, Tienviittoja).
On sinänsä hienoa, että joku ei-teologi jaksaa paneutua isoihin ja paljon keskustelua herättäneisiin aihepiireihin.
Tässä kannattaisi myös paneutua sovitusopin ja sitä käsittelevien mallien/teorioiden ydintekstiin: Lutherin Vähän katekismuksen II uskonkohdan selitykseen. Siinä Luther nimittäin nivoo yhteen kaikki Aulenin esittämät sovitusopilliset mallit. Aikoinaan tuo Lutherin selitys opeteltiin rippikoulussa ulkoa. Se on yhdessä hänen III uskonkappaleen selityksen kanssa yksi kristillisen uskon ytimen kaikkein klassisimpia kiteytyksiä.
Lutherin erottaa Albrecht Ritschlistä 400 vuotta ja mekin elämme aikaa 150 vuotta ”jälkeen Ritschlin”. Lutherin ja Anselmin välillä on noin 500 vuotta ja Raamatusta Anselmiin on 1000+ vuotta. Meidän ja maailman syntien ristillä tapahtuneen sovituksen välissä on 2000 vuotta. Tänä aikana kysymyksenasettelut ja painotukset sekä filosofiset teologian erittelyyn vaikuttaneet käsitykset ovat vaihdelleet moneen kertaan. Hyvässä ja pahassa. Samalla pitää muistaa, että sekä ”konservatiiviset” että ”liberaalit” teologit ovat usein jakaneet samat filosofiset perusajatukset, mutta soveltaneet niitä eri tavoin. Näin oli esimerkiksi 1800-luvun uuskantilaisen filosofian ja myöhemmän eksistentialismin laita.
Modernille teologialle on tyypillistä koko sovitusopin vieroksuminen, riippumatta siitä, miten Aulenin edelleenkin käyttökelpoista ”rautalankamallia” sovelletaan. Samalla jokainen teologi tietää, että nuo ja vastaavat mallit ovat rankkoja yksinkertaistuksia. Niiden avulla yritetään pitää pääasiat pääasioina kun puhutaan 2000 vuoden ajanjakson ymmärtämisestä.
Eskola on kiitettävällä tavalla perannut Ritschlin ja hänen hengenheimolaistensa vaikutusta myöhempään teologiaan, mm. suomalaiseen Luther -tutkimukseen.
Kiitos Marko kommentistasi!
Mitä tarkoitat tällä:
”Samalla jokainen teologi tietää, että nuo ja vastaavat mallit ovat rankkoja yksinkertaistuksia. Niiden avulla yritetään pitää pääasiat pääasioina kun puhutaan 2000 vuoden ajanjakson ymmärtämisestä.”
Miten on? Pysyvätkö näillä malleilla pääasiat pääasioina?
Pääasia ei pysy pääasiana Christus Victor -teoriassa ei sitten millään muotoa! Ei ole ennenkään pysynyt teologiassa mallit pääasioina. Milloin mitäkin harhaa liikkeellä. Silloin pysyy pääasia pääasiana kun palataan Raamatun sanaan ja lähdetään tutkimaan tekstejä mitä niissä oikeasti sanotaan. Mikä on alkuperäisen viestin sanoma ja katsotaan Raamatun kokonaisilmoitusta.
Ongelma on se kun teologeilla on niitä ”aivokummituksia” (Luther) niin kuin kaikilla muillakin ihmisillä. Teologi ei ole sen kummempi ihminen kuin kukaan mukaan. Tähän monikaan teologi tuskin yhtyy norsunluutornissaan.
Mallit ovat ideoita/aatteita ja niistä kilpaillaan. Kuka saa eniten kunniaa ja mainetta. Toinen ottaa toisen idean ja sitten jalostaa sitä edelleen. Rakennetaan virhettä virheen päälle. Traditiota tradition päälle. Lopulta päädytään ihan päinvastaiseen tulokseen kuin alkuperäinen viesti., sanoma oli. Kristuskin näyttää nykyisin olevan idea, symboli vain. Kirkko sen sijaan on jumala. Sen rinnalla Kristus ei ole mitään.
Paavali kirjoitti, että hän tietää että hänen jälkeensä tulee julmia susia, jotka eivät laumaa säästä. Missä tämän päivän sudet ovat? Niitähän on ollut kaikkina aikoina ja on edelleen. Katolinen kirkko vainosi ja tappoi niitä teologeja, jotka käänsivät Raamattua kansan kielelle, koska halusivat että kansa saa lukea itse Raamattua. Kyse on tietysti vallasta. Silti kaikkina aikoina ihmiset ovat löytäneet evankeliumin Kristuksesta. Ja myös harhaisen kirkon piirissä voi löytää evankeliumin sekä tietysti kirkon ulkopuolella. Nykyisin varmimmin ulkopuolella vanhojen kirkkojen kuin niiden piirissä. Tästä on paljon esimerkkejä.
Kirjoitat: ”Meidän ja maailman syntien ristillä tapahtuneen sovituksen välissä on 2000 vuotta. Tänä aikana kysymyksenasettelut ja painotukset sekä filosofiset teologian erittelyyn vaikuttaneet käsitykset ovat vaihdelleet moneen kertaan. ”
Mitä ihmeen väliä sillä on miten kauan on sovituksesta kulunut ja mitä kysymyksenasettuja ja painotuksia meillä nykyään on? Jumala on kokonaan ajan ulkopuolella ja meiltä tavoittamattomissa. Hän on ikuinen, Hän ei ole sidottu meidän aikakäsityksiimme. Samoin on Raamatun ilmoitus ikuinen, ei se ole aikaan sidottu. Se on tarkoitettu kaikille ajoille, kaikkien aikojen ihmisille.
Jumala oli suunnitellut sovituksen jo ennen maailman luomista Poikansa avulla. Ihmisen ongelma on sama kuin Aadamista alkaen: synti ja sen seuraukset, kärsimys, jota tuotamme toisillemme ja itsellemme. Jumala on rakkaus ja ihminen joka rikkoo Jumalan luotuja ja luomakuntaa on Jumalan kirouksen alainen. Nykyihmisen ylpeys ja ylimielisyys on aivan uskomattomalla tasolla. ”Kehuessaan viisaita olevansa, he ovat tyhmiksi tulleet” Room. 1:22.
Riitta S. En rupea nyt oikomaan virheellisiä väitteitäsi edellä olevassa kommentissasi. Lyhyesti totean, että Kristuksen pelastustyöhön on mahdollista esittää useita rinnakkaisia näkökulmia, jotka eivät kaikilta osin mene ns. yksi yhteen toistensa kanssa. Tässä mielessä sen korostaminen, että Kristus on nimenomaan voittanut synnin, kuoleman ja perkeleen, on täysin raamatullinen ja oikeutettu näkemys. Eskola kritisoi nimenomaan Ritschlin liberaaliteologiaa ja puolustaa myös forenssista vanhurskauttamisoppia. 2000 vuoden aikana kristinuskossa on korostettu eri puolia aina sen mukaan, mikä on ollut ajankohtaista. Malli tällaiseen menettelyyn löytyy jo Apostolien teoista. Apostolit julistivat Kristusta eri painotuksin riippuen siitä, oltiinko Lykaoniassa, Ateenassa vai synagogassa. Samalla kannattaa muistaa, että tietyt perusasiat ovat aina kuuluneet mukaan, ja yksi näistä on juurikin sovitusoppi.
Marko, olen sanonut ja kirjoittanut että totta kai Kristus voitti kuoleman ja synnin ja pahan vallat. Missä muka kiistän sen? En missään. Vain se että uskoo Jeesukseen, syntienanteeksiantamukseen Kristuksen sovintoveressä tekee ihmisestä kristityn. Ei mikään muu.
Jos väität virheellisiksi kommenttejani, sinun täytyy osoittaa virheet. Ja Eskola ei kritisoi pelkästään Ritschliä, vaan osoittaa että Ritschliin tämä virheellinen jako latinalaiseen ja klassiseen sovitusoppiin palautuu. Eskola kritisoi myös Aulenia ja muita tutkijoita.
Muuten ortodoksiseen kirkkoon liittynyt Mika Bergman pitää luterilaista pelastussoppia myöhäiskeskiaikaisena kehitelmänä. ”Väite luterilaisuudesta paluuna apostoliseen uskoon kävi epäuskottavaksi.” Ja vielä sanoo että kirkkoisiltä ei löytynyt niitä painotuksia (kts. Iustitia 36/2019, s. 144. Niin, kirkkoisiä oli tietysti erilaisia eri aikoina. Jotkut uskovat kirkkoisiin, toiset taas Kristukseen.
Mitä tarkoitat ”julistivat Kristusta eri painotuksin”? Tietenkin he ottivat huomioon julistivatko pakanoille vai juutalaisille (tästähän Paavali kertoo), mutta sanoma Kristuksesta ja pelastuksesta pysyi kyllä ihan samana. Jeesuksen merkitys ihmisille on aina sama. Hän on syntien sovittaja, Vapahtaja, Herra.
Paavali puhui ihan jopa ”omasta evankeliumista”, jonka sai suoraan Jeesukselta. Kyllä evankeliumi oli heillä koko ajan sama. Se mitä heidän jälkeensä on tapahtunut, on sitten toinen juttu.
Ajankohtaista on kaikkina aikoina ollut se, että ihminen saa kuulla miten hän pelastuu, jotta hän pääsee Jumalan vihan ja tuomion alta ja hänellä olisi rauha Jumalan kanssa kuollessaan. Että saa kuulla evankeliumin Jeesuksesta. Tästä ei voi tinkiä yhtään. Tämä on ydin. Eikä se muutu ajan saatossa.
Olen kuunnellut eläkkeellä olevan saksalaisen kuuluisan toimittajan Peter Hahnen pitämiä puheita eri puolilla Saksaa. Hän kertoi haastatelleensa demari -politiikko Hans-Jochen Vogelia, kun tämä oli jo 90-vuotias. Vogel sanoi että historian tärkein tapahtuma tulee olemaan Viimeinen tuomio (Das Jüngste Gericht). Hahne kysyi pelkääkö Vogel kuolemaa. Hän vastasi: en, en enää siitä lähtien kun tunnen Jeesuksen. Hahne kysyi kadutteko mitään elämässänne? Vogel vastasi: sitä että opin tuntemaan Jeesuksen vasta 80-vuotiaana.
Riitta S. Teksteistäsi näkyy vilpitön kiinnostus ja huoli. Samalla tunnistan, että et tunne sitä, millä tavoin teologian tutkimusta harjoitetaan ja tärkeitä hengellisiä tekstejä tulkitaan. Luotat kahteen – kolmeen viidesläiseen teologiin ja arvioit heiltä omaksumiesi näkemysten valossa koko 2000-vuotista kristillistä traditiota. (Tällä en tarkoita, etteikö Timo Eskola olisi usein oikeassa tai oikeilla jäljillä liberaaliteologian kritiikissään).
Mika Bergman on enemmän oikeassa kuin huomaatkaan. (Tämän toteaminen ei tarkoita, että en arvostaisi Lutheria; luen sekä Raamattua että häntä päivittäin). Luen itse säännöllisen puoleisesti kirkkoisien saarnoja ja selityksiä. Niistä näkyy erittäin hyvin, kuinka 200- 700- lukujen teologia ja sen esille nostamat kysymykset ovat oikeasti hyvin erilaisia kuin viimeisen 200 vuoden herätyskristillisyyden kysymyksenasettelut. Jopa Luther sanoitti kristinuskon ja Raamatun ytimen tuotannossaan usealla eri tavalla.
Teologiset mallit eivät ole ideoita vaan kiteytyksiä. Toivoisin, että et toistaisi negatiivisia stereotypioita keskiajan katolisesta kirkosta. Tuolloiset lahkot olivat aika karmeita ja kirkolla oli huoli villin raamatunluvun tuottamista seurauksista. Myöhemmin, kun kirkko oli jo jakautunut ja kirjapainotaito keksitty, protestanttien oli helppo nostaa esiin asioita keskiajalta ja tietoisesti nostattaa katolisen kirkon vastaista mielialaa. En tosiaankaan ole innostunut modernista katolisesta ajattelusta, mutta suren sitä, että ylläpidetään vanhoja stereotypioita.