Damaskoksen portilla

Syyrian pääkaupungissa Damaskoksessa on portti, jonka luona juutalaiset odottivat Paavalia tappaakseen hänet. Opetuslapset laskivat kuitenkin Paavalin korissa muurin yli ja pelastivat hänet.

Kävin ennen sotaa usein työmatkoillani Damaskoksen portilla ja pohdin Paavalin pakomatkaa kuin jännitysnäytelmää. Kävellessäni Damaskoksen tiellä, missä Paavali kohtasi Vapahtajansa ja nauttiessani katukahviloissa syyrialaisten veljien kanssa vahvaa paikallista kahvia ja baklavaa, en voinut kuvitella millaiseen väkivallan kierteeseen maa tulisi ajautumaan vuonna 2011. Nyt konfliktia on jatkunut jo yli neljä vuotta.

Nyt tarvittaisiin koreja, joilla yli seitsemän miljoonaa maan sisällä kotinsa jättänyttä, ja yli neljä miljoonaa maan ulkoista pakolaista voisivat turvallisesti palata koteihinsa: puhumattakaan arviolta 5,6 miljoonasta lapsesta, joiden elämään sota on vaikuttanut erityisen raskaasti. Heistä suuri osa elää jatkuvasti turvattomuudessa, aliravitsemuksessa ja ilman koulunkäynnin mahdollisuutta.

Ennen sotaa Syyriassa 97 % peruskouluikäisistä lapsista kävi koulua. Nyt monilla lapsilla ei ole mahdollisuutta koulun käyntiin. Yli 240 000 ihmistä on menettänyt henkensä sodassa ja heistä 12 000 on lapsia. Luvut ovat käsittämättömän suuria.

Sota on saavuttanut järjettömyyden rajan. Vaan koskettaako Syyrian kärsimys meitä muuten kuin Suomeen saapuvien turvapaikanhakijoiden kautta, kun pelkäämme enemmänkin omaa kuin pakolaisten kohtaloa? Avustusjärjestöt ovat todella pulassa, kun rahaa on vaikea saada vaikka avun tarve kasvaa koko ajan. Lähi-idässä talvella käyneet tietävät, että alueelle tulee taas pian kylmä talvikausi ja ihmiset elävät kylmissä majoissa ja teltoissa pakolaisleireillä. On nälkä ja on kylmä!

Syyria on ollut helppo pitää – jo viidettä vuotta – omassa arvossaan. Sota näyttää sekasotkulta – joukko toinen toistaan väkivaltaisempia osapuolia ja epämääräisiä poliittisia tavotteita. Toivon mukaan pakolaistulva herättää edes nyt poliitikot etsimään ratkaisua sotaan niin, että pakolaiset pääsevät palaamaan koteihinsa ja rakentamaan maansa uudestaan. Helppoa se ei tule olemaan, mutta toivosta ei pidä antaa periksi.

Järjen ääni huutaa kovalla äänellä ja sydämen ääni vaiennetaan. Syyrian naapurimaiden kapasiteetti huolehtia pakolaisista alkaa olla lopuillaan. Sen näkee täällä Jordaniassa hyvin, kun maa isännöi lähes 1,5 miljoonaa pakolaista. Libanonissa heitä on arviolta 1,1 miljoonaa, mutta todellisuudessa luku on paljon suurempi.

Lähi-itä, lukuun ottamatta Israelia, ei ole ollut houkutteleva avustuskohde kristikansalle. Nyt asenteissa näkyy positiivista muutosta. Kun lähimmäinen kärsii, niin silloin autetaan! Joku ajattelija on sanonut osuvasti, ”auttamisen teologiassa ei katastrofien uhreja jaeta sopiviin ja vähemmän sopiviin”. Ajan henki asettaa kuitenkin ihmiset tärkeysjärjestykseen. Moraalimme ei kuitenkaan tulisi antaa siihen oikeutta eikä lupaa, sillä lähimmäinen on ihminen kaikissa tilanteissa.

On asioita jotka on vaan oikein! Jos haluamme siunauksia elämäämme, meille ei jää muuta mahdollisuutta kuin tehdä oikein – hinnalla millä hyvänsä. Seisomme sen tosiasian edessä ihmisinä, yhteisöinä ja seurakuntana. Kyse on paljon suuremmasta asiasta kuin vain taistelusta pahaa vastaan. Kyse on ihmisyydestä.

Piispa Barbara C. Harris on kiteyttänyt tämän ajatuksen hienosti:

Pelkuruus kysyy onko se turvallista?

Laskelmointi kysyy onko se diplomaattista?

Turhamaisuus kysyy onko se suosittua, mutta

omatunto kysyy, onko se oikein?

Ja tulee aika, kun meidän tulee toimia,

Ei sen takia että se on turvallista,

Ei koska se on diplomaattista,

Eikä sen takia että se on suosittua,

vaan sen takia kun omatuntomme sanoo

että se on oikein.

Oikein tekeminen on päätöksen asia – ei vain tunteen!