Paavo Väyrynen on reilu. Ainakin jos vertaa kirkkoherroihin. Kansan suussa on sanonta ”Kepu pettää aina”, mutta sehän ei pidä paikkaansa. Alkemisti Isaac Newton teki maailmasta omavoimaisen ja mekaanisen. Tästä ylöspäin mentäessä oli ennen vanhaan taivaankansia, jotka olivat jumalaolentoja, enkeleitä. Ne kontrolloivat planeettain liikkeitä. Siinä tämänkertainen enkelioppi. Niitähän ei ole olemassa. Newtonin jälkeen Jumalasta tuli pelkkä piällysmies, joka katsoo, että homma toimii elikkä että kappaleet pysyvät radoillaan. Maailma itsessään ei tee Jumalalla mitään niin kuin maailma toistaiseksi näyttää tulevan toimeen ilman paaviakin.
Olen harkinnut, että vaihdan käyttämäni ilmaisun fundamentalismi tilalle konservatiivisuus. Sille voi olla perusteita. Pirkko Jalovaaran syövästä parantava Jumala kuuluu sellaiseen opinkokonaisuuteen, jossa varsinainen fundamentalismikaan ei poikkea Jalovaarasta mitenkään olennaisesti. Newtonin jälkeen Jumalasta tuli tuonpuoleinen olento, jonka olemassaolon William Lane Craig järkeilee kalam-argumentillaan. Samalla Jumalasta tulee taho, joka halutessaan voi rikkoa luonnonlait, ja tätä tavallisesti moni ajattelee ihmeistä. Että Jumala parantaa syövästä.
On kauheaa, että Jalovaaran lisäksi myös aikamoinen osa papistostakin uskoo moiseen. Että muka olisi olemassa Jumalaksi kutsuttu supertaho, joka saattaa parantaa syövästä, mutta – tässä kääntöpuoli – halutessaan myös antaa täysin viattomien kuolla maanjäristykseen. Tässä taikauskossa mennään joskus niin pitkälle, että keksitään, mistä jokin turma onkin rangaistus. Että vika onkin ihmisissä itsessään. Että voodoon takia Haiti.
Mutta huoli pois! Ilosanoma on tämä: Jumala ei paranna syövästä! Jumalan käsitekään ei viittaa mihinkään sellaiseen tahoon, joka päättää, että parannanpa tuon tuosta, mutta annanpa tuon toisen riutua katkeraan loppuunsa. Eikä Jumalan käsite viittaa mihinkään sellaiseen tahoon, jonka veitsi on tarkempi kuin kirurgin veitsi. Myöskään rukous ei ole loitsu, jolla Jumala maaniteltaisiin virittämään lottoarvontapallot suotuisiksi.
Helsingin hiippakunnan piispa Irja Askola lausui niin kuin vanhanajan liberaaliteologiassa lausutaan. Jumala ei ole ulkoapäin puuttuva taho. ”Jumala toimii terveydenhuollon ja lääkkeiden avulla. Niiden käyttö on siis Jumalan avun vastaanottamista”, Askola lausui. Myös Luther opetti näin. Että kun jalassasi on kengät, niin viime kädessä niiden kenkien antaja on Jumala. Vaikka oikeasti ne olisivat ateistinaapurin pojan pieneksi jääneet monot, jotka ateistinaapuri hyvää hyvyyttään lahjoittaisi. Jumala voi puhua vaikka ateistin suulla. Mutta tämä on erittäin vertauskuvallista.
Jumala on se, mitä todellisuus merkitsee. Akvinolainen ja kaikki oikeat teologit aloittavat teologiansa lauseella ”Jumala on oleminen”. Sitten he sanovat, että ”oleminen olemisena on hyvää”. Jumala olemisena itse viittaa elämän tarkoitukseen. Sitähän uskovat sanovatkin, että ”Jeesus on elämän tarkoitus”.
Konservatiiviteologia on toisenlaista. Siinä ihmeet ovat Jumalan väliintuloja maailmaan, joka muutoin noudattaa Newtonin lakeja. Mutta liberaaliteologiassa, joka siis on klassista kristinuskoa, Jumala ei ole deus ex machina. Jumalan toiminta ei ole mitään, mitä voidaan todentaa luonnontieteen menetelmillä. Ihminen niitä hoitotoimenpiteitä tekee, ja ihminen myös diagnosoi. Jumalan läsnäolo merkitsee, että syöpää vastaan taistelevan elämä loppuun asti olisi syövänkin kanssa edes auttavasti mielekäs.
Onko se?
Onko elämässä mieltä vai eikö ole?
Onko minulla toivoa? Vaikka tietäisin, loppu tulee, pidänkö mielekkäänä istuttaa omenapuuta? (Olen aina inhonnut omenapuulegendaa, mutta nyt se rupesi tuntumaan ihan mukavalta.)
Tämä on se taistelu demoneja vastaan, että valhekuvat murenisivat. Demonisuudella on siis tarkka paikka teologiassa.
Kreikan daimonia on asia, jota modernissa psykoterapiakirjallisuudessa, tosin nykypäivää ajatellen jo vähän vanhentuneessa, nosti uudelleen esiin Paul Tillichin oppilas Rollo May. Daimonia Mayn eksistentialistisessa psykoterapiassa periytyi Tillichiltä, joka tässä kohtaa ajatteli, että Jumala on luterilainen, sillä kysymys on kuuluisasta vasenkätisestä työstä. Kun tässä on tietty pimeä puoli, on tämä pimeys irrationaalisuutta ja irrationaalisuudessaan se on vailla logosta ja formaa, mutta vastaavasti se on sitten hirvittävää luomispotentiaalisuutta.
Luomiseen kuuluu luomisen tuska, uuden syntymiseen liittyy luopumista, elämään kuolemista, uuden syntymiseen kuuluvat synnytyspoltot. Luominen ja tuhoutuminen ovat siten hirveän likeisesti yhteydessä toisiinsa. Taiteilijaelämäkin on aina kuilun partaalla olemista, ja mistään muualta kuin kukoistuksesta ei ole niin lyhyt matka dekadenssiin.
Se, että demoniin kytketään radikaali paha, on kuitenkin enempi moralistisen elämänasenteen hedelmää, sillä taiteessa dekadenssi ja demonisuus ovat ikään kuin ”vahvempaa moraalia”, joka osoittaa porvarillisen uskovaismoraalin kaksinaamaisuuden. Sama juttu rock’n rollin kanssa. Rock’n rollin tehtävä oli edeltäjiensä beat-runoilijoiden tavoin osoittaa kalvinistisen moralismin tekopyhyys, ja sellainen suututtaa yhä, vaikka jo kauan aikaa sitten rock kesytettiin, kun Kaliforniassa 1970-luvun lopulla levykaupan hyllyihin ilmestyi uusi kategoria, ”adult oriented rock”. Vaan mikä siis on ”todellista demonisuutta”.
Dosentti Petri Järveläinen selosti viime viikolla toisaalla, että kristillisessä teologiassa demonioppi muodostui tärkeäksi vasta kirkkoisä Origeneen myötä 200-luvulla. Järveläisen mukaan Origenes ajatteli, että demoni on jokin sellainen, joka asentaa itse itsensä ihmismieleen kuvaksi, jota ihminen alkaa kovasti tahtoa ja jonka kaltaiseksi ihminen haluaa tulla.
Rakkaalla perkeleellähän on monta nimeä, ja yksi nimi on idoli. Demonisuutta on esimerkiksi tämmöinen Idols-kilpailu, jossa halutaan tulla joksikin muuksi kuin mitä ollaan. Tämän maailman ääni on siis, että sinä et kelpaa etkä sinä riitä. Kaikki nämä poppibisnekset, joissa etsitään tuoretta naamaa, josta voidaan impata kaikki energia ja jolla voidaan takoa rahaa, on tätä perkeleen bisnestä, ihmisen riistämistä.
Järveläinen sanoi sanatarkasti, että ”demonioppi on oppi brändeistä ja imagoista”. Viestintä ja tiedottajan työ ovat siis hyvin läheisissä tekemisissä saatananpalvonnan kanssa.
Kukaan ei osta kynttilää vaan tunnelman. Kukaan ei myöskään halua ostaa itselleen ahdistusta. Sen takia demoninen kulttuuri panee ahdistuksen semmoiseen pakettiin kuin hyvän elämän standardi. Sen jokainen on valmis ostamaan. Ja sitten joudutaankin markkinamiesten oravanpyörään. Demonit eivät ole mitään pikku-ukkeleita, jotka istuvat olkapäällä siistissä rivistössä. Demonit ovat mielen harhakuvia.
Pirkko Jalovaaran rukousbisneksessä demonit ovat toisenlaisia. Jalovaara noudattaa niitä lähtökohtia, jotka ovat tuttuja konservatiivihommista. Nyt hänestä sanotaan, että hän on radikalisoitunut. Kirkkoruhtinailla on kiire sanoa, että Jalovaara ei kuulu tähän systeemiin. Yritetään sanoa, että MOT teki palveluksen – ei paljastamalla sitä, mitä kaikkea kirkossa rehottaa – vaan osoittamalla, että nyt on kuin huomaamatta tämä ennen muka maltillinen rukousbisnestäti radikalisoitunut.
Mutta kun se ei mene niin. Hän ei ole muuttanut käsityksiään. Hän on voinut jyrkentää ajatuksiaan, mutta samat premissit siellä ovat olleet pohjalla entuudestaan. Eivät ne premissit ole jyrkentyneet. Mutta nyt kirkolla on kiire hylätä Jalovaara. Ei sen verran löydy reiluutta, että tunnustettaisiin koko kirkon oman teologian ummehtuneisuus.
Ei tämä soppa ole Jalovaaran vaan kirkon vika. Niin kuin ei ole Himasen syytä, että Katainen junailee hänelle rahaa silkasta nonsensestä. Valtio on kyllä samanlaisessa nesteessä kuin kirkko. Himanen ja Jalovaara ovat eräänlaisia paralleeli-ilmiöitä, ja vaalirahat myös. Sama juttu hiihtoliitossakin ja kaikkialla, missä jonkun rikkomus tulee julki. Sijaiskärsijöitä riittää.
Tässä on kuitenkin kirkon ja Kepun ero. Siinä missä kirkko heti pudottaa Jalovaaran kelkasta, siinä Kepu ei ole milloinkaan pudottanut Paavo Väyrystä kelkastaan. Ei varmaan ole syytäkään. Toisin kuin kirkko, Kepu ei siis petä. Ja kun ajattelee Paavo Väyrysen suuruutta ihmisenä, voi ajatella toisinkin päin. Paavo ei jätä Kepua. Paavokin ymmärtää, mitä on armo.
_________________
Kuva: Wikimedia Commons
Minusta on makuasia sanotaanko ”Jeesus on parempi kuin Buddha” vai ”Kirkko syntyy sinne, missä evankeliumi otetaan vastaan.”
Ei voitane ajatella että lähetystyö perustuisi näkemykseen, jonka mukaan ihmiset kääntyisivät vähäpätöisemmän vaihtoehdon kannalle.
René Malmström. Asiat, jotka meidän yhteiskunnassamme ovat makuasioita, voivat toisaalla olla lainvastaisia. Pelkään, että suomalaisten on nykyään vaikea erottaa näitä kahta asiaa. Sananvapautemme ei anna meille oikeutta käyttää sitä kaikkialla. Jos käytämme sitä jossain väärin, se saattaa tuottaa meille vaikeuksia, mutta me yleensä pääsemme palaamaan kotimaahamme. Mielestäni sen sijaan on edesvastuutonta asettaa yltiöpäisyydellämme toisen kulttuurin ihmisiä vaaraan omassa yhteiskunnassaan.
Lähetystyö perustuu siihen, että ihmisillä on vapaus ”ottaa vastaan evankeliumi” tai olla sitä ottamatta. Toistan edelleen vanhaa fraasiani: Kukaan ei käänny käännyttämällä eikä auta syyllistämällä. Arvostan ihmisiä uskomalla siihen, että he tietävät ja tuntevat itse, mikä heille on arvokkaampaa ja mikä vähäpätöisempää.
Maija Mäkelä, ehkä ilmaisin ajatukseni sekavasti. Kohdistan näkökulman siihen taustaoletukseen, jonka mukaan on ylipäätään mahdollista ajatella, että joku kääntyisi. Mikä on se arvolause jonka varassa lähetyskäskyä toteutetaan?
René Malmström. Luulen, että noita arvolauseita löytyy missiologiasta pilvin pimein. On sanottu monen viisaan taholta, että lähetysajatus on Raamatussa niin selvä, että tuota lähetys- ja kastekäskyksi nimitettyä ei edes tarvittaisi.
Yksi henkilökohtainen arvolauseeni on: ”Jumala on.” Se on minulle riittävä taustaoletus, omalla kielelläni sanottuna perusaksiooma.