Emeritus arkkipiispa John Vikström otti diakonaatin ensimmäisen kerran puheeksi vuona 1959. Kirkolliskokous on valmistellut diakonaattia vuodesta 1994. Edellisen kerran diakonaatti kaatui kirkolliskokouksessa käytännössä keväistunnossa 2015. Diakonaatti haudattiin jälleen kerran nykyisen kirkolliskokouksen viimeisessä istunnossa.
Vielä keväällä 2015 kaikki näytti mahdolliselta. Esittelypuheenvuorossaan kansliapäällikkö Pekka Huokuna totesi diakonaatin olevan keskeinen kirkon tulevaisuuden kysymys, ”joka tälläkin hetkellä elää tuhansien kirkon työntekijöiden työssä joka puolella kirkon seurakuntia ja se koskettaa juuri sitä kirkon työtä, jota tehdään lasten, nuorten, perheiden, huono-osaisten, monella tavalla syrjäytyneiden ihmisten keskuudessa”.
Kuunneltuaan esityksen kriittistä vastaanottoa ja myös piispakunnan edustajien nihkeitä puheenvuoroja Huokuna halusi heittää pyyhkeen kehään. Hänen totesi, ettei diakonaattiin ole syytä palata ennen Leninin kuolinvuoden satavuotisjuhlaa eli vuotta 2024.
Marraskuussa 2015 päätimme kuitenkin lakivaliokunnan esityksestä lähettää diakonaatin jälleen kerran uudelleen valmisteltavaksi. Tuskin ketään yllättää se, että kirkkohallitus esitti taas kerran valmistelun päättämistä. Tässä vaiheessa muuta vaihtoehtoa ei enää ollut, mutta diakonaattiin palataan vielä uudelleen – kunnes ratkaisu löytyy.
Diakonaatti on kirkon tulevaisuuden kysymys. Kirkon hengellistä työtä lasten, nuorten, perheiden, huono-osaisten parissa tekevien asema kaipaa selventämistä. Kysymyksen tekee ajankohtaiseksi myös se, että tulevaisuudessa yhä useammat seurakunnat ovat pakotettuja yhdistämään tehtäviä ja nyt palkattuina hoidettuja tehtäviä saatetaan hoitaa vapaaehtoisesti työskentelevien ammattilaisten voimin.
Diakonaatin viipyessä siihen kuuluvien virkojen haltijat saavat edelleen tehdä kirkon erityisestä kutsumuksesta nousevaa työtä ilman, että heillä on selvyyttä työnsä hengellisestä luonteesta. Tämä kysymys olisi ensin
ratkaistava kuten 20 vuotta diakonaattia valmistellut piispa Matti Repo ehdotti puheenvuorossaan kirkolliskokouksessa 6.11. Ehkä olemme kuitenkin oppineet jotain diakonaatin tästäkin kierroksesta? Jos ei muuta niin ainakin sen, että norsu on syötävä pala kerrallaan.
Kirsi Hiilamo
päättyvän kauden kirkolliskokousedustaja
