[Jaakko Ripatti:] Diakoniakeskustelun kulta-aika oli kirkossa 1990-luvulla. Lähiajan historiankirjoituksessa vuosikymmentä on kutsuttu diakoniatyön kolmanneksi vaiheeksi. Ensimmäisessä käänteessä diakonia uudistui yhdistyspohjaisesta työstä kirkolliseksi. Toinen käänne aiheutui vuoden 1972 kansanterveyslaista, joka siirsi diakoniatyön sairaanhoidolliset tehtävät yhteiskunnalle ja työn sisältö oli määriteltävä uudelleen.
Diakoniatyön kolmannelle käänteelle oli ominaista, että se valtasi yhteiskunnallisessa keskustelussa julkisen tilan siten, että kirkko esiintyi tasaveroisena ja aloitteellisena kumppanina yhteiskunnan eri tahojen kanssa. Laman puhjetessa käytäntö ja teoria löysivät toisensa ja reagoivat yhdessä ympäristönsä hätätilaan. Ruokapankit syntyivät. Työttömien tuvat avautuivat. Vapaaehtoistyön yhteisöjä perustettiin. Vastaanottopisteissä oli ruuhkaa.
Ei unohdettu myöskään pureutua hädän syihin. Apua saatiin luonnonoikeuteen perustuvasta teologisesta teoriasta. Vaatimus elää hyvin ja oikein oli jo ennen kristillistä uskoa yleisenä velvoitteena ihmiskunnassa, vaikkakin usein hämärtyneenä. Jumala oli kirjoittanut moraalisen hyvän velvoitteen jokaisen sydämeen. Paavalin mukaan pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattoivat luonnostaan tehdä, mitä laki vaati. Jeesus vetosi avioliittoa koskevissa ohjeissa jo luomisen alkuun sekä ihmisen omiin kokemuksiin ja päättelyyn. Vuorisaarnassa hän vihdoin viittasi yleiseen vastavuoroisuusperiaatteeseen eli kultaiseen sääntöön, jonka mukaan toiselle on tehtävä, mitä odottaisi tämän vastaavassa tilanteessa tekevät itselleen.
Kirkko vetosi luonnolliseen järkeen antaessaan eettiset ohjeet oikeasta ja hyvästä sijoitustoiminnasta rahamarkkinoilla. Nälkätyöryhmä laati hallitukselle ehdotuksen avustustoimintaa varten varattavasta määrärahasta ja vetosi kaikille yhteiseen moraaliseen järkeen. Samaan yleisinhimilliseen oikeustajuun, kultaiseen sääntöön, vetosivat myös piispat puheenvuorossaan Kohti yhteistä hyvää, josta syntyi ennennäkemättömän vilkas keskustelu kaikissa maan medioissa. Lähtökohtana oli kultaisen säännön vahvuus, jonka avulla puolustettiin hyvinvointiyhteiskunnan säilymistä.
Diakonian kolmannen käänteen seurauksena kirkolle ja sen työntekijöille avautuivat hyvät mahdollisuudet yhteisten päämäärien asetteluun toisten kanssa. Kirkko ja varsinkin sen diakoniatyö hallitsivat ajoittain julkista tilaa lähimmäisenrakkauden ja yhteisen hyvän edistämiseksi.
Mihin olemme matkalla tänään? Diakonian asiantuntijat katsovat, että nyt olemme päätymässä diakonian neljänteen vaiheeseen, jolloin vastassa ovat jälkimodernin yhteiskunnan haasteet. Yhteiskunnassa on kehityskulkuja, jotka toteutuvat ”hiipivänä muutoksena”. Julkisen vallan vastuu kansalaisten perustuvasta kaventuu. Ilmapiiri kovenee. Köyhien on ansaittava apunsa. Apu hinnoitellaan. Hiipivässä muutoksessa kirkko ja sen diakonia ”unohtuu” julkisesta tilasta.
On tullut yhteiskunnallisen diakonian neljännen vaiheen pohdinnan ja erittelyn aika. Olisi hyvä esimerkiksi pohtia, riittääkö Jumalan luomistahtoon nojaava teoria kaikkien ihmisten omaantuntoon istuttamasta järjestä maailmamme tilan erittelyn pohjaksi. Sisältyykö varhaiskristilliseen elämänmuotoon kenties vielä jokin erityinen oma yhteisöelämää korostava anti, johon nyt olisi nojauduttava? Missä on tänään rahan ”vapaata” globaalia liikevoimaa kontrolloiva vastaliike, ja miten kansallista pääomaa voitaisiin suunnata vahvistamaan kotimaista yritystoimintaa? Millainen rooli nykyisessä rakennemuutoksessa on kunnalla, joka vielä 90-luvulla oli diakonian tärkeä keskustelukumppani ja yhteistyötaho? Mistä syistä kristittyjen ja kirkon ääni on ohjautunut sivuraiteelle ja sulkeutunut pois julkisesta tilasta? Onko kirkon elinvoima ehtymässä ja jos on, mistä syystä? Syntyisikö tästä Kohti yhteistä hyvää 2!
Hiipivän muutoksen keskellä monet diakonian tutkijat ovat havainneet myös toisenlaisen kehityssuunnan. Sitä luonnehtii yhteisöllisen vastuun vahvistuminen, sosiaalisten verkostojen valtaisa kasvu, paikallisyhteisöjen roolin korostuminen, perheen, suvun muiden sosiaalisten siteiden tärkeys sekä syrjäytyneiden puolesta puhuminen. Seurakunnat tai niiden osat haluttaisiin nähdä yhteisöinä, jotka kantavat huolta apua tarvitsevista. Diakoniatutkijoiden havaintojen mukaan yhteisöllisyys kyllä nähdään tavoitteena, mutta työntekijäkeskeinen kulttuuri on juurtunut niin syvälle, että se hidastaa toisin tekemistä eli sitä, että seurakuntalaiset ovat kohteen sijasta itse toimijoita ja diakonit ja aluepapit yhteisöjen varustajia.
Tuon diakoniakeskusteluun 1990-luvulta peräisin olevan idean uudelleen lämmitettynä. Diakonian subjektina olkoon pieni seurakuntayhteisö, alueellinen jumalanpalvelusyhteisö tai ylialueellinen henkilöyhteisö. Seurakuntayhteisö saa elinvoimansa pastorin ja diakonin toimittamasta jumalanpalveluksesta, jossa ”Jeesuksen elämä tulee meidän elämäksemme ja yhteisö avautuu lähimmäisvastuuseen”. Tämä oli yksi 1990-luvun suuria tavoitteita, jonka monet ristikkäiset ”uudistukset” sammuttivat.
Eivätköhän uusimmat seurakuntarakennesuunnitelmat tarjoaisi mahdollisuuden uuteen lähtöön! Kysymykseen tulevat erimuotoiset, pienet ”leirituliyksiköt”, joiden jäsenet tuntevat toisensa heikkouksineen ja kykyineen. Ne voivat saada emoseurakuntansa suojan. Seurakunnat puolestaan saavat seurakuntayhtymässä olevan asiantuntemuksen ja muunlaisen tuen. Diakoniasuunnitelmissa korostetaan nykyisin siirtymistä toimisto- ja vastaanottopainotteisesta työstä kohti yhteisökeskeistä diakoniaa, jossa painopisteeksi asetetaan yhteisön jäseniään ja ympäristöään palveleva varustaminen.
Seurakuntayhteisöt tarvitsevat ”yhteisödiakoneja” ja ”yhteisöpastoreita”, joiden koulutus kaipaa perusremonttia. Tällaiset yhteisöt, joiden nimenä on yleensä seurakunta, ovat kristikunnassa sääntö eikä poikkeus. Jälkikristillinen seurakuntaelämä voisi saada uuden alun varhaiskristillisestä yhteisökokemuksesta, jonka ympärille Uuden testamentin pyhät kirjoitukset syntyivät.
– Jaakko Ripatti –
Kirjoittaja on eläkkeellä oleva Launeen seurakunnan kirkkoherra.
Teksti on lyhennelmä viime viikolla Lahden diakoniajohtajan Teuvo Siivosen eläkkeelle lähdön juhlassa pidetystä puheesta.
Avioero on usein hyvin raskas ja jopa traumoja aiheuttava tapahtuma monille. Sen kokeneet tarvitsevat varmasti tukea ja apua.
Jeesus kuitenkin armon ja anteeksiannon lisäksi kiinnitti huomiota aivan suoranaisesti avioeroon ja mahdollisuuteen avioitua uudelleen sellaisen jälkeen ja vielä aika tiukkaan tyyliinkin (siteeraus uudesta kirkkoraamatusta):
” Minä sanon teille: se, joka hylkää vaimonsa muun syyn kuin haureuden tähden ja menee naimisiin toisen kanssa, tekee aviorikoksen. [Aviorikoksen tekee myös se, joka nai miehensä hylkäämän naisen.”]”
Suluissa oleva ei ole tärkeimmissä käsikirjoituksissa.
Kannattaa lukea kokonaisuuksia, Jeesus puhui juuri niille, jotka eivät omasta mielestään olleet tehneet aviorikosta ja kuitenkin pitivät muita syntisinä samoista syistä. Jo se, joka katsoo naista himoiten on tehnyt aviorikoksen. Tietysti tämä on kannattaa tosi ottaa kirjaimellisesti, joten kohta koskee vain miehiä.
Kun Jeesus sanoi kyseisen ohjeen/käskyn, sanoi hän ennen sitä: ”Olette kuulleet sanotun, joka eroaa vaimostaan antakoon tälle erokirjan.” Avioeron pelkään aviorikoksen johdosta sallivalla ohjeellaan hän kumosi aiemmin muinaisen israelin käytännöt. Jumala oli tilapäisesti sallinut sellaisen aiemmin Israelin keskuudessa.
Kun Jumala JHWH/Jehova yhdisti Aadamin ja Eevan avioliittoon, hän ei esittänyt avioeromahdollisuutta. Jeesus Kristus teki tämän selväksi vastatessaan fariseusten kysymykseen: ”Onko miehen lupa erota vaimostaan millä perusteella tahansa?”
Jeesus tällöin osoitti Jumalan tarkoittaneen, että mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa ja heistä kahdesta tulee yhtä lihaa. Sitten Jeesus lisäsi: ”He eivät siis enää ole kaksi, vaan he ovat yhtä lihaa. Sen tähden, minkä Jumala on sitonut yhteen, sitä älköön ihminen erottako.” (Matteus 19:3–6)
Fariseukset kysyivät seuraavaksi: ”Miksi sitten Mooses määräsi antamaan erokirjan ja eroamaan hänestä?” Kristus sanoi vastaukseksi: ”Teidän kovasydämisyytenne huomioon ottaen Mooses salli teidän erota vaimostanne, mutta niin ei ole ollut alusta asti.” (Mt 19:7, 8.)
Vaikka avioero sallittiin myönnytyksenä israelilaisten keskuudessa erilaisin perustein, Jumala sääteli sitä Lakinsa välityksellä, joka oli annettu Israelille Mooseksen kautta. 5. Mooseksen kirjan 24:1:ssä sanotaan: ”Jos mies ottaa naisen ja ottaa hänet omaisuudekseen vaimona, niin on tapahduttava, että jos hän ei saa suosiota miehen silmissä, koska tämä on tavannut hänessä jotakin sopimatonta, niin hänen on kirjoitettava hänelle erokirja ja annettava se hänen käteensä ja lähetettävä hänet pois talostaan.”
Erikseen ei selitetty, mitä ”jokin sopimaton” oli. Se ei ollut aviorikos, mikä käy ilmi siitä, että Israelille annettu Jumalan laki määräsi surmaamaan aviorikokseen syyllistyneet eikä vain eroamaan heistä (5Mo 22:22–24).
Alun perin siihen ”sopimattomaan”, jonka perusteella heprealaismies on voinut erota vaimostaan, kuului epäilemättä vakavia asioita: ehkä vaimo osoitti törkeää epäkunnioitusta aviomiestään kohtaan tai tuotti häpeää huonekunnalle.
Koska Laissa sanottiin nimenomaan, että ”sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, ei ole järkevää otaksua, että joitakin vähäisiä rikkomuksia voitiin rangaistuksetta käyttää tekosyinä eron saamiseksi vaimosta (3Mo 19:18).
Eija Moilanen ”Jo se, joka katsoo naista himoiten on tehnyt aviorikoksen.”
Jeesus sanoi, että tämä on silloin ”tehnyt jo SYDÄMESSÄÄN aviorikoksen. Aiemmin tämä puhuu lähimmäiseensä vihaa tuntevista, että hekin ansaitsivat murhasta tulevan tuomion tuomioistuimessa.
Samaan tyyliin kirjoittaa apostoli Johannes 1. Johanneksen kirjeen 3. luvussa: ”Jokainen, joka vihaa veljeään, on tappaja, ja te tiedätte, ettei kenelläkään tappajalla ole ikuista elämää, joka pysyisi hänessä.
Jeesus käytti toisinaan opetuksissaan ns. hyperbolia = liioittelua kirjallisena tyyli- ja tehokeinona. Selvemmin tämä tuli esiin kun hän sanoi, että ”jos silmäsi viettelee sinua, repäise se pois, tai jos kätesi viettelee sinua, katkaise se pois.”
Mistään hyperbolasta ei kuitenkaan ollut kahdessa Jeesuksen ohjeessa/käskyssä koskien avioeroa:
”Mutta minä sanon teille, että jokainen, joka eroaa vaimostaan muun kuin haureuden vuoksi, saattaa hänet alttiiksi aviorikokselle, ja se, joka menee naimisiin naisen kanssa, josta on erottu, tekee aviorikoksen”
” Ja fariseuksia tuli hänen luokseen kiusatakseen häntä, ja he sanoivat: ”Onko miehen lupa erota vaimostaan millä perusteella tahansa?” 4 Vastaukseksi hän sanoi: ”Ettekö ole lukeneet, että hän, joka loi heidät, teki heidät alusta pitäen mieheksi ja naiseksi 5 ja sanoi: ’Tästä syystä mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, ja ne kaksi tulevat olemaan yhtä lihaa’? 6 He eivät siis enää ole kaksi, vaan he ovat yhtä lihaa. Sen tähden, minkä Jumala on sitonut yhteen, sitä älköön ihminen erottako.”
Eija Moilanen: ”Suluissa oleva ei ole tärkeimmissä käsikirjoituksissa.”
Ainakin minun alkukielen (koinekreikan) Raamatussa se esiintyy ja tavalla, ettei sitä välttämättä tarvitsisi asettaa ”sulkuihin/hakasiin.” Onko sinulla sellaista, jotta voisit asian tarkistaa?
Vanha kirkkoraamattu kääntää kohdan: ”32. Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden, saattaa hänet tekemään huorin, ja joka nai hyljätyn, tekee huorin.”
UM-käännös: ” Mutta minä sanon teille, että jokainen, joka eroaa vaimostaan muun kuin haureuden vuoksi, saattaa hänet alttiiksi aviorikokselle, ja se, joka menee naimisiin naisen kanssa, josta on erottu, tekee aviorikoksen.”
Sama tietysti koskee miehiä.
Matteus kertoo asiasta kahdessa kohtaa. Matteus 5 ja Matteus 19. Matteus 5 alkukielellä.
Joka erottaa vaimon (hänen), paitsi tähden huoruuden saattaa hänet rikkomaan avion. (Novum 1)
Tieto että ei ole tärkeissä käsikirjoituskissa löytyy http://raamattu.uskonkirjat.net uuden käännöksen kohdasta.
Edelleen tekstin kohdat koskevat vain miehiä.
Hänen luokseen tuli myös fariseuksia, jotka halusivat panna hänet koetukselle ja kysyivät: ”Saako mies hylätä vaimonsa mistä syystä tahansa?”
Tästä sellainen mielenkiintoinen taustatieto. Kysymys liittyi siihen, että (vanha) vaimo saattoi olla häpeäksi miehelleen polttaessaan puuron pohjaan. Tämä riitti jo syyksi erokirjan antoon. Mies saattoi ottaa nuoremman ja väittää, ettei ole tehnyt aviorikosta. Näissä kohdissa Jeesus ajoi nimenomaan heikomman oikeutta turvaan.
Eija Moilanen: ”Edelleen tekstin kohdat koskevat vain miehiä.”
Se soveltuu tietystikin myös miehiin. Yhteiskunta kirjoitusaikaan oli sellainen, että pääasiassa miehet tekivät tälläisiä päätöksiä. He useimmiten myös varasivat vaimolle elatuksen.
Eija Moilanen: ”Kysymys liittyi siihen, että (vanha) vaimo saattoi olla häpeäksi miehelleen polttaessaan puuron pohjaan. Tämä riitti jo syyksi erokirjan antoon. Mies saattoi ottaa nuoremman ja väittää, ettei ole tehnyt aviorikosta. Näissä kohdissa Jeesus ajoi nimenomaan heikomman oikeutta turvaan.”
Niinkin voi sanoa, että ”Jeesus ajoi heikomman oikeutta.” Uskottomaksi tulleen Israelin vaiheissa saattoivat todennäköisesti miehet käyttää väärinkin tätä oikeutta. Alun perin ei näin ollut, vaan asiasta oli selviä periaatteita.
Alun perin siihen ”sopimattomaan”, jonka perusteella heprealaismies on voinut erota vaimostaan, kuului epäilemättä vakavia asioita: ehkä vaimo osoitti törkeää epäkunnioitusta aviomiestään kohtaan tai tuotti häpeää huonekunnalle.
Koska Laissa sanottiin nimenomaan, että ”sinun on rakastettava lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, ei ole järkevää otaksua, että joitakin vähäisiä rikkomuksia voitiin rangaistuksetta käyttää tekosyinä eron saamiseksi vaimosta (3Mo 19:18).
Avioero on varmasti useimmille sen kokeville vaikea kriisi, josta selviytymiseen tarvitaan sielunhoidollista tukea. Onko erityismessu oikea tapa tarjota tuota tukea? Olennaisempaa lienee mahdollisuus keskusteluapuun sekä sielunhoitajan kanssa että vertaisryhmässä. Tämmöisiä ryhmiä siellä täällä seurakunnissa on tietääkseni järjestettykin. Ajattelen itse niin, että messu on aina kaikille kristityille tarkoitettu ja siksi jonkin verran vierastan erityisryhmien messuja.
Onnittelut Eeva Kaisa Rossille siitä, että hän uskaltanut tuoda avoimesti esille oman avioeronsa ja tämän kokemuksensa pohjalta tarttua toimeen. Eronneiden messu nostaa ainakin julkisuuteen sen, että avioeroja tapahtuu myös messuihin osallistuvien elämässä eikä sitä tarvitse piilotella tai hävetä. Tämä aihe on kirkossa tabu, kun ollaan niin kovin ihanteellisia.
Kyllä meidän messuihin osallistuvien elämässä tapahtuu monenlaista hävettävää Jumalankin edessä, mutta ei se niistä sillä keinolla hyväksyttyä tee.
Eikö eronneen meno uudelleen naimisiin olekaan synti.
Kyllä näitä kommentteja lukiessaan jaksaa ihmetellä, eikö ihmisillä oikeasti ole elämää.
Ihan tässä alkaa pelkäämään pimeää, kuten ruotsalainen sanoo. (Man blir mörkrädd.)
Kiitos tekstistä Jaakko Ripatti
Phdinnan alla eää mm. miten kirkollisen toiminnan perusyksiköt, eli jumalanpalvelusyhteisöt saataisiin entistä aktiivisemmin kytkeytymään seurakunnan diakoniseen missioon.