Poikkesin joku aika sitten kuuntelemaan jazzia lomareissulla vieraassa kaupungissa. Jazzmusiikki on kovasti sydäntäni lähellä ja olen opiskellut aihetta avoimessa yliopistossa.
Meille tuntematon paikallinen yhtye oli kerännyt paikalle mukavasti yleisöä. Paikan lehterillä parveili pari-kolmikymppistä yleisöä jo hyvissä ajoin, moni muualta tulleita matkailijoita. Ilmoitetun alkamisajan paikkeilla soittajat vielä pystyttelivät nuottitelineitä. Me odotimme malttamattomina musiikin alkua. Vasta puolisen tuntia myöhemmin solisti marssi sisään ja alkoi pystyttää mikrofonitelinettään kaikessa rauhassa yleisön odotellessa.
Itse esitys oli pettymys. Kun soitto viimein alkoi, tuntui siltä ettei rytmiryhmä oikein pelannut yhteen. Ei tarvitse olla musiikin maisteri huomatakseen, milloin yhtye on huonosti valmistautunut tai epäonnistuu kuuntelemaan toisiaan. Harmaatukkainen kitaristihemmo näppäili soolokuvioitaan selvästi esiintymisestä nauttien, mutta kuitenkin omassa yksilöllisessä rytmissään. Solistin musiikilliset käänteet olivat niin ennalta-arvaamattomia ettei hänen perässään ollut helppo pysyä. Mieleen tuli, että opiskelijamatinea tai harrastelijoiden keikka olisi päihittänyt tämän herrakerhon esityksen mennen tullen.
Muutamat eturivin kanta-asiakkaat taputtivat esitykselle käsiään kyllä. Heille esitys oli ilmeisesti riittävän hyvä. Me satunnaiset asianharrastajat istuimme parvella silmät ymmyrkäisenä: ensin solistin piittaamattomalle myöhästymiselle, sitten soiton huonolle sujumiselle. Työelämän pyörteistä konserttiin istahtaminen lauantai-iltana on tärkeä hengähdyshetki, jota ei jaksa käyttää kököttääkseen kohteliaisuudesta katsomassa sielutonta esitystä. Rotusortoa vastustava kappale “What’s Going On” ei välittänyt alkuperäisteoksen sanomaa ja kulki sellaiseen epätahtiin, että päätimme poistua kesken kaiken.
Tämä on kirjoitus jazzista ja siihen liittyvästä intohimosta ja pettymyksestä, mutta se on myös kirjoitus kirkosta.
Tuoreen kyselyn mukaan monen nuoren kokemus kirkosta on positiivinen ja avoin. Se tarjoaa kirkon tulevaisuudelle paljon mahdollisuuksia.
Taitaa kuitenkin olla niin, että kirkon elämässä ja päätöksenteossa yllättävän moni löytää itsensä lehterillä kuuntelijan roolista vailla vuoropuhelua niihin varsinaisella näyttämöllä toimiviin vanhempiin herroihin. Tie näyttämön keskelle on yllättävän kapea ja ääneen pääsevät ovat aika samasta puusta veistettyjä. Kuviota rikkovat vain muutamat satunnaiset poikkeukset, joilla saattaa olla aiempaa osaamista vaikkapa joltain yllätykselliseltä alalta. Ja mitä lehterillä tapahtuu? Jotkut arvostelevat vaiti, toiset kuiskivat kaverille ja jotkut ehtivät häipyä ennenkuin kukaan ehtii edes kysymään mitään. Tämä on surullista, koska kaikkia kuitenkin yhdistää usko samaan hyvyyden lähteeseen.
Hyvä vertaus. Kun tulee kirkkoon, on lupa odottaa jotain valmisteltua ja yhteensopivaa . Mieluiten tietysti myös sellaista, mistä välittyisi into ja rakkaus.