Kotimaassa pohditaan, eikä ensimmäistä kertaa, digitaalista yhteisöllisyyttä. Pohjalla on kovin auvoinen ajatus verkosta ja sosiaalisesta mediasta ongelmattomana toimintaympäristönä. Tutustumalla jo pelkästään Kotimaan blogeihin tai muistelemalla sen ammoin kuollutta ja kuopattua keskusteluosastoa voi todeta, ettei asia ole niin auvoinen. Yhteisen jakamisen sijaan sosiaalista mediaa uhkaa jatkuvasti luisu jakavaksi riitelyksi.
Nettiä koskevassa tutkimuksessa ja keskustelussa kiinnitetään nimittäin, varsinkin Yhdysvaltain kaksien edellisten presidentinvaalien jälkeen, yhä enemmän luonnetta sosiaalisen median merkitykseen ihmisten jakajana, mielipiteiden ja vastakkainasettelun kärjistäjänä. Yhdysvaltalaisen moraalipsykologin Jonathan Haidtin mukaan tämä piirre on sisäänrakennettu sosiaaliseen mediaan. Sitä selittää se, että sosiaalisessa mediassa on läsnä sisältöä tuottavien toimijoiden lisäksi yleisö, joka tarkastelee ja palkitsee toimijoita.
Monet tutkimukset ovat osoittaneet, että yleisöön uppoavat parhaiten voimakkaita tunteita, erityisesti vihaa ja närkästystä lietsovat ulostulot. Ne se palkitsee antamalla positiivista huomiota: klikkauksia, tykkäyksiä ja jakoja. Tylsä, rakentava kontribuutio taas saa väin vähän lukijoita. Tämän ovat ei-sosiaalisetkin mediat klikkiotsikoissaan ja lööpeissään jo kauan sitten huomanneet. Sosiaalisen median algoritmit, jotka mittaavat kiinnostustasi reaaliajassa nostavat siten esille yhä provosoivampaa materiaalia, joka ruokkii vastakkainasettelua. Erityisesti sellaista herättää moraalinen tyrmistys ja raivo.
Koska uskonnollinen yhteisö on monien moraalikysymysten ristipaineessa operoiva toimija, on juuri sillä erittäin suuri potentiaali kerätä ympärilleen (ja sisälleen!) tätä patsastelua. Sillä taas on taipumuksena jakaa yhteisöä, lietsoa ristiriitoja ja johtaa yhä äärimmäisempiin ulostuloihin. Tämä pätee varsinkin yhteisöön, joka pyrkii jollain tavoin kertomaan normatiivisesti, mikä on hyvää, ja esiintymään jopa Jumalan asialla. Ja kun toiset tyrmistyvät, pitävät toiset yhä tiukemmin kiinni siitä, minkä kokevat oikeaksi.
Luultavasti tästä syystä kirkon verkkoyhteisöjen rakentamishankkeet eivät yleensä ole onnistuneet. Ne vaatisivat vahvempaa moderointia ja ’ylhäältä’ (esim. työntekijöiltä) annettua käsitystä yhteisöllisestä missiosta. Tämä on kuitenkin samalla poissulkevaa, mikä sopii heikosti julkiselle toimijalle, joka korostaa nykyisellään inklusiivisuutta ja syliinsä sulkevuutta. Siksi pienemmät yhteisöt, joilla on vahvemmin jaettu yhteinen missio ja moderointi saattavat toimia.
Sama ilmiö näkyy tietenkin ja ennen kaikkea politiikassa. Haidtin kirjoitukset herättävät ainakin sen laajemman huomion, että kommunikaation vaivattomuus ei ole aina toivottava seikka. Kun tekniset esteet poistuvat ja kiukkuisin purkaus on jaettavissa sekunneissa, ihmiset jakavat sen, mitä rauhoituttuaan – tai sen vaatiessa postimerkin tai ainakin enemmän kuin 140 merkkiä – katuisivat.
Vaaran tuottaa myös moderoinnin muuttuminen näkymättömäksi, eli sellaiseksi joka perustuu lausumattomiin sääntöihin siitä, mikä on soveliasta. Kun ryhmien välinen vastakkainasettelu kärjistyy, syntyy ihmisille kiusaus (ja peräti kokemus velvollisuudesta) poistaa vastakkaisen mielipiteen ilmaisija julkisuudesta. Kärjistymisestä seuraava keskinäisen ymmärryksen väheneminen saa tämän näyttämään mielivallalta, mikä tietenkin lisää vastakkainasettelua.
Kirkon kaltaiselle yhteisölle, josta voi erota täyttämällä lomakkeen nettisivulla, tämäkään ei lopulta toimi. Näyttääkin siltä, että lopulta keskustelun todelliseksi painopisteeksi nousee moderointi, jolla on välitön yhteys sananvapauteen. Institutionaalisen yhteenkuuluvuuden takaajat kuten uskontunnustus saattavat nousta tulevaisuudessa merkitykseltään arvaamattomaan asemaan, koska niihin sitoutuminen on pehmeämpi keino rajata sananvapautta kuin virtuaalinen eliminoiminen. Ehkä tästäkin on saatu kirkossa jo esimakua.
Tarkoittaako piispa Jolkkonen tällä lausunnollaan sitä, että hänen mielestään homoparien syrjintä rekrytoinnissa olisi hyväksyttävää, ellei se olisi Suomen laissa kiellettyä.
Täytynee kai muistuttaa, että juuri tällaisia asenteita varten erilaisia vähemmistöryhmiä suojellaan näillä lainsäädännön syrjintäsuojapykälillä.
Eipäs nyt ylitulkita.
Niin, mikä on kenenkin mielestä syrjintää. Se ei ole ihan yksiselitteinen juttu eikä lain tulkinta uskonnollisten yhteisöjen kohdalla. Ei kannata ylitulkita, kuten Mika Turunenkin jo kirjoitti.
Onpas taivaallisen vaikeasti tulkittu. Eikö lähetysjärjestöissä riittäisi rekrytoinnin perusteeksi se, että tarvitaan työntekijä johonkin tehtävään ja valitaan siihen pätevä ihminen?
Mahtava ”Tervetuloa mukaan kirkon toimintaan” – viesti piispa Jari Jolkkoselta seksuaalivähemmistöjen edustajille:
”Kirkko ei ole ottanut kantaa teidän mahdollisuuksiinne toimia työntekijöinä kirkossa ja on ylitulkintaa väittää näin. Toteamme vain, että Suomen lain mukaan rekisteröity parisuhde ei ole este toimia kirkon töissä. Tämä ei kuitenkaan ole meidän päätöksemme vaan ulkopuolisen tahon (valtiollisen lain säätäjän) päätös.”
Tämä on taas esimerkki cogito interruptuksesta, kuten Umberto Eco on tätä argumentointia kuvannut. Tässä Jari Jolkkonen antaa ymmärtää, että homoja ei voi syrjiä, mutta se ei ole kirkon, vaan valtion tahto, ja siihen täytyy sitten tyytyä.
Tällainen argumentti on kätevä, koska siinä ei kirjaimellisesti oteta kantaa. Näin valmistaudutaan jo etukäteen kritiikiin, jota vastaan voidaan aina puolustautua: ”minä sanoin vain, että…” Valitettavan usein tähän törmää juuri kristillisessä keskustelussa. Joku voi ajatella, että tämä on jonkinlaista kompromissin etsimistä, mutta sitä se ei kuitenkaan merkitse. Pohjimmiltaan on kysymys samasta asiasta kuin vihjailemisessa.
Yleensä cogito interruptus kertoo siitä, että halutaan sanoa jotain, mutta ei ihan uskalleta seistä sanojen takana.
Tulkinnan tulkinnan tulkinta on kieltämättä hankalaa.
Taisi olla pyrkyä piispaksi vuonna 2012
”Piispaehdokkaat: Homous ei estä kirkonvirkaa
Kuopion piispaehdokkaat korostavat, etteivät he näe seksuaalista suuntautumista esteenä kirkonvirassa olemiselle. Sekä Miikka Ruokanen että Jari Jolkkonen pitävät mahdollisena, että Suomessa olisi esimerkiksi homoseksuaalinen arkkipiispa.”
http://yle.fi/uutiset/piispaehdokkaat_homous_ei_esta_kirkonvirkaa/5064173
Näinhän ne piispaksi pyrkiessään ilmoittivat.
Väittääkö Jolkkonen nyt että se ei olisi koskaan mahdollista?
Saitko piispanvaaleissa sellaisen käsityksen että Jolkkonen pitäisi sitä toivottavana tulevaisuuden ratkaisuna?
On ehkä hyvä muistaa, että lähetysjärjestöt eivät ole kirkon alaisia eikä kirkko saa puuttua niiden työntekijärekrytointiin ja valintoihin puhumattakaan kohdemaista. Silti seurakuntia kehotetaan antamaan niille varoja verotuloistaan, koska ne on kirkkohallituksen ja kirkolliskokouksen toimesta nimitetty ”kirkon virallisiksi lähetysjärjestöiksi”. Juuri tässä on paha konfliktien ja ristiriitojen aihe. Seitsemän hyvin erilaisen teologian pohjalta toimivaa järjestöä toimivat ikään kuin kirkkona kirkossa kirkon luvalla. Ja me paikallisseurakuntien jäsenet olemme maksumiehiä, vaikka meillä on vielä vähemmän sananvaltaa lähetysjärjestöjen asioihin kuin kirkkohallituksella tai kirkolliskokouksella.
Lähetysjärjestöjen pitäisi varmaan selkeämmin kirjata auki mitkä ovat ne hengelliset edellytykset, joita lähetystyöntekijä tarvitsee. Ehkä yksi tärkeimpiä asioita on käsitys siitä mitä evankeliumia lähetystyöntekijä on menossa välittämään ja kuinka hyvin hän on sisäistänyt sen. Myös hänen hengellinen kypsyytensä on tärkeää. Ne ovat uskonnollisen järjestön avainasioita, joita ei laki määrittele. Siinä ei ole kyse sukupuolesta eikä seksuualisuudesta.
Ehkä olisi tässä syytä ottaa huomioon ne edellytykset, joita lähettävä taho ”virallisilta” lähetysjärjestöiltä voisi edellyttää, jos sillä olisi valta edellyttää. Ainakin se olisi kohteliasta.
Silloin kun kirkko tai joku muu toimija lähettää Suomalaisia työhön toisenlaiseen kulttuuriin niin siihen on olemassa yksi kirjoittamaton sääntö. Kohdemaan ihmisiä ei saa loukata millään tavalla. On samantekevää mitä suomen laki asiasta sanoo, jos se on kohdemaan tapakulttuurin vastaista niin se on väärin. Otan esimerkin kutsutteko Juutalaisen tai muslimin kansanne aterialle syömään sikaa. Tälläkin kommenttiosalla näitä siansyöttäjiä riittää.
Niinpä. Tai kerrotteko ihan tyytyväisenä omaa vanhaa uskontoaan harjoittavalle lähetystyön kohteelle, että meillä olisi tässä tarjolla tällainen Jeesus, joka on ihan ykkonen. Me kristityt kun olemme saaneet sen ainoan oikean Jumalan jumalallisen ilmoituksen siitä, että muut jumalat ovat höpöjuttuja…
Siis juutalaiset eivät kelpaa lähetystyöhön islamilaiseen maahan? Entä kristityt?