Arvioiden mukaan jopa 80 % Suomessa asuvista kohtaavat kirkon tai siihen liittyviä asioita vain median kautta. Z-/y-sukupolvien kohdalla voidaan ajatella, että tämä osuus on vieläkin suurempi. Siksi on todettava, että kirkolla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin määritellä kohtaaminen ja seurakuntayhteys uudella tavalla.
Jos ajateltaisiinkin toisin, että kirkon toimintaympäristönä ja työmaana ei ole erityisesti omat tilat, toiminta tai tapahtumat. Silloin voidaan ajatella, että kirkko on ja elää kaikkialla siellä, missä ihmiset ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Aina kun ihminen kohtaa ihmisen syntyy jaettua todellisuutta ja ymmärrystä. Syntyy merkitys tai merkityksiä. Teologian kielellä voidaan sanoa, että Jumalan valtakunta tulee todeksi ja lähelle. Millaisena kirkon tekeminen ja kohtaamiset näyttäytyvät tämän ajattelun valossa?
Y-/z-sukupolvet ovat selvitysten mukaan entistä avoimempia ja parempia ilmaisemaan itseään myös tunteiden ja hyvinvoinnin tasolla. Tässä on hyvä liittymäkohta myös kirkollisen vuorovaikutuksen kannalta. Pitäisikin kysyä, minkälaisia lähestymistapoja tämä voi avata.
Ajatellaan tämän päivän medioitunutta todellisuutta, jossa ihmiset ovat erittäin monipuolisilla tavoilla keskenään yhteydessä. Samaan aikaan se mahdollistaa entistä suuremmalle joukolle ihmisiä ja heidän yhteenliittymiään saada äänensä kuuluviin. Tässä on kirkolle todellinen mahdollisuus olla kuulemassa ihmisten ääntä ja sitä kautta olla luomassa yhteisiä merkityksiä.
Kirkon vuorovaikutuksen kehittymisen tälle vuosikymmenelle ja y-/z-sukupolville suurin este on yksisuuntainen viestintänäkemys. Paljon käytetty slogan: ”mennään sinne missä ihmiset ovat”, näyttäytyy liian usein erityisesti nuoremmille sukupolville toisen sävyisenä: ”mennään sinne missä ihmiset ovat, jotta he tulisivat sinne, missä me halutaan olla.” Kuvitellaan, että nykyinen viestintä- ja vuorovaikutuskenttä on parhaimmillaan kahvipöytä, jossa istuvat kirkon kovasti tavoittelemat nuoremmat sukupolvet jakamassa kokemuksiaan ja keskustelemassa.
Sen sijaan, että kirkko tai seurakunta istuisi samaan pöytään ja kuuntelisi hetken, mistä on kysymys, ja varovaisesti lähtisi keskustelemaan, kirkko heittää pöytään ison kasan erilaisia tapahtumamainoksia ja poistuu paikalta. Paavali kirjoitti roomalaisille: ”Usko syntyy kuulemisesta.” 2020-luvulla tämä voikin tarkoittaa sitä, että kuunnellaan. Käydään sinne kahvipöytään ja kuunnellaan, nyökkäillään hyväksyvästi ja varovasti kommentoidaan.
Ylikorostunut toimintaan osallistuminen seurakuntayhteyden muotona rajoittaa kirkon vuorovaikutuksen uudistumista ja merkityksien löytämistä. Voidaanko toimintaan osallistuminen nähdä vain yhtenä monista erilaisista seurakuntayhteyden rakentamisen muodoista? Jos sen rinnalle tuodaan tunne, kokemus ja tieto? Jos ajatellaan, että median äärellä tapahtuva jonkinlainen liittyminen tai kohtaaminen ovat aivan yhtä arvokkaita kuin seurakuntatilan oven avaaminen, niin mahdollisuudet ovat valtavat ja maailma on auki. Mennä sinne missä ihmiset ovat, jotta oltaisiin siellä heidän kanssaan ja rinnallaan.
Y- ja z-sukupolville digitaalisuus on luonnollinen osa elämää. He eivät tee eroa kasvokkain tai digitaalisesti tapahtuvan kohtaamisen välillä tai arvota toista toisen edelle. Sen sijaan ne kulkevat käsi kädessä erottamatta tai jakamatta. Voi sanoa, että jokaista kasvokkain tapahtuvaa kohtaamista edeltää ja seuraa vuorovaikutus digitaalisilla alustoilla. Tämä tulee ottaa entistä määrätietoisemmin huomioon myös kirkon olemassa olevaa toimintaa tai palveluita kehitettäessä.
Tästä esimerkkinä ovat kirkolliset toimitukset. Kastepappien tai vihkikanttorien lyhyet videomuotoiset esittelyt toimisivat hyvänä kynnyksen madaltajana monelle, joka aloittaa valmistautumisen kirjoittamalla hakukoneeseen seurakunnasta saamansa papin nimen. Tilaisuuden tai toimituksen jälkeen voisi seurakunnasta saapua työntekijän nimissä lämminhenkinen yhteydenotto, jossa kysellään, mitä kuuluu.
Digitaalisen vuorovaikutuksen riippumattomuus kokonaan paikasta ja osittain ajasta haastaa kirkon paikallisesti järjestäytyneen toimintakulttuurin. Samaan aikaan se mahdollistaa sen, että sisältöjä ja vuorovaikutusta voidaan tehdä juuri niissä mittakaavoissa, kuin kohderyhmän kannalta on järkevää. Luonnollisesti ei ole järkevää tai kustannustehokasta tuottaa omaan yksityiseen hengellisyyden tukemiseen verkkomateriaalia kaikissa seurakunnissa tai työaloilla. Näissä sen sijaan voidaan keskittyä esimerkiksi paikalliseen yhteisöllisyyteen liittymiseen ja avun välittämiseen.
Jussi Laine ja Henna Ahlfors.
Kirjoittajat ovat x-sukupolven pastoreita, joilla kuitenkin on älypuhelimet.
Jos seurakuntalaisista 98.n prosenttia on kirkon palveluiden ”kevytkäyttäjiä”, ja 1.stä 2.teen prosenttia palveluiden raskaskäyttäjiä saisi jotain kyllä katsoa.
Jos ymmärretään kerran vuodessa osallistumisen yhteiseen kokoontumiseen riittävän, ilmeisesti kaksi kertaa olisi parempi, miten Seurakuntalaiset osaavat katsoa arjessaan hyvään sanomaan mikä Missiona huomataan välitettävän kevytkäyttäjille toiminnan tasolle saakka.
Aiemmin jotenkin säännöllinen osallistuminen on ollut kirkossakin pidetty asia.
Niillä puhelimilla voitte kirjoittaa joka viikolle yhden tai useamman hartauskirjoituksen mitä Seurakuntalaiset voivat kysyä luettavakseen.
Lehdissähän niitä enää ei näy.
Suljettujen maiden radiotyössä tuota mallia on toteutettu jo vuosikymmenet. Seurakunnat on ja seurakuntalaiset on kodeissaan ja pitävät yhteyttä lähetysasemiin. Heidän tavastaan toimia olisi nyt hyvä ottaa mallia. Samalla mieleen tulee väkisin ajatus siitä haetaanko kirkosta pelkkää viihdettä, vai jotain syvempää?
Seurakuntatasolla ongelmat ja ratkaisut ovat tässä kuvatun kaltaisia. Koronan myötä on opittu tekemään ja jakamaan digitaalista sisältöä, joka jossain määrin on löytänytkin yleisöä. Normaali viestintäosaaminen loistaa kuitenkin poissaolollaan: Yleensä viestinnässä pyritään arvioimaan kanavia, maksimoimaan näkyvyyttä ja ehkä sitten myös kohdentamaan viestejä haluttujen käyttäjäryhmien tavoittamiseksi. Tätä ei kyllä tehdä. On aivan yleistä että jotkut raatavat itsensä näännyksiin tekemällä sisältöä parille kymmenelle some-seuraajalle, joista puolet on oman srk työntekijöitä ja toinen puoli kollegoita eri puolilta Suomea.
Toinen asia sitten on että kirkon mediat ovat aivan levällään eikä niillä voi kuvitellakaan saatavan minkäänlaista näkyvyyttä nykyisessä mediaympäristössä. YLEn kristillinen ohjelmasisältö on tärkeää ja hukkuvan oljenkorsi, mutta luulisi että seurakuntia, hiippakuntia ja kirkko kiinnostaisi tehdä ihan omista lähtökohdista sisältöä ja luoda sen jakamiseen omat kanavat kuten esim. oma youtube-kanava tai Ylen Areenan kaltainen alusta kristillisen sisällön seuraamista varten. Mediakentällä melskaavat pääasisassa hyvin kaukana suomalaisesta luterilaisesta hengellisyydestä olevat Radio Dei ja TV7. Onko kirkolle ok, että ne luovat ”suurelle yleisölle” kuvan kristinuskosta?
Tässä on selvästi sekä osaamiskapeikkoja että strategisen näkemyksen puutetta. Veikkaan että julkisrahoitteisen ja kaupallisen median käyttö kirkon sanoman välittämiseen tulevaisuudessa yhteiskunnan maallistuessa muuttuu vaikeammaksi. Siksi omien ajanmukaisten alustojen ja kanavien luominen olisi ajankohtaista.
”Jokaista kasvokkain tapahtuvaa kohtaamista edeltää ja seuraa vuorovaikutus digitaalisilla alustoilla.” Niinpä, vaikka toki hiukan kärjistäen sanottu. Lähtöpisteenä ehkä on kuitenkin oma elämäntilanne ja sen muutokset. Kiitos kirjoituksesta!
Kuka voi olla näiden kohtaamisten ja alustojen tekijä?
Muutos tuskin toteutuu hallinnon kautta. Digi kirkkoni olla saa -ajattelun ydin on persoona, tunne, välittömyys, rehellisyys.
Ehkä tässä ei muuta voi kuin itse kukin kehittää ilmaisua ja harjoittaa uskoaan. Ainoat viestit, jotka sanomaa voivat viedä eteenpäin, ovat persoonallisia, koettuja, haparoivia.
Kirkon instituutiorooli on lähinnä sateenvarjon rooli. Messu tulee sitten kohtaamisten myötä – jos on tullakseen.
Vähän ihmetyttää tuo esimerkki – pappien ja kanttorien videomuotoiset tervehdykset (ilmeisesti oman toimituspapin valintaan?). Esittelyvideo on yksisuuntainen formaatti eikä luo yhteisöllisyyttä, vaan luo kirkosta mielikuvan tuotteena, joka valitaan.
Digitaalista yhteisöllisyyttähän netissä on ollut jo n. 20 vuotta erilaisina keskustelufoorumeina (eräänkin perustin 2005) ja yhteisöinä. Ongelma tai etu on pikemminkin se, että ne eivät ole parokiaalisia. Paikallisseurakunnat ovat harvoin onnistuneet luomaan nettiyhteisöjä, koska niiltä näyttää yleensä puuttuvan riittävä yhdistävä tekijä. Pienemmillä paikkakunnilla saattaa paikallisuus yhdistää enemmän ja ehkä se riittää jossain.