Diktatuuri vastustaa vaaleja – demokratia juhlii alhaista äänestysprosenttia?

Diktatuureissa vaalit ovat yhtä välttämättömiä kuin niiden vääristelykin. Demokratiassa äänestys paljastuu ongelmaksi silloin kun kansa jättää äänioikeutensa käyttämättä. Välittämättä tästä demokratian painajaisesta – äänestysprosentin jäädessä niinkin alhaiseksi kuin 47,5 – puolueet juhlivat voittoaan kuin valtiojohtoisissa diktatuureissa ikään. Eroavatko järjestelmät toisistaan? Harva haluaa uskoa väitteeseen; ”mitä suurempi valhe, sitä paremmin se menee perille, ja että uudelleen ja uudelleen toistetusta valheesta tulee totta.” Eihän sellaista voi tapahtua. Enää. Vai voiko?

Jos unohdamme hetkeksi Ukrainan kriisin voi ihmiskunnan todeta sitten toisen maailmansodan nauttineen pitkästä rauhan kaudesta. Maailman nuorisokin kohtaa säännöllisin välein toisensa urheilun yhdistäminä ystävyyden ja rauhan kannustamassa olympia-aatteen hengessä. Jostain syystä kuitenkin juuri suurimmat urheilutapahtumat, olympia- tai maailmanmestaruuskisat, muistuttavat vuosikymmeniä jatkuneista ihmisloukkauksista, toisinajattelevien vainoamisista, organosoidusta väkivallasta, koko urheilun kyseenalaistavasta dopingvääristelystä jne. Julkinen omatunto näyttää virkoavan vain vaalien tai urheilutapahtumien yhteydessä vaipuakseen heti takaisin dementiantapaiseen apatiaan. Suuret urheilutapahtumat palvelevat yhtä vähän urheilijoita kuin vaalit kansaa. Niiden tarkoitus on tukea järjestelmää ja niitä tukevia puolueita.

Mihin vaalit, gallupit ja tilastot liittyvät? Niillä on tehtävänsä. Samalla kun hallitus hehkuttaa työllisyysasteen nousseen mittaushistoriansa korkeimpaan lukuun 72,8 %:iin julkistetaan tuore Helsingin ja Tampereen yliopistojen osin jo ennen pandemiaa aloitettu tutkimus. Sen mukaan 2/3 osaa PAM:in haastatelluista jäsenistä kärsii ruokaturvattomuudesta (lue ruoka-annoksen pienentämisestä tai väliin jättämisestä). Syiksi mainitaan mm. pätkätyöt sekä osa- ja määräaikaiset työsuhteet.

Uutiset välittävät myös tietoa, että suuri osa vuokra-asuntokannasta – esimerkiksi vastikään 240 asuntoa Kalasatamassa – on siirtynyt ulkomaisten kiinteistösijoittajien omistukseen. Vuokrattavista asunnoista, joissa ei edes vaadita vuokratakuuta, saatava 3 – 3,5 prosentin nettotuottotavoite yhdistettynä asuntojen arvonnousunäkymiin on sijoittajille houkutteleva vaihtoehto. Ulkomaisten sijoittajien vuokra-asuntokanta lähestyy maassamme jo 30 000 asuntoa. Tähänkö perustuu päättäjien investointitoiveikkuus?

Entä lapset ja vanhukset? ”Näin lapsia kaupataan ympäri Suomen kiskurihinnoilla” kirjoittaa iltapäivälehti (IL 29.1.2022). Kansainväliset pääomasijoitusrahastot valtaavat kiihtyvässä määrin Suomen lastenkotimarkkinoita. Lastensuojelulaitokset ovat maassamme keskittyneet muutamalle tunnetulle hoivajätille kuten Familari ja Humana. Niiden toimintalogiikka on syvässä ristiriidassa tuotettavan palvelun kanssa. Kuvaavaa toiminnalle on, että sijoittajien sijoitukset ovat omistuksen aikana yli kaksinkertaistaneet arvonsa ennen edelleen myyntiä. Onko kouluikäisten, syrjäytyvien lasten reagointia asiassa huomioitu? Samoin vanhusten palvelutalot ovat jo vuosia suurelta osin ajautuneet ulkomaisten sijoitusrahastojen omistukseen järkyttävin seurauksin.

Keskeinen ongelma maassamme on myös kädentaitoja ja luovuutta edellyttävän koulutuksen tila. Sen hoitamiseksi viitataan usein valtion tukemaan oppisopimuskoulutukseen. Siitä on kuitenkin tullut vaihtoehtona ammattikoululle pääosin yritysten vanhojen työntekijöiden uudelleenkoulutusjärjestelmä, mikä selittää oppisopimuskoulutettavien korkean 37 vuoden ikärakenteen. Järjestelmä on luotu keskisessä Euroopassa vallitsevaan työkulttuuriin. Kulttuurin osalta asiaa voidaan verrata, tosin marginaaliseen, vaskisoittajien koulutuksen, soittimien korjauksen ja korjauskoulutuksen laiminlyöntiin Suomessa. Siinä missä keskisessä Euroopassa ei voi olla kohtaamatta laajaa vaskisoitinkulttuuria siinä maassamme podetaan soittajapulaa. Syyllistä on etsitty jopa YLE:n ohjelmapolitiikan nuivasta suhtautumisesta vaskisoitinmusiikkiin.

Käsitteet ihmiskuva, kulttuuri, koulutus ja työllistyminen liittyvät yhteen. Väite voidaan liittää aikoinaan kohtaamiini perus- ja ammattikoulusta pudonneisiin, asevelvollisuudesta karsiutuneisiin ja sittemmin työelämästä syrjäytyneisiin nuoriin. Vuosikymmenten jälkeen tarvitessani kuljetusapua kohtasin erään heistä. Helsingistä maan pohjoisimpaan kolkkaan toimitetun kuljetuksen ja sieltä takaisin Ouluun yltävän noin 1500 kilometrin ajon hän suoritti yhtenä rupeamana. Ottamatta tässä yhteydessä kantaa ajon pituuteen liittyvään turvallisuusriskiin ajattelen yhteiskunnan nurjaa tapaa suhtautua aikaisemmin kaikesta syrjäytyneisiin nuoriin. He eivät olleet eivätkä ole eriarvoisia vaan erilaisia. He eivät olleet, koulun epäonnistuessa, itse kouluepäonnistujia vaan erilaisia oppijoita. He eivät olleet asevelvollisiksi kelpaamattomia vaan saattavat tänään tosi paikan tullen olla monista keskuslämmitysnuorukaisista poiketen yhteisönsä kriisiaikaisia tukipilareita. He eivät äänestyskäyttäytymiseltään liene toivottavia, mutta kuitenkin huomionarvoisia.

Kiinnittämällä huomio – uudistamispyrkimysten ja laajan kokonaisnäkemyksen sijasta – vain yhteen ilmiöön, kuten urheiluun, äänestämiseen, vain kerran omaksuttuun koulutustapaan, tietyn laitoksen sementoituneeseen käyttäytymiskaavaan jne. saattaa yhteisö tietämättään aiheuttaa yksittäisten ihmisten ja jopa oman yhteisönkin tuhoutumisen tai ainakin näivettymisen.