Dingo-Neumann villitsee tätä nykyä viiskymppisiä naisia seurakunnan tiloissa!

Rockyhtye Dingolla meni lujaa v. 1984-86. Ennen hajoamistaan bändi oli uransa huipulla tuon -:n kohdalla. Minullakin meni omassa elämässäni tuolloin varsin lujaa: Avioiduin 1984 ja esikoislapsemme syntyi 1986. Neumann saattoi suosionsa huipulla haastattelussa kaiken kansan tietoon, että hän ei lopeta kapinointiaan 50-vuotiaanakaan. Minä taas aloitin kesyyntymisen jo 80-luvulla.

Pertti Nipa Neumann täyttää tänä syksynä 60 vuotta ja aika säyseältä hän vaikutti istuessaan torstaina 5.9.19 Espoon Laaksolahden kappelin alttarin ääressä kitara sylissään ja mikrofoni nenän alla. Voi olla, että tämä oli hämäystä ja mies säästelee voimiaan suureen synttärikonserttiinsa lokakuussa.

Neumann oli artistivieraana Laaksolahden kappelissa jo neljän vuoden ajan kuukausittain järjestetyssä Laulu ja laulun tarina-nimisessä keskustelu- ja konserttisarjassa.

En ollut aikaisemmin käynyt kyseisessä Espoon Tuomiokirkkoseurakuntaan kuuluvassa kappelissa, mutta viehätyin oitis ideaan, että sakraalitila on saman katon alla koulun kanssa. Lisätilaa kappeliin saatiin avaamalla yksi seinä, jonka takaa paljastui koulun jumppasali. Ja niinhän vain kävi, kuten odotettua oli, että molemmat tilat täyttyivät ääriään myöten vähän ennen H-hetkeä.

Luulin tulleeni rauhalliseen trubaduuri-iltaan, johon olin valmistautunut kuuntelemalla Spotifysta Neumannin soolotuotantoa. Kauhistava totuus paljastui, kun juontaja kysyi, onko täällä Dingo-faneja. Käsien noustessa ympäri salia vauhdilla ylös kuin hurmoskokouksessa konsanaan tajusin näkövammaisen seuralaiseni kanssa istuvamme ei vain entisten vaan myös nykyisten Dingo-fanien puristuksessa!

Aloituskappaleella Mennään hiljaa markkinoille on varsin poikkeuksellinen  tausta. Sydänliitto pyysi Nipalta hyväntekeväisyystarkoituksiin jonkinlaista Levottoman Tuhkimon tapaista biisiä, johon artisti vastasi, että ei se nyt ihan noin vain tapahdu. Varttitunnissa kuitenkin syntyi aivan fiilispohjalta kappale, joka toimi osviittana Neumannin soolouran akustiselle linjaukselle.

Tämä Sanan ja Sävelen ilta oli kenties turhan paljon puheeseen painottuva.  Juontaja vei yhteisestä puolestatoista tunnista leijonan osan, kun hän kelasi Pertti omaa sukua Niemisen elämän syntyjä syviä, vaikka eivät ne todellisille faneille tuoneet mitään uutta tietoa. Ja musiikkia kuuntelemaan tulleille aika saattoi käydä välillä pitkäksi.

Illan hämmentävin anti ainakin minulle oli havainto, että Dingo-fanitus ei ole naisilla kadonnut mihinkään runsaassa 30 vuodessa. Kerran Dingo-fani, aina Dingo-fani? Monen tytön kaukokaipuun kohde olikin tässä ja nyt aivan lähellä. Ulkonäkö on meillä kaikilla muuttunut, mutta taiteilijan tunnistaa äänestä.

Juontaja tarjosi tilaisuuden kysymysten tekoon ja muistojen jakamiseen. Etenkin muistelun osalta tilaisuus muistutti välillä herätyskokousta, kun moni nainen (Dingo-fani siis!) antoi henkilökohtaisen todistuksen. Palvonnan kohteena oli edelleen Neumann ja nuorten tyttöjen tuntemukset pyrkivät valtaan jännityksenä, punasteluina ja heikotuksena. Pari todistajaa ei meinannut jännitykseltään saada sanaa suustaan, eräs mittasi aktiviteettirannekkeellaan sykkeekseen 125, muutama arveli aivan kohta pyörtyvänsä. Heitä autettiin selviämään ristiriitaisesta tilanteestaan antamalla raikuvia aplodeja.

Uskaltaisinko näin jälkikäteen väittää tunnelman olleen sillä tavalla herkkä, että jos Neumann olisi seisonut näitten niin ikään seisomaan nousseitten todistajien edessä ja vähän puhaltanut heihin päin, niin nurin olisivat nämä viiskymppiset naiset saattaneet hyvinkin mennä. Tai jos joku olisi näyttänyt esimerkkiä pökräämällä ja putoamalla jauhosäkin tavoin penkkirivien väliin lattialle, niin hän olisi hyvinkin saattanut saada kohtalotovereiltaan seuraa permannolle pötköttämään.

Muutamat Neumannin todistajat pohtivat, ottaisivatko nuoruutensa Dingo-sifonkihuivinsa mukaan tilaisuuteen, osa harmitteli, että huivit olivat ikävä kyllä päässeet katoamaan. Traagista oli myös kuulla, kun muuan nainen todisti, että hän säilytti rahakukkarossaan Nipan nimmaria aina siihen asti kunnes kukkaro varastettiin. Ei hän surrut muuta kuin sitä nimikirjoituksen menetystä. Hän sai illan päätteeksi uuden ilonaiheen.

Konsertin ehdoton huippukohta (kun Autiotaloa tai Sinä ja Minää tai Nahkatakkista tyttöä ei esitetty) oli Levoton Tuhkimo: Kaikki saivat taputtaa tahtia ja laulaa mukana. Niin myös tapahtui! Nipa antoi yleisön yksinäänkin laulaa biisiä, jonka sanat salin täysi väki tuntui osaavan hyvin ulkoa. Kun Nipa kysyi, haluaisiko joku tulla hänen kanssaan laulamaan, vapaaehtoinen löytyi siihenkin.

Eturivissä istunut mies esitti ensimmäisen kysymyksen. Hän aloitti tervehdyksellä Hei, Nipa! Sen jälkeen kaikki aloittivat oman osuutensa samalla tavalla. Tuo mies kiinnitti huomiota siihen, että Neumann aivan silmin nähden jännitti ainakin aivan aluksi tilannetta. Tämän artisti myönsikin ja sanoi aina olleensa jännittäjä.

Toisessa yhteydessä kävi ilmi, ettei Nipa osaa lukea nuotteja. En järkyttynyt tiedosta, sillä ei osannut moni tunnetumpikaan kansainvälinen artisti ainakaan aluksi. Päinvastoin tuo vastaus antoi meikäläisellekin uutta toivoa. Päässäni pyörii tuon tuostakin vaikka minkälaista ennenkuulumatonta melodiaa tai laulunpätkää, mutta olen ajatellut, että eihän tästä mitään tule, kun en osaa mitään nuottiviivastolle vangita.

Joskus työelämässä olisin tahtonut esittää saarnani laulun muodossa, jos vain olisin osannut. Oma kokemukseni on, että sellaisella yleisluonteisella palautteella kuin ”Pastori saarnasi taas niin kauniisti!” ei tee kukaan mitään. Noinhan voi sanoa, vaikka ei olisi kuunnellut saarnaa ollenkaan.

Vaan  teehän yksi ainoa hittipotentiaalinen joululaulu, niin kappaleesta tulee liki kuolematon ja tekijästä lähes unohtumaton. Laulu ei pääsisi millään vaipumaan unhon yöhön, kun sitä vuodesta toiseen yhteislaulettaisiin kirkoissa ja erilaisissa joululaulutilaisuuksissa.

Jos tässä vanhoilla päivilläni innostuisin tekemään musiikkia (siis silleen, että minä ynisen, hyrisen, vingun tai vongun sanelimeen jotakin laulun tapaista, jonka joku tuttu kirkkomuusikko pistää paperille ja työstää laulukuntoon), niin Neumannista sain idean omaksi taitelijanimekseni: Hans Jedermann. Jos Nipa on Uusimies ja minä esiintyisin Marimekon Jokapoika-paita päällä, niin neljä vuotta vanhempana ja 20 kiloa häntä painavampana olisin tietysti Hannu Jokamies.

PS: Tilaisuuden juontaja tunnisti Ruttopuiston rovastin tilaisuuden jälkeen ja kertoi joskus lukeneensa blogejani. Kysyin, että pyörtyikö hän kertaakaan niitä lukiessaan. Nurinkurinen kysymykseni ei tuottanut toivomaani tulosta. Niinpä. Ei saarnoilla ja blogeilla saa ihmisiä nurin. Kampittamiseen tarvitaan potkua antavaa musiikkia – tai valkoista keppiä…

Kuvat: Neumann v. 1984 Kaivarissa ja v. 2019 Laaksolahdessa.

Lisäys 10.9.19: Tilaisuuden juontaja Liimataisen Jouni antoi Nipan luvalla käyttöömme tallenteen yllämainitusta Levottomasta Tuhkimosta. Videon kuvasi ja editoi Jarmo Nieminen.

https://youtu.be/6-ssxE0g45c?fbclid=IwAR09xdk67ezbf5bFfTaqy7_wnDaAsBEP0E9PgQZ5NBTtAFLDmMoxROYmTfU