Paavi Benedictus XVI:n seuraaja on globaalin diplomatian kärkikaartia. Kirkollisen diplomatian ideologisina teeseinä on dialogi ja sovun rakentaminen. Käytännössä niillä pyritään edistämään kirkon vaikutusmahdollisuuksia ulkopolitiikan keinoin.
Paavi ja patriarkat nähdään usein presidenttien rinnalla. Ortodoksinen tai katolinen kirkko ei kuitenkaan osallistu diplomatiaan valtioiden apulaisena vaan itsenäisenä toimijana. Tämä periaate on peräisin jo Rooman valtakunnasta, jossa kirkon ja valtion suhteiden perustaksi määriteltiin sinfonia. Periaatteet ovat toimineet historiassa kaikkea muuta kuin täydellisesti. Vanhoissa kristillisissä kulttuureissa ne kuitenkin edelleen määrittävät maallisen ja hengellisen veteen vedettyä työnjakoa.
Kristillinen diplomatia oli keskiajalla paljon sotaa merkittävämpi ideologian levityksen väline. Paavi tai patriarkka ei seisonut hallitsijan rinnalla samanarvoisena. Hallitsija oli autonominen, mutta maallikko ja ratione peccati ei koskaan Jumalan vallan käyttäjä. Tämä kultainen periaate horjui vasta keskiajan lopulla, ja Itä-Rooman lähetysalueista erityisesti Venäjällä, jossa tsaari otti 1600-luvulta lähtien itselleen ennenkuulumattomia etuoikeuksia.
Ortodoksisen tai katolisen kirkon diplomatia voi näyttää suomalaisin silmin maallisen vallan kumartelulta. Miksi näyttäytyä esimerkiksi islamilaisissa maissa dialogin puolesta, kun samaan aikaan maat eivät tunnusta kristityille mitään oikeuksia? Mitä hyötyä on istua samaan pöytään Syyrian johdon kanssa, joka ei halua taata kristityille mitään turvaa?
Paavin ja patriarkkojen johtama kirkollinen diplomatia on pienten mahdollisuuksien taidetta. Sillä on valtava arvo, vaikka hyvän sanoman varjossa kulkevat mukana historian virheet ristiretkistä sivilisaatioiden törmäykseen.
Katolisessa kirkossa kirkollisen diplomatian suuret linjat määrittää paavi. Tulevan paavin haasteet ovat kirkon tärkeimmillä kasvualueilla Afrikassa ja Aasiassa. Afrikassa keskeinen kysymys on suhteet toiseen suureen monoteistiseen uskontoon islamiin. Aasiassa tasapainoillaan alueen historiallisten uskontojen moraaliarvojen kanssa. Maallistuminen lännessä on näiden rinnalla pieni haaste.
Mitä enemmän poliittinen diplomatia keskittyy puolustus- ja talouspolitiikkaan, sitä tärkeämmäksi nousee keskiajan kristillinen diplomatia. Sen tärkein viesti poliittisille päättäjille on se, että hengelliset ja maalliset asiat ovat yksi ja jakamaton kokonaisuus.
