Suomen presidentti lähti eilen lyhyellä varoitusajalla vakavan kansainvälisen kriisin keskellä tapaamaan naapurimaamme johtoa. Maamme sodan jälkeistä historiaa tunteville palasi mieleen, että vastaavia vierailuja on nähty aiemminkin. Suomen ja Neuvostoliiton suhteita sodan jälkeen rytmittivät pitkälti valtionpäämiesten huipputapaamiset. Neuvostoliittoa ei enää ole ja moni muukin asia on toisin, mutta yhdistäviä piirteitä naapurimme kanssa asioimisessa yhä on.
Suomen idänsuhteita on viimeisen 70-vuoden ajan syksyn 1944 välirauhasta hoidettu korkean tason henkilösuhteiden avulla. Samaa linjaa on jatkanut myös nykyinen presidenttimme, vaikka ehkä vaalikampanjan aikana joku toista odottikin. Pohdiskelin tätä kysymystä blogissani jo elokuussa 2012 sen jälkeen, kun presidentti Sauli Niinistö oli antanut Helsingin Sanomien haastattelussa avointa tunnustusta edeltäjänsä Tarja Halosen tavalle hoitaa idän suhteita.
Neuvostoliitto ja myös nyky-Venäjä on autoritäärisesti johdettu maa, jossa asioista on totuttu sopimaan valtionpäämiesten tasolla. Viime vuosikymmeninä presidenttiemme kohtaamisiin ei ole liittynyt eilisen kaltaisia jännitteitä. Kylmän sodan vuosiin näitä vaikeissa tunnelmissa tehtyjä vierailuja osui useita. Tunnetuin niistä oli marraskuussa 1961 presidentti Urho Kekkosen lähtö Siperian Novosibirskiin ratkomaan neuvostojohtaja Nikita Hruštšovin niin sanottua noottikriisiä. Neuvostoliitto oli väittämäänsä Länsi-Saksan uhkaan vedoten vaatinut vuonna 1948 solmittuun YYA-sopimuksen perustuvia sotilaallisia konsultaatioita. YYA-sopimukseen sotilasartiklojen aktivoiminen aiheutti Suomessa paniikin, koska neuvostojoukkojen tuleminen ”auttamaan” puolustusvoimiamme tälle puolelle itärajaa koettiin lähinnä miehityksenä. Se, että missä määrin Kekkonen tiesi etukäteen nootista ja missä määrin se oli tarkoitettu varmistamaan hänen uudelleenvalinta kevään 1962 presidentinvaaleissa, on yhä yli viisikymmentä vuotta myöhemmin pitkälti arvoitus.
Niin mielenkiintoista kuin kylmän sodan historiasta on hakea vertauksia tähän päivään, on moni asia nyt Suomen ja Venäjän välillä toisin. YYA-sopimus on painunut historiaan ja toisin kuin Kekkosen aikana presidentti Vladimir Putinia kävi eilen tapaamassa Sotshilla EU-maa Suomen presidentti, jolla oli dialogihalukkuudesta huolimatta tuomisinaan oma näkemys siitä, että miten tilanne Itä-Ukrainassa tulisi rauhoittaa. Neuvostoliiton aikana ei vastaavia julkisia näkemyseroja nähty. Suomi oli yleensä mieluummin hiljaa kuin arvosteli avoimesti naapuriamme muiden maiden suvereniteetin loukkauksista.
Suomessa ulkopolitiikka oli koko kylmän sodan ajan vahvasti agendalla. Nyt näyttää, että olemme palaneet takaisin aikaan, jolloin lähialueidemme osalta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan on kiinnitettävästi kansallisesti enemmän huomiota. Maamme sisäisistä asioista katse on nostettava Suomen paikkaan maailmassa.
Sekä presidentti Sauli Niinistön että ulkoministeri Erkki Tuomiojan toiminta Ukrainan kriisissä on noudattanut suomalaisen diplomatian parhaimpia perinteitä pyrkiessään neuvotteluyhteyden rakentamiseen kiistan osapuolten välille. Näitä taitoja tarvitaan todennäköisesti myös jatkossa. Vaikka tilanne Ukrainassa todennäköisesti ennen pitkää rauhoittuu, Krimin miehitystä edeltävään aikaan ei idän ja lännen suhteissa ole ole nopeaa paluuta, vaan joudumme oppimaan elämään jännittyneessä maailmassa vielä vuosien ajan.
Jos lähetystyötä ja lähettien määrää voi pitää jonkinlaisena mittarina evankeliumin levittämisen innosta, tämä tilasto ei ole kunniaksi omalle kirkollemme.
Mihin muuhun mahtaakaan kirkkomme energia ja resurssit kulua, kun lähetystyöstä jää käteen lähinnä riitely lähetysmäärärahojen jakamisesta..?
Tästäkö pitäisi innostua ja ”mennä kaikkeen maailmaan”?
Tulee tosiaan mieleen, mikä on lähetystyön realistinen tulos siihen käytettyyn rahamäärään nähden ? Jatkuvasti saa lukea miljardien ihmisten Kiinasta, Intiasta, ja Afrikasta tapauksia lasten raiskauksista alkaen. Mielestäni meillä kotimaassakin on aivan runsaasti tilaa kristilliselle sanomalle, lähimmäisen rakkauden konkrettiselle tajuamiselle. Vaikuttaa hieman siltä, että nykyinen lähetystyö on siinä olevien ihmisten itsensä pettämistä saamalla ihmisten valitseman Jumalan, Jeesuksen, antaman pelastuksen ikuisessa paratiisissa.
Eikös lähetyskäsky ollutkaan Herramme globaali toimeksianto.. (Matt 28:18-20)?
Jouni Turtiainen.
Lähetyskäsky ei ole useiden arvostettujen eksegetikkojen mielestä Jeesukselta lähtöisin.
Rehelliset ja mahdollisimman realistiset Jeesuksen sanomat eivät alkuunkaan korosta häntä itseään vaan hänen sanomaansa Jumalan tahdosta. Siitä huolimatta, että ne ovat kirjoitetut henkilökohtaisesti. Hän sanomansa korostivat yleistä elämän käsitystä. Otan selventävän esimerkin. ” Käännä toinen poski ” tarkoittaa tekijän saattaminen ymmärtämään tekemänsä vääryyden ja karttamaan sitä vastaisuudessa. Siis ei ollenkaan uutta vääryyttä, uutta iskua tai vastaavaa. Uskon, että Jeesus luonnollisesti suositteli ihmisille hänen Jumalan sanomansa eteenpäin viemistä, mutta ei missäänn tapauksessa kategoorisen käskyn muodossa.
Summa summarum, Jeesuksen ymmärtäminen merkitsee, että sanoma on Jumalalta ei häneltä itseltään. Eikä mitään yksityiskohtaisuutta. Ihmisillä on oma ajattelukyky ja se on tarkoitettu käytettäväksi.
Onko tuo vahvuutta? Voi olla heikkouttakin, tuo käynti, ja alamäen alku.