Tuo ohjelma on jäänyt usein katsomatta, sen äärimmäisyyksiin menevän äijämeiningin tähden. Nyt he ovat kuitenkin löytäneet varsinaisen helmen. Elokuvan miehistä, jotka menevät vankilaan vapaaehtoisesti kohtaamaan omia tunteitaan. Ensin tietysti ihmettelin mistä kummasta siinä voi olla kyse. Sitten oikein kävi naurattamaan , kun miehet joutuivat vasten tahtoaan kohtaamaan oman sisäisen lapsensa. Taisteltuaan vuosia sitä vastaan. Tuo kohtaaminen, taitaa olla kaikille yksi elämän vaikeimmista tehtävistä.
Vuosia sitten sain oman sisäisen lapseni polvelleni istumaan. Poika huusi siinä isän ikävää ja minä kuuntelin ensimmäisen kerran sitä tuskaisaa huutoa. Enkä enää kääntänyt hänelle selkääni. Siinä kuunnellessani, huuto vaimeni ja loppui lopulta. Iloiset kasvot kääntyivät puoleeni ja itku loppui siihen. Tuon kohtaamisen jälkeen meillä on ollut monta hauskaa hetkeä yhdessä.
Prosessoituani jo vuosia näitä asioita, kävi oikein ääneen naurattamaan, kun miehet vankilassa pääsivät kokemaan jotain samaa. Itse tilanteesta naurut oli kaukana. Siinä omatkin silmänurkat kostui.
Monet miehet kärsivät tuosta puutostaudista, joka on syntynyt siitä, ettei isä ole koskaan antanut pojalle siunausta :” sinä riität ja olet hyvä sellaisenaan”. Tuossa puutteessa olevat miehet kiertävät koko maailman ja tekevät mitä hulluinpia asioita, vain saavuttaakseen tuon siunauksen. Juuri Docventuren hengen mukaan. Harmi vain että näin tehdessään he juoksevat ”siunausta” karkuun.
Sisäisen lapsen löydettyään mies saa luvan antaa itselleen tuon ”siunauksen”.
”Siunaus” löytyy omien tunteiden kohtaamisesta, eikä suurista saavutuksista. Tätä miesten on vaikea käsittää, muutoin kuin ehkä vain omakohtaisen kokemuksen kautta. Saattaahan olla, että tuo elokuva auttaa monia miehiä tajuamaan ”siunauksen” salaisuuden.
Vain miehet ymmärtävät poikana ja miehenä olemisesta jotain, siksi tuntuu oudolta, että niin moni vähättelee, ettei isällä ole niin suurta merkitystä pojan elämässä.
Onko tämä yleinen isien ja poikien ongelma vai erityinen sodankäyneiden suomalaisten miesten ja heidän poikiensa ongelma? Kysyn tätä siksi, että isäni ei sairautensa takia ollut rintamalla ja kuoli samasta syystä, kun olin kahdeksan vanha. Minulla ei ole tuollaisia kokemuksia etäisestä isästä, joka asetti minuun mahdottomia odotuksia.
Koko sodanaikainen sukupolvi tuli merkittyä södasta, eikä vain rintamalla olleet. Kotirintama oli sekin rintama kaikkine pelkoineen.
Omassa lähipiirissä oli vanhempieni ikäisiä porukoita jotka kokoontuivat töitten jälkeen ravintolissa ja samat sodanaikaiset jutut käytiin kerta kerralta läpi . Juuri niinkuin Posttraumaattisesta mielentilasta kärsivät käyttäytyvät. Välillä tuntui siltä että he olivat vielä jäljellä siellä sodassa ja tekivät vain turistimatkoja silloiseen nykyisyyteen. Jotain tästä on varmasti jättänyt jälkiä kansansieluun.
Ymmärtääkseni rintamamiesten suurimmat ahdistuksen aiheet eivät nouse pelosta vaan väkivaltaisista teoista, joita he olivat itse pakotetut tekemään.
katsoitko Ismo ohjelman?
Katsoin kyllä. Tuo aikaisempi kommenttini oli sohaisu niille tahoille, joiden mielestä sukupuolella ei ole merkitystä kasvatuksessa.
Oma isäni kuoli tapaturmassa, kun olin 7v. Surut jäi silloin surematta ja se hautautui syvälle sisinpääni.
Muuttui siellä itsesääliksi ja katkeruudeksi. Kunnes 35vuotta myöhemmin joku keksi sanoa, että kuule Pekka, sinun surutyösi on jäänyt tekemättä. Niinpä päätin silloin ryhtyä toimeen. Aikaa kului pari kolme vuotta ja sitten se purkautui ulos. Muutuin ikään kuin toiseksi ihmiseksi. Löysin isyyden ja miehuuden, sekä sen sisäisen lapseni.
Ihan samoin , kuin miehet kadottavat yhteyden tunteisiinsa ja sisäiseen lapseensa, niin samoin voi käydä ja käy monille naisille. Ei tämä ole vain miesten ja poikien ongelma. Yhtälailla tytöt tarvitsevat isää, kuin pojatkin.
Pienten ydinperheiden aikana unohdetaa setien merkitys. En tarkoita vain sukulaisia vaan esimerkiksi ’naapurin setiä’. Äitien rinnalla tädit ovat kai paremmin mukana lasten maailmassa. Ajattelen vaikka ’neuvolan tätiä’, ’tarhan tätiä’, ’kaupan tätiä’ tai ’ruokalan tätiä’. Minä olen kiitollinen monelle kohdalleni osuneelle sedälle ja enolle.
Keväällä piti saada välttämättä soutuvene. Nyt kun kerrankin päästiin lähelle järveä ja lapsuuden maisemiin. Joskus kesän puolivälissä menin yksin kalaan. Huomasin pian ettei kaikki suju ihan helposti.
Mukaan olisi pitänyt ottaa ankkurikivi, jotta vene pysyisi paikallaan. Muutama muukin asia tuli vastaan ja havaitsin että kalastamisen taidot eivät ole hallussani.
Mieleeni nousi kuvia lapsuudestani. Enoni kodissa vieraillessamme, äiti kehotti enoa ottamaan meidät pojat onkireissulle mukaan. Tuo onkimatka aikuisen miehen kanssa jäi ainoaksi jonka lapsuudessani sain kokea. Siinä sitten imin itseeni kaikkea näkemääni. Sisimpääni painui ajatus, että veneen omistaminen on miehekäs juttu.
Samalla paljastui sekin, miksi rannat on täynnä veneitä, joita en ole kertaakaan nähnyt järvellä. Ne vain odottavat hyvää ja sopivaa keliä. Niitä ei siis käytetä lainkaan, mutta ei niistä myöskään luovuta. sillä veneen omistaminen on miehelle tärkeä juttu.