Dog-matiikkaa

Ei sitä koskaan tiedä, mihin kaikkeen joutuu, ennenkuin kokeilee. Olen nyt pari päivää toiminut sijaisisän korvikkeena kahdelle lapinkoirapentueelle. Hopealampi on kokenut muodonmuutosta tukkikämpästä rippileirien paikaksi ja nyt koirapesueiden sijaiskodiksi. Moninaisten vaiheiden jälkeen saimme tänne kaksi emäkoiraa ja niille yhteensä seitsemän pentua. Näihin vaiheisiin kuului sekin, että kun lopulta saimme kaikki koirat autoon sisälle, saivat ne tassullaan painettua keskuslukituksen päälle niin, että avaimet olivat virtalukossa. Ei auttanut muu kuin toisella autolla hakea vara-avaimet. Olivat koiraparat ihmeissään, kun ensin sullotaan autoon, sitten sieltä pois auton liikkumatta mihinkään ja sitten vesitankkauksen jälkeen takaisin…

Siihen nähden ne ovat sopeutuneet varsin mukavasti uuteen kotiinsa. Ikävin puoli tässä on ollut se, että olen saanut varsin negatiivista viestintää siitä, että toimintani edistää laitonta pentutehtailua ja on sitäpaitsi Kennelliiton kasvattajasääntöjen vastaista. En ole ennenkään kokenut mitenkään noita koirapiirejä omakseni, vaikka koirien kanssa viihdynkin, mutta tämän jälkeen vielä vähemmän. En ole kasvattaja, vaan olen koettanut auttaa sillä tavalla, jonka osaan. Siitäkin syyllistetään. Ehkä olisi jonkun mielestä ollut eettisempää kaasuttaa jo syntyneet koiranpennut hengiltä.

Tietenkin koirissa ja ihmisissä on eroja. Paljonkin. Tuskin kukaan noista lattialla tuhisevista karvakasoista alkaa aikuisiällä kaivata terapiaa ja pohtia kaulakiikkua siksi, ettei heillä ole virallisia papereita eikä edes isästä tietoa. Kysymys taitaa olla tietoisuudesta. Miten koira mieltää koiruutensa vai mieltääkö mitenkään?

Siltikään en ymmärrä. Eettinen toimintaohjeisto ei koskaan saisi olla niin sitova, että se ei olisi joustava. Entä jos ihmisiin sovellettaisiin samaa periaatetta – autettaisiin vain niitä, joilla on kaikki kunnossa? Mitä tein väärin ottaessani kaksi vahinkopentuetta hoiviin? Olisiko niistä pitänyt hankkiutua eroon vain, jotta uupunut ja sairastunut kasvattaja ”oppisi läksynsä”? Mitä tähän sanoo ekoteologia? Missä menee luotuisuuden kunnioittamisen, viljelemisen ja varjelemisen rajat? Pyrimmekö hallitsemaan eläimiä, koska ihmisiä emme voi? Onko eläimiä helpompi rakastaa kuin ihmisiä, kun ne eivät väitä vastaan, eivät haistattele eivätkä kyseenalaista? Annammeko eläimille ja niiden pennuille sitä rakkautta ja niitä rajoja, joita emme kykene ihmisille antamaan? Kenelle olemme valmiita antamaan armollisuutta?

Ihmisten ja koirien auttaminen tuntuu jääneen toissijaiseksi sijaistoiminnaksi. Tärkeintä on täyttää normit ja pyrkiä kaikin keinoin välttämään luovia, omaperäisiä tai rohkeita ratkaisuja. Aina jostain löytyy joku asiantuntija, joka määrittelee hyväksytyn normit ja antaa asiantuntijalausunnon.

Siitä ne itse eivät onneksi tiedä mitään. Lauma juoksentelee pihalla, hotkii ruokaa, kerjää syliä ja silityksiä. Niistä ne tulevat onnellisiksi. Häntä heiluu ja kieli lipoo. Kunpa joku suojelisi heikon elämänalun saaneita ihmisen lapsiakin. Tarjoaisi heille turvaa, iloa, ruokaa ja läheisyyttä.

Iskelmässä lauletaan, että ”Pettää ne eivät voi sua milloinkaan. Luonto ei hyljeksi kulkijaa maan. Ihminen pettää vaan.” Tänään olen tuota hyräillyt niin, että toiseksi viimeisen sanan olen vaihtanut muotoon ’pettyy’.