TT Petri Järveläinen esitti Kotimaan blogissaan 12.10.2022, että professori Seppo A. Teinosen jälkeen Helsingin yliopiston dogmatiikka-oppiaineessa ei ole tapahtunut juuri mitään. Tämä väite on jyrkässä ristiriidassa tosiasioiden kanssa.
Teinosen suurena ansiona oli se, että hän toi ekumeenisen ja roomalais-katolisen teologian tutkimuksen suomalaiseen teologiaan. Aiemmin systemaattis-teologiset ja dogmaattiset julkaisut olivat lähinnä keskittyneet suomalaisen, pohjoismaisen ja saksalaisen luterilaisen teologian tutkimukseen. Kuitenkin vielä Teinonen itse julkaisi liki kaikki teoksensa suomen kielellä.
Tutkimusparadigman muutos
Teinosen jälkeen dogmatiikan tutkimus on muuttunut kahdella merkittävällä tavalla: Ensinnäkin, tutkimuksen kohteena on koko maailmanlaaja globaali teologia, aivan erityisesti ei-länsimaiset kontekstuaaliset teologiat ja voimakkaasti kasvavat kirkot ns. enemmistömaailmassa. Maailman kristityistä kaksi kolmasosaa asuu Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Toiseksi, tutkimukset julkaistaan 95-prosenttisesti englannin kielellä kansainvälisillä julkaisufoorumeilla. Tämä julkaisutavan muutos on ollut nopea ja erittäin merkittävä. Olemme mukana kansainvälisessä keskustelussa.
Dogmatiikan tutkimuksessa on siten tapahtunut merkittävä paradigman muutos: Kristillisen opin ja ajattelun tutkimusta harjoitetaan yliopiston ja kansainvälisen akateemisen maailman kriteerein, ei suomalaisen kirkkopolitiikan ehdoilla.
Käytännön työssä toimivista papeista saattaa ymmärrettävistä syistä tuntua, että dogmatiikka on jossain piilossa, varsinkin kun vieraskielisten teosten lukemiseen ei riitä energiaa ja aikaa.
Dogmatiikan ala on hyvin laaja: Kohteena ovat koko kristillisen opin ja teologian historia sekä sen erilaiset ilmenemismuodot nykyajan globaalissa maailmassa. Mitkään resurssit eivät riitä kaiken kattamiseen, vaan tapahtuu tutkimusintressin mukaisia tutkimuskohteiden valintoja.
Neljäkymmentä väitöskirjaa, neljä kansainvälistä tutkimusprojektia
Professori Teinosen jälkeen (1986-2022) dogmatiikka-oppiaineessa Helsingin yliopistossa on hyväksytty n. 40 väitöskirjaa. Lisäksi dogmaattista tutkimusta harjoittavat ovat julkaisseet kymmeniä monografisia tutkimuksia ja satoja tutkimusartikkeleita. Dogmatiikan professori on ohjannut 12 Suomessa tai Kiinassa väitelleen kiinalaisen tohtoriopintoja. Maistereita oppiaineessa on valmistunut vuosittain teologisen tiedekunnan normin mukainen määrä.
Dogmatiikka-oppiaineessa on vuosien 1998-2022 aikana toteutettu kolme Suomen Akatemian ja yksi Helsingin yliopiston rahoittama kansainvälinen tutkimusprojekti:
1) Gospel and Cultures (Akatemia): Kristinuskon tulkinnat Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa konteksteissa.
2) Christianity in the Asian Religious Context (Akatemia): Kristinuskon tulkinnat Aasian eri kulttuureissa dialogissa muiden uskontojen kanssa.
3) Interreligious Engagement in China (Yliopisto): Scriptural Reasoning -dialogimenetelmän sovellus Kiinan viiden pääuskonnon kohtaamisessa.
4) The Impact of Religious Values on Modern Chinese Society (Akatemia): Kiinan viiden suurimman uskonnon uskomusten, arvojen ja etiikan uusimmat kontekstuaaliset sovellutukset muuttuvaan moderniin yhteiskuntaan. Uskontojen välinen Scriptural Reasoning -dialogi jatkuu. Projekti on parhaillaan loppusuoralla, tulossa on neljä kokoomateosta, kaksi sekä kiinaksi että englanniksi.
Mainittujen tutkimusprojektien tuloksena on syntynyt lukuisia väitöskirjoja, monografisia tutkimuksia, tutkimusartikkeleita sekä kansainvälisiä konferensseja ja yhteisjulkaisuja. Samanaikaisesti näiden globaalien aiheiden rinnalla dogmatiikassa on väitelty perinteisistä länsimaisista ja luterilaisista aiheista.
Teologinen malli tulevaisuuden kirkolle?
Useat kiinalaiset entiset tohtorioppilaani ovat nyt professoreita kotimaassaan. Heidän ja eräiden muiden kiinalaisten kollegoiden kanssa olemme keskellä pitkäkestoista prosessia, jonka tavoitteena on löytää opillinen ja samalla kontekstuaalinen kiinalainen teologinen identiteetti maailman suurimmalle ja nopeimmin kasvavalle ns. jälkitunnustuskuntaiselle protestanttiselle kirkolle. Tässä prosessissa on mukana tärkeimpiä Kiinan kirkon teologeja sekä johtavia kristinuskon tutkijoita maan parhaissa yliopistoissa.
Hankkeemme Constructing the Postdenominational Identity of Chinese Christianity tavoitteena on luoda teologinen hahmotustapa, josta muutkin ei-länsimaiset ei-tunnustuskuntaiset riippumattomat kirkot ja uskontulkinnan kontekstuaaliset pyrkimykset voisivat hyötyä.
Enemmistömaailman kristityt eivät halua enää kopioida ja ylläpitää länsimaista tuotua kristikunnan tunnustuskuntaisuutta ja hajaannusta. Myös länsimaisessa kristillisyydessä tunnustuskuntaisuus menettää nopeasti merkitystään.
Uusin tutkimukseni reformaation tärkeimmästä väittelystä
Uusin oma tutkimukseni on dogmatiikan perinteisestä aiheesta, josta uskon Petri Järveläisen ystävineen olevan kiinnostunut: teologi Martti Lutherin ja humanisti Erasmuksen väittely ihmisen tahdonvapauden rajoista. Tutkimus julkaistiin englanniksi viime vuonna: Trinitarian Grace in Martin Luther’s The Bondage of the Will (Oxford University Press, 2021).
Kirjapaja julkaisee teokseni hieman kevennetyn suomennoksen tänä syksynä marraskuussa. Tutkimukseni osaltaan täydentää professori Tuomo Mannermaan aloittamaa uutta suomalaista Luther-tulkintaa. Tässä Kirjapajan mainostekstiä:
Miten uskoa kun ei voi uskoa? Martti Lutherin ja Erasmuksen väittely ihmisen vapauden rajoista
Miksi jotkut uskovat ja toiset eivät, vaikka kuulevat saman sanoman? Miksi jotkut eivät voi uskoa, vaikka haluaisivat? Miten usko syntyy? Onko ihmisellä vapaus valita usko?
Näistä keskusteltiin reformaation kuuluisimmassa väittelyssä teologi Martti Lutherin humanisti Erasmuksen välillä viisi vuosisataa sitten.
Professori Miikka Ruokanen paneutuu näihin ajattomiin kysymyksiin uusimmassa kirjassaan. Hän tarjoaa Lutherin pääteoksen Sidotun ratkaisuvallan tarkan analyysin, jollaista ei ole ollut aiemmin tarjolla. Ruokasen teos perustuu hänen Cambridgen yliopistossa laatimaansa tohtorinväitöskirjaan.
Ruokanen esittää ymmärrettävänä kokonaisuutena Lutherin teologian ytimen, käsityksen Jumalan armosta. Hän edistää kansainvälisesti tunnettua suomalaista Luther-tutkimusta nostamalla Kolminaisuuden ja Pyhän Hengen asemaa Lutherin Kristus-keskeisessä armokäsityksessä.
Ruokasen teos sopii kaikille epäuskosta, uskosta ja ihmisen vapauden rajoista kiinnostuneille.
”Ruokanen perustelee aidosti uuden, luotettavan tulkinnan Lutherin teologisesta pääteoksesta. Hän edistää ratkaisevasti suomalaista Luther-tulkintaa.”
Prof. Ian A. McFarland, Emory University USA
”Ruokasen kirja paljastaa reformaation keskeisen teeman ja sen merkityksen aikamme globaalille kirkolle. Kirja on viisas ja luotettava opas Lutherin armo-oppiin ja sen ekumeenisiin mahdollisuuksiin.”
Prof. Tom Greggs, University of Aberdeen, Britannia
”Ruokanen onnistuu laatimaan erinomaisen kokonaiskatsauksen Lutherin pääteokseen. Hän on laatinut tasokkaan ja selkeän perustutkimuksen klassisesta aiheesta. Pyhän Hengen teologian avulla voidaan esittää selkeästi armon Jumala-keskeisyys.”
Prof. Risto Saarinen, Helsingin yliopisto
”Ruokasen inspiroiva tutkimus selittää oppineesti ja syvällisesti, mitä Luther tarkoittaa Kristuksen ja uskovan yhtymyksellä.”
Prof. Robert Kolb, Concordia Seminary, USA
”Jokaisen, jolla on intohimoa Lutherin teologiaan, tulisi lukea tämä kirja.”
Prof. Mark Mattes, Grand View University, USA
Ystävällisin terveisin Nanjingista Kiinan kirkon teologisesta akatemiasta,
Miikka Ruokanen
Helsingin yliopiston dogmatiikan professori 1993-2018
Hieno asia, että kirjanne ”Trinitarian Grace in Martin Luther’s The Bondage of the Will” julkaistaan suomeksi. Kiitos!
Onnittelen yllä olevassa kerrotuista saavutuksista.
Korjaisin kirjoituksessa mainittua ajatusta, jonka mukaan väittäisin, ettei dogmatiikassa ole tapahtunut paljon mitään siltä osin, että niin en suinkaan ole tehnyt. Sen sijaan väitin, että Teinosen jälkeen alalla on tapahtunut tuuletusta ja että se on ollut tuuliajolla. Tuuliajolla ollessa tapahtuu erittäin paljon.
Kirjoituksessa tulee esille erilainen tulkinta, jonka mukaan kyse on siitä, että ala purjehtii kansainvälisillä vesillä. En kiistä sitä.
Tuuliajolla oleminen tarkoittaa sitä, ettei ole selvää kuvaa siitä, mikä on alan sisältö ja tavoite. Yllä olevassa esitetään yksi tulkinta sellaiseksi.
Kuvaus kansainvälisille vesille purjehtimisesta vahvistaa oman kirjoitukseni lopussa ollutta väitettä kotimaisen keskustelun vähäisyydestä. Ylipäänsä käsitykseni on se, että dogmaattinen tietämys on meillä tuntuvasti vähentynyt. Asiaan varmasti vaikuttavat niin globaalit kuin lokaalitkin trendit, joiden yhtenä seurauksena on ollut opillisten kysymyksenasettelujen vieraaksi kokeminen. Mutta toki myös akateemisella tutkimuksella ja opetuksella on asiaan vaikutusta.
Käsitykseni dogmatiikasta on, että se parhaimmillaan on oppi- ja aatehistoriallista tutkimusta. Se on ollut historiallisesti aina globaalia sikäli, että sen varhaisimmat edustajat Origeneesta ja Irenaeuksesta alkaen tekivät vertailuja kristillisten oppien ja muiden katsomusten välillä. Kun meillä kiinnostus suuntautui erityisesti roomalais-katoliseen perinteeseen, oli tässäkin kysymys globaalista tarkastelusta, onhan valtaosa maailman kristityistä tämän kirkon piirissä eläviä.
Kansainvälisillä kielillä kirjoittaminen on yleinen tieteellisen toiminnan ominaisuus. Ei ole aivan ongelmatonta, että suomenkielinen tieteellinen kirjoittaminen vähenee. Tässä dogmatiikan tutkimuksen kysymykset eivät eroa muista aloista. Myös muilla aloilla käydään keskustelua ja esitetään pientä huolta suomenkielisen tieteellisen kirjoittamisen asemasta.
Oppi- ja aatehistoriallinen tutkimus ja opetus luonnollisesti hyödyntää lähitieteitään, joihin dogmatiikan osalta esimerkiksi uskontotiede ja kulttuurintutkimus voidaan luontevasti liittää.
Mutta on kiinnostavaa, että tutkimuksellinen kiinnostus omassa kulttuurissa ja yhteiskunnassa eläviin kysymyksiin vähenee ja kiinnostus kaukomaihin kasvaa. Tästä syystä en pidä erityisen räikeänä kuvausta, jonka mukaan paikallisesti ollaan tuuliajolla.
On hyvä keskustella myös dogmatiikan oppialan luonteesta ja tavoitteista ja sellaisena yllä oleva kirjoitus tarjoaa keskusteluun yhden voimakkaan vertailukohteen muille asiaa koskeville käsityksille. Sellaista keskustelua on paikallaan käydä esimerkiksi nyt, kun on muutama vuosi oltu tilanteessa, jossa Helsingin yliopistossa ei ole ollut nimettyä oppituolin haltijaa ja tehtävä on vihdoin julistettu auki.
Jotta voisimme arvioida onko Helsingin yliopiston dogmatiikka tuuliajolla, täytyisi ensin määrittää, mitä tuuliajolla tarkoitetaan, ja mikä kurssi sitten ei olisi tuuliajoa. Yllä Prof Ruokanen esittää oman dogmatiikka-laivansa kurssin, jonka taas TT Järveläinen määrittelee tuuliajoksi. Joka tapauksessa on selvää, että yhteiskunta, yliopisto ja teologia ovat muuttuneet Prof Teinosen ajoista merkittävästi. Luterilaisen kirkon uskonnollis-sosiaalisen valta-aseman murtuminen on edistynyt merkittävästi, yliopisto on muuntunut selkeämmin rahoittajien ehdoilla toimivaksi tiedon/julkaisuiden tuotantolaitokseksi ja teologia on sopeutunut (ja pärjännyt yliopistomittareilla laskien loistavasti). Helsingin(kään) teologinen tiedekunta ei voi eikä saa eikä varmasti haluakaan olla yhden kirkkokunnan ajattelun aseenkantaja nykymaailmassa. Valtiollista yliopistoa ei kannata syyttää yhden kirkkokunnan teologisen ajattelun hataruudesta. Teologisten akateemisten koulutusohjelmien tehtävä ei ole opastaa Suomen ev. lut. kirkon tulevia työntekijöitä oikeaan, vaan kriittiseen ajatteluun.
Korjaan siltä osin, että luonnehdin prof. Ruokasen kirjoituksessa esittämää näkemystä kansainvälisillä vesillä purjehtimiseksi.
Kiitoksia mukavasta kirjoituksestanne.
Lainaus,”Useat kiinalaiset entiset tohtorioppilaani ovat nyt professoreita kotimaassaan. Heidän ja eräiden muiden kiinalaisten kollegoiden kanssa olemme keskellä pitkäkestoista prosessia, jonka tavoitteena on löytää opillinen ja samalla kontekstuaalinen kiinalainen teologinen identiteetti maailman suurimmalle ja nopeimmin kasvavalle ns. jälkitunnustuskuntaiselle protestanttiselle kirkolle. Tässä prosessissa on mukana tärkeimpiä Kiinan kirkon teologeja sekä johtavia kristinuskon tutkijoita maan parhaissa yliopistoissa.”
Projekteissa tutkimuksissa erikseen mainitaan sitten viittaus Kiinan vanhoihin pääuskontoihin.
Huomaanko nyt väärin Thaolaisuuden, Konfutselaisuuden, ja Budhalaisuuden otetun mukaan haasteeseen jotta samoja kömmähdyksiä ei synny kuten Afrikan lähetyskentillä jolloin uusi useasti jäi ja tuli pintakerrokseksi ja vanha tapa uskoa esiperintöön jäi vaikuttavimmaksi alle mikä tilaisuuden tuli uudelleen vaikuttavaksi.
Täällä olemme pieni kansa, pitäisikö meidänkin oppia tämä jälkitunnustuskuntainen identiteetti kirkollemme ettemme jää paitsioon uudesta opetuksesta mitä enemmistölle annetaan.
Mikä on Konfutselaisuuden tärkein opetus, mitä Thaolaisuus opettaa perheestä ja esivallasta, mitä Budha itsensä kieltämisestä.
Kovin kristillisille asiat näyttävät.
Eikö näin olisi hedelmällisempää tuoda tätä tietoa tänne kotiinpäin kuin haluta katsoa asia käännytystyönä vieraisiin maihin mihin kirkkomme on ikäänkuin velvoitettu sanaa viemään todistuksessaan julistuksessa. Kiinassahan Jeesuksen opetuksen perusteet on tunnettu hyvän aikaa vaikkakin eri nimien alla, ja eri sanoilla.
Yksi syy Kiinassa tämän mahdollisuuden toteutumiseen on siellä elävien Ihmisten suuri velvollisuuden tunto. Näin helpotusta kiireen velvollisuuksiin kestämisessä tuo myös uusi uskomisen malli.
Blogisti kertoo myös omasta viimeisimmästä julkaisustaan vapaasta tahdosta.
Asiassa on hyvä erottaa Uskon asiassa missä viite piirissä liikutaan.
Vapaatahto on yleisesti ymmärrettynä niiden mahdollisuuksien kirjo joita Ihminen voi ja saa katsoa valintojaan tehdessään. Näin ne voivat olla hyviä tai huonoja aina asian struktuurin katsoen.
Uskonnon ollessa mukana voi asiaan vaikuttaa lisää tekijöitä. Näistä tärkeimmät ovat suvun, perheen, ympäristön palaute, ja elämän kokemukset.
Harvoin Ihminen tekee hetkistä päätöstään kirkon klausuulien mukaan.
Armo ei sitten vapaavalintaiseen päätökseen liity mitenkään muuten kuin synnin asiassa. Kiinassakaan ei ehkä ole kokonaan luovuttu perisynti sanan käytöstä uudessa julistuksessa.
Epäilen ettei synninninlistä kirousta edes mainita siellä uusille opetuslapsille suvunjatkamisen seurauksena tapahtuvana.
Blogistin viittaus uudelleen Lutheriin Kolmiyhteisen Jumalan ymmärtämisessä on hyvä, mutta asia on jatkumo mistä väitöstä on tehty Jumalan Kirkkaudessa pysymisestä. Ja tässä Armoa on huomata kääntää katseensa Oikeaan suuntaan aina kirkkautta kohti.
Kolmiyhteisyyden syntymisestä plakkariin todistuksessa kuin katsominen Jeesuksen mahdolliseen adoptioon Jumalan työnä en tässä katso.
Kiinalaisilla on hieno perintö ja en tahdo uskoa tätä loukattavan olisivat aatteet, asiat, tai käytännöt meille vieraannuttavia, ja ihan uskomisen asioissa.
”Miten uskoa kun ei voi uskoa?”
Ihminen joka ei usko on useimmiten rationaalinen uskonkäsitysten suhteen ja siksi uskomusten yläpuolella.
Oletus siitä, että ihmisen tulisi uskoa vaikka ei usko, on käsittämättömän ylimielinen ja ihmisyyttä halveksiva. Jos ihminen ei usko, hän ei usko, eikä hänen tarvitse uskoa, piste.
Antero. Vai että se, joka ei usko, on uskonkäsitysten suhteen rationaalinen ja ”siksi iuskonkäsitysten yläpuolella”? Hmm….Teologia eri osa-alueineen on joka tapauksessa kristinuskoa tutkiva tiede, akateeminen tieteenala.
Kyllä. Henkilö joka ymmärtää uskon perustuvan psykologisiin ja evolutiivisiin tarpeisiin, on uskonnollisten uskonkäsitysten yläpuolella.
Antero S. Liityt siis yhteen antiikin Kreikan filosofisista perinteistä, jossa usko on rationaalista ja empiiristä tietoa alempi inhimillisen tietämisen muoto. Koska en ole uskonnonfilosofian spesialisti, en pysty tässä suoralta kädeltä erittelemään käsitteellisesti, mikä näkemyksessäsi on tieto-opin kannalta ongelmallista. Uumoilen kuitenkin, että olet lähellä ns. tiedeuskoa: vain luonnontieteellisesti lähestyttävissä olevat ilmiöt ovat todelllisia ja mielekkäitä. Totta kai uskoa ja uskontoa voidaan tutkia – ja on tutkittu – psykologisesti ja evolutiivisesta näkökulmasta. Kristityt ajattelijat eivät kuitenkaan tunnista omaa usko(nto)aan väitteestäsi, että usko perustuisi pelkästään psykologis-evolutiivisiin tekijöihin/tarpeisiin. Itse olen juuri saarnaa valmistellessani todennut, että usko on nimenomaan yli-luonnollinen juttu. Minusta voi myös perustellusti ajatella: Koska usko(nno)ssa on psykologis-evolutiivinen elementti, se osoittaa uskon(non) syvästi inhimilliseksi eli meille lajityypilliseksi. Miksi meidän pitäisi muuttua ihmisistä jonkinlaisiksi yli-ihmisiksi, jotka ovat ”vapauttaneet” itsensä usko(nno)sta?
Marko: ”Kristityt ajattelijat eivät kuitenkaan tunnista omaa usko(nto)aan väitteestäsi, että usko perustuisi pelkästään psykologis-evolutiivisiin tekijöihin/tarpeisiin.”
Kristityt ajattelijat eivät ole tässä suhteessa luotettavia tai edes oleellisia lähteitä.
Marko: ”Koska usko(nno)ssa on psykologis-evolutiivinen elementti, se osoittaa uskon(non) syvästi inhimilliseksi eli meille lajityypilliseksi. Miksi meidän pitäisi muuttua ihmisistä jonkinlaisiksi yli-ihmisiksi, jotka ovat ”vapauttaneet” itsensä usko(nno)sta?”
En esitä, että kenenkään pitäisi muuttua johonkin sellaiseen suuntaan, jota ei sisimmässään ole (toisin kuin uskonnollisessa ajattelussa näyttää olevan). Kyse oli enemmänkin toteamuksesta.
Usko yliluonnollisiin käsityksiin todella on rationaalista tietoa alempi muoto. Se on käytännössä aina epäluotettavampaa kuin rationaalinen tieto, ja se on johtanut ihmiskuntaa harhaan hyvin pitkään. Yliluonnollisiin käsityksiin liittyy olennaisesti subjektiivinen tulkinta, jolle ei ole yleisesti hyväksyttyjä luotettavia perusteita. Siksi yliluonnolliset käsitykset tuottavat varmuudella hyvin epäluotettavaa tietoa, arvailua ja hölynpölyä.
Viimeinen kysymyksesi on kuitenkin erittäin hyvä. Niin hyvä, että miltei tekisi mieli perehtyä siihen omana blogitekstinä. Katsotaan jos inspiraatio iskee jossain vaiheessa. 🙂
”Henkilö joka ymmärtää uskon perustuvan psykologisiin ja evolutiivisiin tarpeisiin, on uskonnollisten uskonkäsitysten yläpuolella.” Henkilö, joka tunnistaa ja tunnustaa ’psykologiset ja evolutiiviset tarpeet’ itsessään, löytää ’uskonnolliset uskonkäsitykset’ omikseen.
Kiitos hyvästä huomiosta, Martti P.
Antero. Minusta näkemyksesi ongelmana on jälleen se, että tarkastelet kahta pohjimmiltaan uskoa ja rationaalista tietoa hyvin yksiulotteisesti vaikka usko(nto) ja tieteellinen tiedonhankinta ovat keskenään hyvin erilaisia tietämisen muotoja ja vastaavat myös eri kysymyksiin, joita meillä ihmisillä on. Kristillisen uskon olemukseen kuuluu itsestään selvästi yliluonnollinen ja ylijärjellinen ulottuvuus, minkä ainakin itse myönnän ilman muuta omaksi näkemyksekseni. Mutta yliluonnollinen ja ylijärjellinen eivät tarkoita samaa kuin irrationaalisuus ja mielivaltaisuus. Miksi? Ne eivät korvaa rationaalista tiedonhankintaa, joka on osoittanut merkityksensä ainakin viimeisten 300-500 vuoden aikana. Samalla on syytä muistaa, että uskoon liittyy vaikeasti sanoitettava puoli: uskon kokemuksellisuus, joka ei sekään ole täysin mielivaltaista.
Muistinvarainen lukuvinkki: Mikael Stenmark: Tiedeusko ja tietämisen rajat.
Marko. Tuo kysymyshän kuului; ”Miten uskoa kun ei voi uskoa.” Ei ”miksi pitäisi”, kuten kirjoitit. Kysymys on mielestäni eri asiasta. Emme me syntiinsidotut tietenkään voi uskoa, kun emme voi – ilman armoa. Miksi tähän vastaaminen koskien sidottua ratkaisuvaltaa on mielestäsi ongelmallinen? Syntihän tässä on keskiössä kaikkien ihmisten osalta. Vaikea aihe nykyään. Minäkö syntinen? Toki kaikille on tuttua, että uskominen ei ole helppo asia,” varsinkin kun emme halua mennä sinne, minne viedään tahdostamme riippumatta.
Juurisyy on syvällä, joka on hyvin tiedossa, joka koskee syntiinlankeemuksen historiallisuutta tai sitten historiattomuutta, joka on oma ongelma sinänsä. Tuskinpa Luther olisi koskaan kirjoittanut sidottua ratkaisuvaltaa pelkän myytin perusteella ilman omakohtaista kokemusta omasta langenneesta tilastaan, joka Anteron mielestä näyttää menevän yliluonnollisen puolelle. No miksei. Tavallaan. Ollen kuitenkin arkirealismia.
Kiitos tarkennuksesta, Kosti V. Maailmansisäinen selitys on, että uskoa ei voi jos ei ole uskonnollinen.
Antero. Jatketaanpa vähän. Sanaa ”usko” käytetään nykyaikana useassa ERI merkityksessä. Keskeisin erottelu on uskon (faith) ja uskomuksen (belief) välillä. Uskomuskin voidaan määritellä uskonnolliseksi oppilauseeksi, tieteelliseksi hypoteesiksi tai vaikkapa (paikkansa pitämättömäksi uskomukseksi/luuloksi). Jos näiden välillä ei tehdä eroja, mielekäs ajatustenvaihto on mahdotonta.
Kun väität, että kristittyjen ajattelijoiden näkemykset eivät ole luotettavia tai varteenotettavia lähteitä, kiellät faktisesti sekä meidän kykymme tarkastella omaa uskontoamme ja siihen liittyviä kokemuksiamme puolueettomasti että kykymme sanoittaa sitä ja kertoa siitä. Vieläpä totuussisällöstä riippumatta.
Kun me konservatiiviset luterilaiset puhumme uskosta, tarkoitamme yhtäältä omakohtaista uskoa ja toisaalta uskonoppia. Edellistä koskee laulun luonnehdinta: ”Uskoa ei synny omin voimin, ilmaiseksi anova sen saa, sitä ansaita ei töin ja toimin, Jumala sen meille lahjoittaa”. Tämä usko on meidän mielestämme samalla kertaa ihme että koko elämän tai useita vuosia kestävä löytö- ja kasvuprosessi. Uskonoppia taas voidaan eritellä ihan omakohtaisesta uskosta riippumatta. Kristinuskon itseymmärryksen (opin) mukaan ihmisen tulee todellakin uskoa vaikka ei usko. Tämä Sinun mielestäsi ylimielinen ja ihmisyyttä halveksiva näkemys tulee ymmärrettäväksi juuri siitä näkökulmasta, että usko on Jumalan itsensä vaikuttama juttu, joka liittyy Jeesukseen. Siitä aukeaa sitten myös oppi.
Jatkan vielä omaa kommenttiani Paavalin sanalla (Room5:12) ”Sentähden, niinkuin yhden ihmisen kautta (Aadam) synti tuli maailmaan, ja synnin kautta kuolema, niin kuolema on tullut kaikkien ihmisten osaksi, koska kaikki ovat syntiä tehneet.” Kuten Ps 119:160 toteaa; ”Sinun sanasi on kokonansa totuus, ja kaikki sinun vanhurskautesi oikeudet pysyvät iankaikkisesti.”
Tämä Paavalin sana kumoaa täysin paitsi ihmisen evoluutioteorian ja on lisäksi myös kuolinisku vapaalle ratkaisuvallalle. Myöskään siihen emme voi saada vastausta, miksi toiset uskovat ja toiset eivät, vaikka kaikille käsketään julistaa evankeliumia.
Rationaalinen päättely on siinä mielessä loogista ”tahdonvapautta”, että se haluaa luonnostaan kohottaa asuinsijansa ”pilvien kukkuloille”.
Antero Syrjänen totesi: ”Henkilö joka ymmärtää uskon perustuvan psykologisiin ja evolutiivisiin tarpeisiin, on uskonnollisten uskonkäsitysten yläpuolella.” Ns. uskoon tullut eli Jeesuksen Kristuksen todellisuuden elämässään kohdannut (tiedemiehestä mökin mummoon) taas näkee näin: Henkilö joka on luulee uskon Jeesukseen Kristukseen perustuvan vain psykologisiin ja evolutiivisiin tarpeisiin, on jäänyt uskosta osattomaksi. Erilaisten käsitysten ylä- tai alapuolelle jaottelun jättäisin kokonaan pois. ”Armosta te olette pelastetut, uskon kautta (Jeesukseen Kristukseen) , ette tekojenne kautta, ettei kukaan kerskaisi.”
Samaa logiikkaa jatkaen sinä olet jäänyt osattomaksi niistä tuhansista muista uskomuksista, joihin et usko.
Pidätkö niitä muita uskomuksia ja osattomuuttasi niistä jotenkin relevanttina? Ja koetko, että ne muut uskomukset ovat samalla viivalla omien uskomustesi kanssa?
Mikään ei ole ainoastaan ’ainoastaan’. Asiat ovet yleensä ’myös’ ja toisinaan ’sekä että’.
Kosti ja Timo. Näin se menee meidän mielestämme, jotka olemme perusluterilaisia ja herätyskristittyjä uskovaisia. Anteron kysymyksenasettelu on kuitenkin uskonnonfilosofian ja dogmatiikan 🙂 ytimessä.
Totta Marko. Kysymys; ”miten uskoa kun ei voi uskoa” ilmaisee kyllä sen, onko tahto sidottu vai vapaa. Luonnostamme loogisesti me emme tietenkään voi alentaa itseämme vaan ylentää. Taustalla on tietenkin hän, joka halusi korottaa itsensä tuonne ”pilviä ylemmäksi” tavoitellen Jumalan kaltaisuutta, orjuuttaen samalla meidätkin, kuten tiedämme.
Juutalaiset tosin vetosivat Aabrahamiin sanomalla; …”me emme ole olleet koskaan kenenkään orjia”, kun heille tarjottiin vapautta. Mutta he eivät uskoneet? Niin, miksi eivät? He eivät tahtoneet ja siksi he pysyivät sidottuina. Ihmettelen hieman sitä, miksi Antero olettaa, että vallalla olisi joku uskonpakko. Tuskin kukaan sitä keneltäkään vaatii. Tosin meitä ei kuitenkaan kannata aliarvioida, kun uskon silmä on kiinnitetty kohti ristiä.
Kosti, puhe sidotusta ratkaisuvallasta on tässä kohden sikäli ongelmallinen, että se on yksi uskonnollinen selitys sille, miksi pitäisi uskoa vaikka ei voi uskoa. Olen toki samaa mieltä kanssasi; usko on meille määritelmällisesti Jumalan itsensä vaikuttama ja antama lahja.
Minulle tuli mieleen myös tässä keskustelussa Lutherin jako ylä- ja alapuolisiin asioihin suhteessa ihmisen tahdonvapauteen. Miksi se on tässä ongelmallista sitä en ymmärrä? Minusta se vain selittää uskosta osattoman luonnollisen ihmisen tilanteen suhteessa Jumalaan. Hän on Jumalan vastustaja ja vihaa Jumalaa. Eihän Jumala pakota ketään uskomaan. Toivottavasti emme mekään yritä. Siksi juuri on julistettava evankeliumia koko maailmassa, ei vain kirkoissa ja kristillisissä seurakunnissa. Se ei ole pakottamista, vaan ilosanoman kertomista.
Eikö ole otettava huomioon evankeliumin voima ja Pyhän Hengen työ eikä vedota ongelmiin? Jumala kutsuu sanansa kautta.
Uskonpuhdistus keksi tämän ylä ja alapuoli käsitteen, se sopii hyvin siihen sidotun tahdon käsitteeseen ja monergistiseen Jumala kuvaan. Jumalaan joka väkisin pelastaa tahdottoman ihmisen. Tosin Jumala ei pelasta kaikkia, koska hän ei tosiasiallisesti haluakaan. Oikeastaan luterilainen predestinaatio oppi on calvinistinen vaikka se kielletään.
Riittahan, puhuu ihmisestä saatana kuvana, kuten lutherkin. Näin ollen hedeltöitynyt lapsi on äidin kohdussa jo saatana kuva. Jumalan luomistyö, ei siis ole hyvä, tai se on heti vaurioitunut. Tämä kuva on siis pakkokäännytettävä.
Hyvä, että Ruokanen on perehtynyt aiheeseen. Luulen, että kirja ei tuo esille mitään uutta, saa nähdä. Ruokanen luento löytyy samasta aiheesta STI sivuilta.
Sami, olen katsonut Ruokasen luennon. Se oli hyvä. Sinulla on Sami se käsitys kuten room.kat. opissa, että ihminen halutessaan voi täyttää Jumalan käskyt. Niinhän se oli aiemmin Paavalillakin. Sinulle ei ole vielä avautunut Paavalin Room. 7:18-19. ”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.” Kannattaa tietysti lukea koko luku 7 ja mieluiten koko room.kirje.
Näin ollen siis ei tässä Paavali kiellä ihmisen tahtoa tehdä hyvää Jumalan lain mukaisesti, mutta voima siihen puuttuu. Miksi voima puuttuu? Siksi että ihmisen lihassa (=ihmisessä itsessään) ei asu mitään hyvää. Tämän Paavali on tullut tajuamaan.
Joten on selvää, että tahto on sidottu ihmisen syntiseen luontoon. Hän on synnin orjuuttama. Ja vaikka hän oman tahtonsa voimalla ponnistelee Jumalan lain täyttämisessä, ei hän siihen milloinkaan kykene.
Ei siis ole kyse siitä, että tahtoa hyvään ei olisi, vaan siitä että tahto on orjuutettu. Sidottu ratkaisuvalta eli ”de servo arbitrio”, orjallinen tai orjuutettu tahto.
Tämän ihmisen tahdon sidonnaisuuden ymmärtäminen tai oikeammin havahtuminen siihen todellisuuteen omasta kyvyttömyydestä Jumalan lain edessä, on kaikkein vaikein asia kristinuskossa. Se tapahtuu vain ja ainoastaan Jumalan armosta Kristuksen kautta, Jumalan viisaassa johdatuksessa ja on siis yksilökohtaisen kokemuksen synnyttämää uskoa. En pysty kyllin ylistämään Jumalaa siitä, että Hän on armossaan tämän minulle kirkastanut.
Tämän kirkastumisen jälkeen alkaa kaikki muukin hiljakseen ikään kuin loksahdella paikoilleen. Alkaa vähitellen aavistella pyhän Jumalan suunnattoman suurta rakkautta meitä syntisiä ihmisiä kohtaan, hänen luotujaan.
Riitta, katolisuudessa ei ajatella kuten annat ymmärtää, he luottavat Jumalan armoon yhtä paljon kuin luterilaiset, armosta te olette pelastetut.
Hyvä, että tunnustat ihmisen tahtovaksi, jolla on tahto. Tämä tahtova ihminen rukoilee Jumalaa ja Jumala antaa armonsa ihmisen avuksi. Ihmisen tahto ei siis ole sidottu, koska hän voi huutaa taivaan ja maan Herraa avuksi.
Ihmisen ruumis on hyvä. Kun Paavali puhuu lihasta, ”Siksi että ihmisen lihassa (=ihmisessä itsessään) ei asu mitään hyvää ( Riitta Sistonen)” Paavali tarkoittaa aineellista ja lihallista ajattelutapaa jota kuvaamaan hän käyttää ruumista, lihaa. Ihmisessä asuu siis paljonkin hyvää, Paavalin mukaan. Ytimeltään ihminen ei ole turmeltunut vaan hyvä ja kaunis Jumalan kuva, jonka tehtävänä on jumallistuminen.
Puhuessaan lihasta, hän ei tarkoita lihaa sinänsä, vaan siinä asuvaa pahaa. Pahaa taas on se, että laki joka on jäsenissämme sotii mielen lakia vastaan. Kristitty vastustaa synnin lakia ja ajaa sen ulos ruumiista. ” Se joka lihassa kärsii, lakkaa synnistä”.
Sami. En vastaa Riitan puolesta, mutta totean, etteivät luterilaisten ja katolisten käsitykset pelastuksesta taida olla aivan verrannollisia. (Toki, onhan tuota lähentymistä yritetty mm. asiakirjassa – Kasvavaa yhteyttä). Lutherin keskeinen ongelma tuli vastaan katolisen kirkon rippikäytännössä. Jumala on armollinen katuvalle, mutta – oikean katumuksen edellytyksellä. Mutta mitä on oikea katumus? Kohdassa parannus Katolisen kirkon katekismuksessa ”ensimmäisellä sijalla on katumus.” (VII 1451). Katumuksen todetaan syntyvän rakkaudesta Jumalaan, jota rakastetaan yli kaiken, ja jota kutsutaan ”täydelliseksi katumukseksi, rakkaudesta syntyväksi” (1452).
Tätä ”täydellisen rakkauden katumuksen” lajia – ”Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi” – Luher ei kuitenkaan löytänyt itsestään vakavista yrityksistä huolimatta. (Esim. käsky. älä himoitse. Vaan emme taida voida olla himoitsematta). Edelleen, kun syntien anteeksiantamusta kukaan ei voi pakosta itselleen ottaa, se on puhdas lahja, niin – ensin täytyy valmistautua siihen. Siis katumalla ja tunnustamalla kaikki – salaisimmatkin synnit.
Kovin huonolla menestyksellä Luther tällaisesta katumuksesta suoriutui. Kaikkien syntien tunnustaminen. Kuka ne taitaa laskea? Mission impossible. Kun Jumalan lain vaatimus oli Lutherille ehdoton, mutta armon tarjous ehdollinen evankeliumi katosi häneltä täydellisesti. Kun armoon sisällytettiin vaatimus, Luther jäi Jumalan vihan alle. Luther ei löytänyt itsestään halua kääntyä Jumalan puoleen vaan häntä ohjasi pelko joutumisesta kadotukseen, kunnes hän tajusi uskon lahjaluonteen. Kristus on meidän vanhurskautemme uskon kautta. Lutherin sanoin; iustificatio Dei, Jumalan vanhurskauttaminen. Tosin sanoen Jumalan tunteminen vanhurskaana, so. uskotaan hänen olevan vanhurskas sanoissaan. Usko, joka ottaa Jumalan sanan totena, pitää Jumalaa vanhurskautena. Usko ja vanhurskauttaminen on siten samaa.
Edelliseen liittyy myös, pidämmekö Jumalan sanaa totena myös mm. Genesis1-11 osalta vai pidämmekö sitä pelkästään ”myyttinä / jumalaistaruna,” kuten nykyään mielellään annetaan ymmärtää?
Kosti, katolisesta teologiassa löytyy paljon kohtia mistä lähestyä asiaa, näin olen ymmärtänyt. En tunne katolista teologiaa, en ole siihen perehtynyt.
Kosti osuu juuri oikeaan: ”me emme ole olleet koskaan kenenkään orjia”. Se on tietysti harhaa ja sokeutta omasta tilasta. Ihminen on synnin ja lain orja ennen kuin Kristus hänet vapauttaa.
Ja fundamentalistit ovat oman ahtaan uskonkäsityksensä orjia.