Fjodor Dostojevski (1821–1881) kuului venäläiseen pienaateliin, mutta hänen sukunsa oli kotoisin Liettuasta. Nuoren Dostojevskin lähtökohdat eivät kuitenkaan olleet helpot. Hänen lääkäri-isänsä sekä kaksi kolmesta veljestä olivat alkoholisteja. Dostojevski itse kärsi epilepsiasta ja peliriippuvuudesta. Lisäksi perhe joutui kahden vakavan rikoksen uhriksi: sekä isä että kirjailijan sisar murhattiin.
Dostojevski puolestaan joutui Siperiaan lähes kymmeneksi vuodeksi, koska oli osallistunut vallankumoukselliseen toimintaan, joka ei edes ollut kovin vakavaa. Syytteetkin olivat naurettavat. Silti hän oli neljä vuotta kuritushuoneessa ja pakkopalveli toiset neljä vuotta Siperiassa sotilaana.
Vankeustuomiota edelsi lavastettu teloitustilanne, jossa Dostojevski vietiin parinkymmenen muun vangin kanssa ammuttavaksi lähes 30 asteen pakkaseen paitasillaan. Viime hetkellä heidät armahdettiin ja kerrottiin, että kyse on näytöksestä, varoituksesta. Tapaus jätti 24-vuotiaaseen nuorukaiseen lähtemättömän jäljen.
Dostojevski koki Siperiassa jonkinlaisen uskonnollisen murroksen. Hän luki Raamattua ja prosessoi syvällisesti kaikkea näkemäänsä. Vapauduttuaan hän kirjoitti koko tuotantonsa lukuun ottamatta Köyhää väkeä ja Kaksoisolentoa, jotka olivat ilmestyneet ennen pidätystä.
Minä, 15-vuotias turvallisessa kristillisessä kodissa kasvanut tyttö, tartuin hänen kirjoihinsa vanhempieni kirjahyllyssä ja mykistyin niiden voimasta. Raamattua yritin lukea, mutta en siinä iässä ymmärtänyt siitä paljon. Dostojevskin vimmalla tahkoamien rivien välistä minulle paljastui sana sanalta, sivu sivulta ja kirja kirjalta jotakin sellaista Jumalan olemuksesta, joka ei samalla tavalla ollut välittynyt minulle aiemmin. Olkoonkin, ettei Dostojevski kirjoita Jumalasta suoraan oikein mitään.
Ensin näin kuitenkin ihmisen: ristiriitaisen, köyhän, maanisen ja särkyneen. Reppanan, joka taistelee elämästään Pietarin ankarissa ja mielivaltaisissa sääolosuhteissa.
Kirjailijan luoma maailma on likainen, synkkä ja turvaton, silti kertomusten pohjavire säteilee toivoa. Minulle syntyi kuva kärsivästä, myötätuntoisesta Jumalasta, joka ei tarjoa mitään selityksiä kenenkään kohtalolle tai maailman pahuudelle. Hän vain istuu pietarilaisella kujalla jätekasassa tai kuralätäkössä vaiti – siellä, missä ihmiset haparoivat kohti elämää. Näkee, kuulee, katsoo, ehkä nyökkää, siinä kaikki.
Kirjailija kutsuu lukijaa osallisuuteen, kantamaan yhdessä maailman taakkaa. Tätä sanotaan joissain Dostojevskia käsittelevissä kirjoissa kärsimyksen evankeliumiksi. Juuri sen nuorena tunnistin, vaikka en osannut sitä nimetä. Sillä oli mittava vaikutus sille, millaiseksi jumalakuvani muotoutui. Köyhät, kurjat ja marginaaliin ajetut nousevat suuren kirjailijan teoksissa keskiöön. Juuri heille Jumala näyttäytyy, heidän omassa ympäristössään, hiljaisena valon kajona, kuiskauksena, inhimillisyyden pilkahduksina siellä täällä.
Tätä kuvaa kannan sydämessäni yhä. Se on saanut lisää sävyjä ja kerroksia, kokemuksia, mutta perusprofiili pysyy samana. Aktiivinen kuunteleva hiljaisuus siellä, missä kukaan ei kuule.
Dostojevskin kirjoista välittyvä ihmiskuva on kiehtova. Hän ei tietyssä mielessä pane ihmistä tekemään kompromisseja – ei oikeastaan edes Jumalan kanssa. Tästä mahdollisesti kirjoitan enemmän ensi kerralla. Ehkä myös jotakin lisää Dostojevskin jumalakuvasta. Tosin yhdellä pienellä varauksella: jos osaan.
Kiitos virkistävästä blogista.
’Karamazovin veljekset’ on Raamatun vieressä kirjahyllyssäni.
Kiitos! Kirja tönöttää arvoisellaan paikalla 🙂
Karamazovin veljekset on lähes ”must” kristitylle, joka haluaa ymmärtää naapurikansaa. Muita venäläisten kertojien kirjoja en ole tainnut lukea.
Dostojevskin sanoi jossain: ”Ateisti on viimeisellä portaalla, enne Jumalan löytymistä”
joka kuvaa hyvin D:n hengellistä ymmärrystä. Taisi sanoa myös: ”Uskoni ei ole mitään lapsellista hömpötystä, vaan kovassa tulessa koeteltua miehen uskoa”
Hyvin sanottu.
Luin koulupoikana venäläisiä klassikoita, joita rahtasin kotiin Oulun kaupunginkirjastosta. Dostojevskin koin vähän synkkänä ja painostavana. Gogol oli eräänlaista vastalääkettä tietynlaiselle alakulolle, jota Dostojevskin lukeminen loi.
Vielä sen verran lisää, että Rikos ja rangaistus -romaanin päähenkilö Raskolnikov teki vaikutuksen radikaaliin lukiolaiseen ikimuistoisten koventioiden rikkojana, mutta murhamiehenä taas etäännytti.
Eniten pidin Karamazovin veljeksistä. Riivaajat luin vasta opiskeluaikana; ei tainnut olla suomennosta vielä 50-luvulla? Tietääkö Miska? Riivaajat voisi olla vastalääkettä radikaalille kiihkoilulle, niin poliittiselle kuin uskonnollisellekin.
anteeksi: Misku
’Riivaajat’ suomennettiin jo vuonna 1928. Suomentaja oli Ida Pekari.
Kiitokset tiedosta, Seija.
Gogol on huippu! Eri tavalla kuin Dostojevski toki. Vakavia aiheita käsitellään nerokkaan kekseliäästi ja tietyllä kepeydellä.
Riivaajissa näkyy Dostojevskin oma nuoruuden ajan vallankumouksellisuus. Hän sanoutui siitä myöhemmin kokonaan irti. Vastalääkettä varmasti.
Jorma, ymmärrän, että Raskolnikovin tekemä murha etäännytti. Kirja kuitenkin vaatii juuri noin radikaalin teon, jotta sen sanoma tulisi läpi. Siinä ymmärtääkseni kritisoidaan ajatusta yli-ihmisestä.
Raskolnikov kuvittelee olevansa älyllisesti muiden yläpuolella, jolloin hän kokee, että häntä eivät koske samat eettiset periaatteet kuin muita. Hänhän murhaa ”turhan” ihmisen (koronkiskurieukon? en muista) tuottaakseen ihmiskunnalle enemmän hyvää. Murhaa seuraa kuitenkin syyllisyys, katumus ja itsensä rankaiseminen eli hän ilmiantaa itsensä. Kirja on loistava kuvaus ihmisen syyllisyydestä ja sovituksen tarpeesta.
Teoksena Rikos ja rangaistus on muuten rakenteeltaan kaikista ehyin Dostojevskin kirjoista. Loput hän kirjoitti mattikukkarossa henkensä pitimiksi niin nopeasti, ettei ehtinyt muokkaamaan tai parantelemaan niitä.
Misku, muistat oikein, koronkiskurieukon murhasi.
Kaikista Dostojevskin tekosista arvostan eniten hänen Muistelmia Kuolleesta Talosta teostaan. Siis vankeusajan muistelmia. Se on ylimalkaan yksi suurimmista teoksista joista olen jotain oppinut.
Karamatzovin veljesten keskellä on taru Suur Inkvisitorista joka haastaa Jeesuksen oikeuteen ja syyttää häntä siitä että hän ei kumartanut Kiusaajaa ja siten menetti mahdollisuuden maailmanvalloitukseen.
Teos Kellariloukku oli merkillinen sielunhoidollinen lukukokemus. Luin sen ainakin kolmeen kertaan jossain kaksikympisenä . Se lievensi sen ajan hengenkipuja . En tiedä miksi koska sisältö ei ole kovinkaan ylentävää.
Muuten . Sekä Dostojevski että Tolstoi saavat kiittää vaimojansa kuuluisuudestaan. Ilman heidän panostaa kirjat eivät koskaan olisi saaneet sitä muotoa mitä niistä tuli. Puhumattakaan siitä että vaimot ne oli jotka pelasti heidät taloudellisesta katastrofista.
Markku,
Tuo viittauksesi Kellariloukku-kirjan toistuvaan lukemiseen, saa ainakin tänään ymmärtämistä, jopa ihailua. Kertoo vaikeisiin asioihin uppoutumisesta, puhdistavasta kärsimisestä..
Kuten varmaan selvää on, että olemme eri puolella vesiestettä, silti joskus koen yhdistäviä piuhoituksia taholtasi. Tasapuolisuuden vuoksi olet Seurakunnan ulkopuolistenkin puolella. En tarkoita evankeliointia, vaan ymmärtämis-hyväksymis taikina, josta valmistuu erinomaista pohdintaa, eli ”vastustaa Perkelettä” toteutuu tilanteen mukaan.
Tunnen hyvin kveekkarien opetukset, jotka eivät erottele tai he eivät poistu eikä poista valoa, mikä onkin pimeyttä. Mielestäni se ei ole vaikeaa, eli valossa vaeltaminen. Jumalan valo uskovasta paljastaa pimeyden, josta kehoitetaan pysyä pois.
Reijo, kiitos ymmärtävästä kommentistasi.
Muistelmia kuolleesta talosta on todella kiinnostava teos, jossa Dostojevski havannoi hyvin tarkasti mm. sitä, miten vankilahierarkia muodostuu, miten siinä toimitaan ja miten ihmistä motivoidaan mm. (pakko)työhön. Kyseessä on tosiaan muistelmat, ei romaani, eli siinä mielessä aika poikkeuksellinen teos D:lle.
Minun pitäisi lukea Karamazovin veljekset uudestaan. Käytin yhden sateisen telttaleirin 16-vuotiaana siihen, että tahkosin sen läpi taskulampun valossa. Muistan vain, että kirja oli hyvin paksu ja juoni vei mennessään, mutta en muista paljon mitään sisällöstä. Moni kuitenkin pitää sitä Dostojevskin tuotannon kulmakivenä ja erityisesti tuo suurinkvisiittori-kohtaus on teologis-filosofisesti monitasoinen kohtaus. En tietenkään ole teininä voinut ymmärtää sitä kovin syvällisesti. Otetaan siis lukulistalle.
Minunkin sielussani Kellariloukon surkea päähenkilö resonoi. Sanot hyvin: ”Se lievensi sen ajan hengenkipuja.” Niin minullakin, henkilö tarjosi samastumispintaa elämänvaiheessa, joka ei ollut se kaikkein helpoin.
Markku, näin on. Dostojevskin elämäkerran aikoinaan luettuani ihmettelin kuitenkin hänen vaimovalintaansa. Vaimo ei ollut lainkaan kirjallisesti tai filosofisesti suuntautunut. Hän kirjoitti omaa päiväkirjaa, mutta hän oikeastaan kirjasi siihen vain miehensä tekemiset suunnilleen kellon tarkkuudella.
No, tuohon aikaan ei avioliitolta etsitty sitä, mitä nykyään. Dostojevski tarvitsi rinnalleen tehokkaan käytännön ihmisen.
Misku. Vaimonvalin oli aivan yksinkertainen juttu. Vaimohan oli ensiksi pikakirjoittaja joka kirjoitti Dostojevskin sanelun mukaan. He olivat samoissa tiloissa vuorokaudet ympäri ja Dostojevski tuskin tapasi muita naisia tai tuttujakaan tuona aikana. Heistä tuli tiimi josta sitten tuli aviopari. Ilman vaimoaan Dostojevski tuskin olisi selvinnyt risaisesta elämästään.
Markku, no niinhän se oli. Yhteenkasvamista, tarpeiden kohtaamista.
Minuun kolahtivat nuorena Gogolin Kuolleet sielut ja Päällystakki ja tietenkin julmanhauska Reviisori. Mutta enin arvostan Tsehovia ja Tolstoita, joiden filosofia on ylittämätöntä ja joka on jättänyt syvän jälkensä suomalaiseen kulttuurimaisemaan.
Tsehovin novellit ovat oivaltajia, syvälle ihmiseloon uppoutuvia. Vilkaisin kirjahyllyäni, josta löysin Tsehovin teosten joukosta kaksi Petroskoissa 1950-luvulla suomeksi julkaistua novellia, Sairashuone n:6 ja Rotkossa. Kun nyt silmäilee tekstiä, on kyllä vähän vanhanaikaista suomea.
Seppo, Kuolleet sielut oli minullekin mahtava lukuelämys. Päällystakin ja Reviisorin olen lukenut, mutta ne eivät kolahtaneet ihan samalla tavalla. Tsehov on myös loistava, kuten sanot, mutta Tolstoin ohitin aiemmin mainitsemastani syystä – tarkoitukseni on antaa hänelle kuitenkin uusi tilaisuus nyt aikuisena 🙂
Minusta oli erityisen häiritsevää se, miten Tolstoi vanhemmiten piti seksiä myös avioliiton sisällä syntinä, ellei sen tarkoitus ollut panna alulle lapsia (erityisen outo moraalikäsitys), mutta silti makasi maaorjien vaimojen kanssa. Hän siis petti vaimoaan (pakko)makaamalla naisia, joilla ei siinä asemassa ollut asiaan mitään sanottavaa. Samalla hän tuomitsi väkivallan. Edelleen tämä puistattaa minua, mutta ajattelen, että minun täytyy silti lukea Anna Karenina ja Sota ja rauha joskus eläkkeellä viimeistään.
Tuo lukemani Tolstoin elämäkerta antoi muistaakseni ymmärtää, että hän vähän höpertyi vanhemmiten ja hänen filosofiansa muodostui hyvin jyrkäksi, harhaiseksikin. Tämä kommenttini perustuu nyt siihen, mitä muistan lukeneeni yli 20 vuotta sitten kirjasta, jota minulla ei enää ole enkä muista, kuka sen on kirjoittanut. Kirja kuitenkin aiheutti sen, että menetin Tolstoita kohtaan kaiken kunnioitukseni ja vältin hänet onnistuneesti joka divari-reissulla.
Tolstoin elämäkerrasta minulle ovat jääneet mieleen kesien vietot omalla datsalla, runsas matkustelu Eurooppaa myöten, kielien harrastaminen kellä oli mahdollisuutta, ja kirjeen vaihto erilaisten Ihmisten kanssa.
Edellinen tietysti kun muistan enää oikein.
Me olemme varmaan lukeneet eri elämäkerran 🙂 Muistan minäkin noita asioita, mutta päällimmäiseksi jäi mieleeni hänen perheensä suuri kärsimys ja miehen epäjohdonmukaisuus aatteiden ja käytännön elämän välillä.
Kiitos kaikille kommenteista! Olen viikonlopun aika lailla poissa langoilta, joten palailen asiaan ensi viikolla. Hyvää viikonloppua itse kullekin!
Kiitosta samoin, ja olisi mukava jatkaa blokeissanne muistelemista kirjoihin liittyvästä.
Me kaikki olemme ikuisuuden kansalaisia. Dostojevski
Norman Vincent Peale, Elämänmyönteistä viisautta. s. 118, Karisto, 1997
Kaikkia tämän kirjan sitaatteja en kyllä käyttäisi. Mutta esim. tämä Dostojevskin on hyvä. Tarkemmin, missä hän on näin todennut, en tiedä.
Kiinnostava sitaatti, kiitos. Olisi kyllä hyvä tietää, missä yhteydessä hän on näin kirjoittanut, niin sen merkitys aukeaisi sillä tavoin kuin hän on sen tarkoittanut.
Tuli nyt vähän toisen blogin kommentoinnista mutta niin Markx kuin venäläiset kirjoittajat useasti kirjoittavat Ihmisen kyvystä kuin mahdollisuudesta katsoa ja huomata toinen Ihminen samanarvoisena, ja vielä rakkauden välittämisen kohteena.
Kun et asiaa tunne katso Marxin 1840.tä luvun filosofisia kirjoituksia.
Niinpä. Nuori Dostojevski oli marxilainen ja vaikka hän hylkäsi tämän aatteet myöhemmin, kyllä heidän katsannoissaan tosiaan on yhtymäkohtia. Sekä Marx että Dostojevski osasivat katsoa ihmistä eri tavalla kuin aikalaisensa.
Sain eräästä Historiankirjasta kehotuksen lukea Nikolai Gogolin ”Kuolleet sielut”, Wladimir Dunintsevin :” Ei ainoastaan leivästä”, Ilfin Petrovin :” 12 tuolia ja Viktor Pelevin :” Generation”.
Näiden lukemalla pääsisi aika hyvin päästä perille Venäläisestä mielenmaisemasta ja siitä miksi Venäjällä toimitaan niin kuin toimitaan. Luin niitä ja se avasi silmiä monessa asiassa.
Venäläinen mielenmaisema on tavattoman kiinnostava. On jännä ajatella, että vain muutaman sadan kilometrin päässä maailma nähdään aivan eri kulmasta kuin meillä. Siitä kertoo jotakin Gogolin lopetus Kuolleissa sieluissa, joka sivumennen sanoen on selkäpiitä väristävän hyvin kirjoitettu.
”Minne sinä kiidät, Venäjä, vastaa. Ei vastausta. Kulkuset helisevät ihanasti, jyrähdellen repeytyy kappaleiksi ilma muuttuen tuuleksi. Ohi lentää kaikki, mitä vain maan päällä on, ja karsaasti väistäen antavat tietä muut kansat ja kansakunnat.” (Suom. Jalo Kalima ja Juhani Konkka)