[Heli Karhumäki:] Harmissani joudun taas kommentoimaan evankelis-luterilaisen kirkon yleisesitettä, jonka Kirkon tiedotuskeskus julkaisee joka toinen vuosi. Tein niin myös kolumnissani kaksi vuotta sitten, kun tyrmistyin siitä, miten huolellisesti esite Kirkon neljä vuodenaikaa vaikeni kirkkomme syntymisen ja olemassaolon perustasta, Jumalan armotyöstä Jeesuksessa Kristuksessa. Kahteentoista sivuun ei ollut saatu mahtumaan mainintaa Jeesuksesta, armosta, evankeliumista, rististä, Jumalan rakkaudesta tai syntien sovituksesta. Ei ylösnousemuksesta, Pyhästä Hengestä, lähetystyöstä tai kasteesta. Kirkon perustehtäväksi todettiin kriisiapu. Hengellisesti ontto esite sai paljon kritiikkiä.
Onko tämän ytimen puuttuminen korjattu nyt julkaistussa uudessa esitteessä, joka on nimeltään Tositarinoita kirkosta?
Osittain on, ja mielihyvin noteeraan nämä parannukset jäljempänä. Ongelmana on kuitenkin edelleen kirkon synnyn ja pelastushistoriallisen tarkoituksen häviäminen sirpaleiseen tietoon. Sivumäärää on kasvatettu 20:een, mutta edelleenkään lukijalle ei selviä, onko Jeesuksella jotakin virkaa kirkossa, puhumattakaan että mainittaisiin Pyhä Henki, jonka kautta Jumala toimii seurakunnassaan nyt. Ei selviä, mitä tapahtui ristillä tai miksi kirkko rakentuu Jeesuksen ylösnousemukselle. Niistä ei mainita sanaakaan. Musiikin kerrotaan välittävän evankeliumia, mutta ei kerrota, mikä on evankeliumin sanoma.
Miksi ihmeessä tämän yksinkertaisen asian esittäminen on niin vaikeaa? Kirkkomme pullistelee päteviä teologeja, ja uskomme ydin löytyy helposti vaikka katekismuksesta. Simppelein ratkaisu olisi painaa esitteeseen uskontunnustus.
Esite sisältää voittopuolisesti tosia lauseita, joissa ei sinällään ole mikään vikaa. On myös toimiva ratkaisu esitellä kirkon työtä seurakuntalaisten kokemusten kautta. Kulttuurisen kuoren sisään on tällä kertaa tuotu ripaus hengellisyyttäkin. Pääkäsitteenä on sana Jumala ja sen rinnalla suosittu ja epämääräinen ”pyhän kohtaaminen”. Mutta kolmiyhteinen Jumala ontuu.
Ei tämä esite toki suista radaltaan uskonsa perustan jo tuntevia kristittyjä. He eivät kuitenkaan ole kirkon päähaaste. Tämän esitteen tulisi vahvistaa epäröiviä jäseniä, liittymistä harkitsevia tai kirkkoon juuri liittyneitä. Julkaisijan mukaan sitä jaetaankin mm. uusille jäsenille. Juuri nyt, kun kirkko menettää jäseniään ja monien usko kristinuskon perustaan horjuu, kirkon viestinnän terävimmän kärjen ei pitäisi langeta höttöiseen, keskipakoiseen esittelyyn, jossa edelleen piilotellaan Jeesusta.
Jeesus mainitaan yhden ainoan kerran ja kiusallisella tavalla. Nuoret seurakuntalaiset kertovat myönteisenä asiana, että seurakunnan toiminnassa puhutaan enemmän elämästä kuin Jeesuksesta. Ovatko elämä ja Jeesus siis toisensa pois sulkevat asiat? Tuskin nuoret ihan tätä tarkoittivat, mutta jos esitteen tekijät eivät valvo syntyvää kokonaiskuvaa, tämä jää tekstin viestiksi.
Miten kirkko tämän esitteen mukaan kasvattaa nuorensa kristilliseen uskoon? No sillä mielistelevällä kliseellä, että ”ei ole valmiita vastauksia, ei aina valmiita kysymyksiäkään. Tärkeintä on mahdollisuus tasavertaiseen kohtaamiseen ja keskusteluun.”
Tämä höpöttely ei vastaan seurakuntien nuorisotyön todellisuutta. Totta ihmeessä siellä annetaan vastauksia, ihan valmiitakin, siihenhän papit ja nuorisotyöntekijät on koulutettu. Aikuiseksi kasvamiseen kuuluu seurakunnan päämäärien kannalta kasvu kristillisessä tiedossa ja uskossa. Seurakunnan työntekijät tietävät, kenen nimessä on sielun pelastus ja synnin sovitus, miksi ja ketä rukoilemme, kenen puoleen kääntyen saamme lohtua ja kuormiimme kevennystä. Usko Jeesukseen on elämää, ei sen vastakohta.
Kirkon diakoniatyö perustuu esitteen mukaan armoon ja lähimmäisenrakkauteen. Hyvä hyvä, mutta mikä on näiden hyveiden perustus, kulmakivi? Eikö se ole Jeesuksen radikaali esimerkki ja lähimmäisenrakkauden käsky? Jos armo ja rakkaus pitää kaivaa inhimillisestä myötätunnosta, työ loppuu lyhyeen. Diakonia ei kellu tyhjän päällä.
Lähetystyö on nyt otettu mukaan, mikä on hieno asia. Taustoituskin raottaa jo näkymää kirkon perustaan. Tekstin mukaan kirkon perustehtävää ovat Jumalan rakkaudesta ja Vapahtajasta kertominen sekä lähimmäisten palveleminen kaikkialla maailmassa. Mutta miten Jumalan rakkaus ilmeni ja mitä Vapahtaja teki? Sitä ei kerrota.
Kaste on nostettu esiin kristittynä olemisen perustana, liittona Jumalan ja ihmisen välillä. Burmalainen maahanmuuttajaäiti kertoo kastaneensa lapsensa siksi, että kristityn vanhemman kuuluu tehdä niin ja koska kasteen lahja kuuluu myös lapsille. Juuri tällaista todistusta kirkkomme tuleekin nostaa esiin, mutta ei vain yhden äidin mielipiteenä, vaan Jeesuksen kastekäskyyn ja kasteteologiaan ankkuroituna. Vanhempien vaihtelevat mielipiteethän ne ovat nykykirkon kompastuskivi. Yhä useampi kirkkoon kuuluva vanhempi jättää lapsensa kastamatta, koska heillä on sellainen mielipide.
Jumalanpalveluksen yhteydessä on mainittu Raamatun tekstien luku ja ehtoollinen sekä messun merkitys seurakunnan olemuksen ytimenä. Nämä hengelliset elementit jäävät kuitenkin vaille selitystä ja painoa, sillä pääasiaksi nousee sakramenttien ohi messun vapaaehtoistehtävät ja yhteisöllisyys.
Arkkipiispa Kari Mäkisen avauskirjoitus olisi voinut kirkastaa jumalanpalveluksen kärjen, mutta kävi päinvastoin. Hän kertoo käyneensä messussa, jossa oli kourallinen väkeä ja kulku tavanomainen: virrenveisuu haaleaa ja väsähtänyttä, ihmiset yksin, erillään muista, kasvot totisia ja sisäänpäin kääntyneitä. Kirkossa oli kumminkin jotakin, mikä elähdytti. Se ei ollut saarna eikä ehtoollinen, vaan saliin eksynyt, livertelevä pikkulintu. Se sai ihmiset hymyilemään, kuin paino olisi otettu pois.
Siinäpä soma tuokiokuva, joka sopisi vaikkapa seurapuheeseen, jollei pappi hätäpäissään parempaa keksisi. Mutta onko tämä todella se kuva, jonka kirkkomme johtava piispa tahtoo välittää jäsenyyttään puntaroivalle ihmiselle? Näinkö kansalle avataan sanan ja sakramentin aarteita, messussa läsnä olevan Pyhän Hengen ja Kristuksen kohtaamista?
Messun yhteydessä Jeesus on jo vähiltä tulla mainituksi, koska häneltä on sitaatti ”Siellä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään”. Lainaus menee kuitenkin omituisesti evankelista Matteuksen suuhun, kun raamatunkohdan perässä lukee vain tämän nimi, Matteus 18:20.
On kysyttävä, mikä tämän esitteen tarkoitus on. Kirkolla on vankka hengellinen perustus ja sen pitäisi näkyä. Jos Jeesus Kristus ja Pyhän Hengen työ häivytetään, jäljelle jää sinänsä oikeita palapelin palasia, mutta ne eivät muodosta juurevaa ja uskottavaa kokonaiskuvaa kirkosta hengellisenä yhteisönä.
Ehdotan, niin kuin ehdotin jo viime syksynä esitteen vastaavalle toimittajalle: ottakaa nyt ihmeessä mukaan esiteprojektiin joku tolkun piispa, joka kykenee arvioimaan esitteen kokonaisuuden ja varmistamaan, että kirkon perustus näkyy. Suosittelen Jari Jolkkosta tai Simo Peuraa, ja on muitakin kirjallisesti taitavia. Arkkipiispa on nyt hukannut kaksi tilaisuutta. Ensimmäisen esitteen valokuvassa hän nukkui nojatuolissa kirja kädessä ja puhui niitä näitä, nyt hän istui tyhjässä kirkossa kertomassa ankeasta messusta, jonka fiiliksen vain pikkulintu pelasti.
Kirkon voi pelastaa vain Pyhän Hengen vertauskuva, kyyhkynen. Paikallisseurakunnissa tämä julistus kaikuu juhannuksesta helluntaihin. Kotikirkkoni kirkkoherra sanoi helluntain saarnassaan suoraan: vaikka kirkkosaliin eksyneet pikkulinnut joskus joudutaan ampumaan, tätä lintua, Pyhää Henkeä älkää kirkosta tappako.
– Heli Karhumäki –
Arkkipiispan avauskirjoitus on mielestäni vähäeleisyydestään huolimatta, tai pikemminkin juuri sen vuoksi mieleenpainuva, sympaattinen, todentuntuinen ja kirkonsa(jäsenten) näköinen. Saattaisin sen perusteella liittyä kirkkoon, jos en jo olisi sen jäsen.Tuntuu vastenmieliseltä ajatus esitteestä täynnä turboahdettua jeesustelua ja karismaattista kiiltokuvakristillisyyttä.
Minusta ristiinnaulittu ja ylösnoussut Vapahtaja ei ole ollenkaan kiiltokuvamainen.
Sen sijaan tuo esite on.
On kivaa, mukavaa, heleää linnunlaulua, elämän lahjoja, laulamista, avoimuutta, rentoa meininikiä, näytelmiä ja vapautumista, hyvyyttä ja ihmisiä jotka haluavat auttaa, neuvoja ja luotettavuutta, kaunista luontoa.
Ei tuo ole esite. Se on mainos. Itku voi tulla, kun kirkon elämä ei usein ihan vastaa tuota kiiltokuvaa. Ehkä voisi sanoa jotain sellaistakin, kuin että ollaan me usein aika kurjia, syntisiä, umpimielisiä, riiteleviä ja sulkeutuneita. Mutta silti me yritetään, ja uskotaan Jumalaan.
Ilmari Karimies kirjoitti: ”Ehkä voisi sanoa jotain sellaistakin, kuin että ollaan me usein aika kurjia, syntisiä, umpimielisiä, riiteleviä ja sulkeutuneita. Mutta silti me yritetään, ja uskotaan Jumalaan.”
Totta, tuon olisi voinut sanasta sanaan laittaa vaikka heti arkkipiispan avauskirjoituksen jälkeen.
Kiitos Heli Karhumäelle selkeästä Jeesusta, Pyhää Henkeä ja evaneliumia koskevasta kantaaottavasta blogista. Siihen ei ole mitään lisättävää eikä pois otettavaa. Minua murehduttaa havainto, että nykyinen kirkossa ja kirkosta käytävä keskustelu näyttää pääsääntöisesti keskittyvän kirkon koossa pitämiseen institutiona sisällön kustannuksella. Paljon hoetaan, että kaikkien on saatava kuulla evankeliumi, mutta mitä se ihan konkreettisesti tarkoittaa? Suuri osa kansasta tuskin enää tietää, mitä sana evankeliumi tarkoittaa, ja Jeesuskin on hävinnyt pehmolelujen joukkoon. Eräänlaisella maaimaa syleilevällä ja kaiken sulattavalla asenteella halutaan varjella kirkon koossa pysymistä, mutta ei tämä strategiakaan oikein näytä seurakuntalaisia tyydyttävän. Sen hoitavuuteen en usko ollenkaan. Kirkon tehtävä ei kerta kaikkiaan ole viihde eikä viihdyttäminen. Evanleiumi Jeesuksesta Kristuksesta ei ole todellisuuden unohtamista vaan sen todellisuuden kohtaamista, josta on maksettu kallis hinta.
Kiitos Heli Karhumäelle!
Kiitos terävästä ja tarkkoja havaintoja sisältävästä blogistasi Heli Karhumäki.
Itsekin olen jo muuten korviani myöten täynnä ”hämmennyksen teologiaa”, jossa mm. avioliittokäsitykseen pitää perehtyä uudella tavalla.
Totta ihmeessä siellä [nuorisotyössä] annetaan vastauksia, ihan valmiitakin, siihenhän papit ja nuorisotyöntekijät on koulutettu.<
Voi Heli hyvä! Pidän selkeästä ja suorasta tavastasi kirjoittaa, mutta tätä kohtaa kirkon tulevien kirkon nuorisotyöntekijöiden kouluttajana minun on kommentoitava. Nuorisotyönohjaajan on osattava keskeiset uskonopin sisällöt ja tunnettava etiikan perusteet, mutta valmiiden vastausten antajiksi heitä ei kouluteta. Liian paljon olen tavannut niitä nuoria, jotka on opetettu sanomaan, että ”kun tiedetään mitä Raamattu sanoo tästä asiasta niin sitten ei tarvitse miettiä eikä keskustella vaan se sitten on niin kuin Raamattu sanoo.” Valmiiden vastausten antaminen erityisesti etiikan kysymyksiin merkitsee usein keskustelun tukahduttamista. Opettajan mieltä lämmittää aina kun ”raamatullisella opetuksella” seurakunnassa tai evankelioimisjärjestössä vaiennettu nuori alkaa ajatella, kysellä ja etsiä omaa tietään.
Me uskomme yhteen Jumalaan, Kaikkivaltiaaseen Isään, taivaan ja maan, kaiken näkyvän ja näkymättömän Luojaan.
Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi, ristiinnaulittiin meidän puolestamme Pontius Pilatuksen aikana, kärsi kuoleman ja haudattiin, nousi kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, astui ylös taivaisiin, istuu Isän oikealla puolella ja on kirkkaudessa tuleva takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita ja jonka valtakunnalla ei ole loppua.
Me uskomme Pyhään Henkeen, Herraan ja eläväksi tekijään, joka lähtee Isästä ja Pojasta, jota yhdessä Isän ja Pojan kanssa kumarretaan ja kunnioitetaan ja joka on puhunut profeettojen kautta. Uskomme yhden, pyhän, katolisen ja apostolisen kirkon. Tunnustamme yhden kasteen syntien anteeksiantamiseksi, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää.
Vesa Nuorvalle: olen kanssasi jyrkästi samaa mieltä siitä, että omaa ajattelua täytyy kannustaa ja että monia juttuja voi vain pohtia yhdessä. Mutta kirkon työhön koulutettuilla papeilla ja nuorisotykeillä täytyy olla kykyä, kanttia ja oikeus vastata ihan suoraan kristinuskon peruskysymyksiin esim. kolmiyhteisen Jumalan persoonista, pelastusopista ja rukouksesta, Jos nyt vaikka lapseni kysyy rippileirillä, kannattaako rukoilla ja kuuleeko Jumala rukoukset, hänen pitää saada kysymykseensä vastaus eikä ”tasavertaista” hyminää tyyliin ”sä saat ihan itte päättää, mitä nää jutut sulle merkitsee. Voitais pohtia tätä yhdessä. Haluutsä jakaa?”
Eipä ole ihme jos kirkko ei herätä mitään muuta kuin poliittisia tunteita ja elämyksiä maailmasta sen sijaan että pitäisi tuoda Uskon ja kristillisyyden elämyksiä maailmaan.
Kirkossamme on mennossa ydinsanoman alasajo ja se alkaa jo kauhistuttaa tällaista tavallista virren veisaajaa. Jokainen vähänkin kuusalla asioista oleva, että muutos yhteiskuntapolitiikassa on tärkeämpää tämän päivän kirkolle kuin evankeliumi elämämme tärkeimmästä asiasta ja sen mukana meitlä puuttuu kaikki. Oikein hyvä Heli, että sinäkin pidät asiaa esillä. Meitä suoran tekstin kirjoittajia ei kirkossamme paljon enää ole mutta onneksi sentään muutama tämän yhtyeiskuntapoliittisen elämä-hakuisuuden seassa.