Pian Huittisiin muuttomme jälkeen alkoivat vaikeat ajat kansallemme. Koska vapaussota sattui Huittisissa olomme alkuaikaan, niin lienee paikallaan, että kerron aluksi siitä, sen vaikutuksesta Huittisiin. Se oli Huittisissakin vaikeata aikaa ja sen kuvaaminenkin on vaikeata. Muistan elävästi sen talvisen aamun, jolloin punaiset tulivat Porista päin Lauttakylään. Valkoiset olivat edellisenä iltana poistuneet pohjoiseen valkoisten rintamalle. Näin ollen ei hyökkääjillä ollut ketään vastassaan. He tulivat rintamaan järjestäytyneinä ammuskellen tullessaan. Perheeni oli siirtynyt turvaan erään syrjäkylän kansankoululle, jossa minäkin olin ollut edellisen yön, mutta tulin juuri mainittuna aamuna kotiin. Vetäydyin suojaan pappilamme kivinavetan seinustalle. Siellä uudet tulijat tutkivat minut, mutta jättivät sillä kerralla rauhaan. Paikalle sattui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja taskussaan. Hän todisti puolestani, että en ole osallistunut politiikkaan ja että olen vaaraton henkilö. Mikä olisi ollut kohtaloni, ellei mainittu ”todistaja” olisi sattunut paikalle? Muutamia paikkakuntalaisia murhattiin samana aamuna. Huittinen jäi punaisten puolelle koko sodan ajaksi.
Vaikka olosuhteet olivat vaikeat ja elämä levotonta, niin ei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt pitämättä Huittisten kauniissa kirkossa.
Hartaustilaisuuksiakin saimme pitää melkein koko sota-ajan. Vähää ennen sodan päättymistä oli hartaustilaisuus Lauttakylässä eräässä talossa. Kesken minun puhettani astui kaksi aseistettua miestä sisälle, ajoivat kuulijat ulos ja kielsivät pitämästä sellaisia tilaisuuksia. Kun kysyin heidän esikunnastaan syytä kokouksemme hajoittamiseen, niin vastattiin, että ihmiset puhuvat niissä tilaisuuksissa politiikkaa ennen kokouksen alkua ja sen jälkeen. En minä ollut sellaisesta tietoinen, mutta oli alistuttava pakon edessä.
Silloin tällöin vietiin yöllä joku isäntä ja ammuttiin jossain metsässä. Useimmat isännät olivatkin poissa kotoansa välttyäkseen sellaiselta kohtalolta. Näiden uhrien hautaaminen oli raskas tehtävä, joka tuli tavallisesti minun osalleni.
Tilanteen yhä vaikeutuessa mekin katsoimme viisaimmaksi poistua kotoa. Viimeisen yön edellisenä päivänä tuntemattomat aseistetut sotilaat olivat poikenneet pappilaamme ja kyselleet kotiapulaiseltamme, missä minä olen. Selvitystä he eivät saaneet. Varmaan oli Jumalan johdatusta, että olin silloin poissa kotoa. Viimeisen yön vietimme erään talon kylmässä perunakellarissa. Sinä yönä punaiset jättivät kylän ja koko pitäjän. Lähtö oli tapahtunut niin kiireellisesti, että vastattu taikinakin oli jäänyt naisilta paistamatta. Ennen lähtöänsä he olivat kuitenkin ehtineet heittää suuret määrät anastamaansa viljaa jokeen ja sytyttää muutamia taloja palamaan. Suurempia tuhoja he olivat Lauttakylälle suunnitelleet, mutta oli joku heitä väkevämpi, joka asetti pahalle rajan.
Sitten tuli sodan loppuselvittely, joka oli Huittisissakin surullinen. Siellä oli punaisia varten vankileiri. Sotaoikeus istui ja n. 50 kapinaan osallistunutta tuomittiin kuolemaan. Minä jouduin puhumaan vangeille ja valmistamaan kuolemaan tuomittuja heidän viimeiselle matkalleen. Melkein kaikki, jotka tiesivät kohtalonsa, pyysivät papin luoksensa ja nauttivat H. ehtoollisen.
Eräs heistä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Hän oli, mikäli tiedän, Lauttakylässä työväen osuuskaupan johtaja ja punaisten johtohenkilöitä. Hänet tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen vankileirillä pidettyjen hartaushetkien aikana hän tuli herätykseen joutuen syvään synnintuntoon. Myöskin armo kirkastui hänelle. Keskustelin hänen kanssaan kahdenkesken ja annoin hänelle luettavaksi kirjan ”Uskonoppi autuuteen”, jota hän näkyi ahkerasti lukevan. Hän nautti myös H. ehtoollisen. Päättäessäni erään hartaushetken rukouksella hän polvistui rukouksen ajaksi. Kysyin häneltä sen jälkeen: ”Ovatko asiat hyvin?” Hän vastasi kirkkain katsein: ”Kyllä.” Kun tulin ulos siellä odottivat miehet, jotka veivät tämän miehen mukanaan ja panivat täytäntöön hänelle tuomitun rangaistuksen.
Tämä mies oli ennen kuolemaansa kirjoittanut vaimolleen kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon, kielsi murehtimasta häntä ja kehoitti vaimoaan kasvattamaan lapset eri tavalla kuin niitä oli siihen saakka kasvatettu. Se oli kaunis ja liikuttava kirje. Varmaan se kova ahdistuksen aika käänsi monien ajatukset ja katseet Jumalan puoleen, Jumalan kieltäjistäkin tuli Jumalan tunnustajia.
Kun muualta vankileiriltä eloon jääneet palasivat Huittisiin, järjestimme seurakunnan puolesta heille hengellisen juhlan toivoen, että sodan ja nälän rasittamien sydämet olisivat tulleet vastaanottavaisiksi Jumalan sanalle. Tilaisuuteen kertyi väkeä palokunnantalon suuri sali täyteen. Toiset seurakuntalaiset hyväksyivät tämän suhtautumisen kapinallisiin, toiset tuomitsivat sen. Minä sain kaksi uutta arvonimeä. Toiset nimittivät minua ”lahtariksi”, toiset ”punarosvoksi”. Sainpa nimettömän kirjeenkin, jossa uhattiin minua vahingonlaukauksella, ellen muuta toiselle paikkakunnalle. Tämän kirjeen kirjoittaja kutsui minua punarosvoksi. Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön katsomatta.
Eeli J. Hakala, Muistelen menneitä, s. 64-68, SLEY, 1957.
Hyvä blogi kiitos Mika. Vaikuttaa hyvältä papilta, vaikka aika oli haastava.
Kiitos hyvästä blogista. Ei ”oikealle” eikä ”vasemmalle”, sydämen kristitty oli todella Eeli.
Mika
Kiitos tekstistäsi
Nuoruudessani 1960 luvun alkupuolella luin innokkaasti Eelin kirjoittamia kirjoja. Niistä kaikui selkeä armon sano kirkkaana.
Kiitos Jumalalle.
Minä olen kuullut, että nimenomaan sotilaat ja muut toisen käden kautta kuolleet pääsevät suoraan paratiisiin. Sillä on aina lohdutettu sotilaita, Rooman ajoista lähtien. Huijauastahan se on, mutta sellaisia sotapäälliköt ovat, joutukoon he eturintamaan seuraavassa elämässään.
Suomalaisen perinteen mukaan sotilaat heidät Valhallaan, Odinin saliin. Puolet joutuvat Freijan ja puolet Odinin opettamiksi ja kaiket pävät he harjoittelevat lopun ajan suureen sotaan Rangnarökiin, joka on Jumalten välinen viimeinen sota.
Päivät he syövät sikaa ja juovat simaa ja yöt taistelevat.
Ei saa unohtaa omia perinteitä.
Loppu kaneettina on sanottava, että säälittää tuollainen opetettu synnin tunto sotilaalla, jota pitää pyydellä anteeksi joltakin papilta, jonka ei itse tarvitse mennä sinne etulinjaan tappamaan ihmisiä.
Papin olis pitänyt kiittää, että perheen isä sillä tavalla uhraa henkesä, hänenkin puolestaan.
Jos ei saa sitä, mitä rakastaa, on parasta rakastaa sitä, mitä on saanut. Thomas Corneille
Opi viihtymään omassa tuvassasi vilkuilematta naapurin palatsiin. Joka kerta elämän kieltäessä sinulta toivomuksesi täyttymisen saat lisäopetuksen, jos iloisen tasapainoisesti pystyt kantamaan pettymyksen. Joka kerta kun kiitollisena istut syömässä vaatimatonta arkiateriaasi, olet päässyt tyytyväisyyden kultaisessa taidossa askelen edemmäs. Arvioi oikein kaikkea sinulle annettua, olkoon se kuinka pientä ja vaatimatonta tahansa.
Sanat matkaoppaana 2, WSOY, 1976.
Käytän tätä kirjaa valikoiden.
1.Timoteuksen kirje:
6:8 mutta kun meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin.
Mikä Rantanen
Miten tuo liitty aiheeseen tai minun kommenttiin.
Lisäksi kysyisin, että onko sinulla mitään omia ajatuksia, vai priljeeraatko ainoastaan muiden ajatuksilla ja odotat niistä itsellesi kehuja, ikäänkuin olisit ne itse ajatellut.
Kommentoin sen verran kommenttiasi, että vain uskomalla Jeesukseen pääsee Raamatun mukaan taivaaseen. Oli miten oli, tässä kommentissa on hyvä opetus. En mielestäni halua muiden ajatuksista kehuja itselleni. Jos selaa blogilistaani läpi, sieltä löytyy myös omia kirjoituksia.
Jokainen siis oppikoon turvaamaan rakkaan Herramme Kristuksen pyhyyteen ja viattomuuteen, ollaksemme hyvässä turvassa, niin ei synti eikä kuolema pääse meitä voittamaan. Sen suokoon meille rakas Herramme Kristus! Amen.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 138, SLEY, 1945.
Tunnustuskirjat tekevät meille kaikille kohti käyviä kysymyksiä: ”Kukapa rakastaa riittävästi tai pelkää riittävästi Jumalaa? Kuka tarpeeksi kärsivällisesti kestää ne ahdingot, joita Jumala panee kannettavaksi? Kuka ei usein epäilisi, Jumalan neuvoko vai sattuma johtavat asioita tässä maailmassa? Ken ei usein epäilisi, kuuleeko Jumala hänen rukouksiaan? Ken ei usein napisisi sen johdosta, että jumalattomat onnistuvat paremmin kuin hurskaat, ja että jumalattomat sortavat hurskaita? Kuka täyttää kutsumustehtävänsä täydellisesti? Ken rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään? Ketä hänen himonsa ei kiihota?”
Luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat s. 88, vuoden 1948 painos.
Tämän vuoksi me uskovaisetkin tarvitsemme jatkuvasti elämämme loppuun saakka Jeesuksen veren ja sovitustyön armoa ja syntien anteeksiantamusta.
”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.” Ps. 23:1.
Tämä on ihana johtopäätös, sillä mitä voisi puuttua siltä lampaalta, jonka paimenena Jumala itse on? Jumala näki hyväksi, että ”Kristuksessa kaikki täyteys asuisi ja että hän hänen kauttaan sovittaisi itsensä kanssa kaikki”. Kristuksen persoona on täydellinen, täydellinen Jumala ja todellinen ihminen. Kristuksen virka on täydellinen. Kristuksen lahjat ja voitelu ovat täydellisiä; Jumala ei ole hänelle antanut henkeä mitaten, ja ”hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet ja armoa armon päälle”. Sen tähden ei puutu mitään, mikä on tarpeen lohdutukseksi ja autuudeksi. Kristuksen ansio ja sovitus on täydellinen kaikkien ihmisten puolesta. Niin säilytä nyt, rakas kristitty, tämä lohdutus: käyköön sinulle tässä maailmassa miten vain Jumala tahtoo, sielun parhain tavara ei sinulta ole puuttuva. Kristus Jeesus, paimenesi, kaikkine hyvine töineen ja rikkauksineen on sinun; iäisen elämän koko kirkkaus on sinun. Tämä uskollinen paimen lupaa, etteivät hänen lampaansa koskaan huku; ei kukaan voi temmata niitä hänen kädestänsä. (Joh. 10:27-30)
JOHANN ARNDT, Armoa armosta, tämän päivän teksti, SLEY, 1966. Sulku on allekirjoittaneen lisäys.
Jossakin Lontoon keskustasta itään, keskellä kurjuutta ja suunnatonta hätää, Mä kuulin jonkun sanovan: ”Ei puutu multa mitään. On mulla Jeesus, häntä tahdon kiittää, on mulla Jeesus ja hän mulle riittää.” Kuolevan sanat kuulin, toistamaan jäin tätä: ”On mulla Jeesus hän mulle riittää, on mulla Jeesus, ei puutu multa mitään.”
Nimetön. Viimeinen sitaatti Norman Vincent Pealen (1898-1993) kirjasta Elämänmyönteistä viisautta (My favorite quotations).