Kun joskus olen katsellut erilaisia remonttiohjelmia, olen ihmetellyt miksi ehjää rikotaan. Jos kylppärissä on väärän väriset laatat, niin piikkausvasara käteen ja seiniä louhimaan. Ehkä lapsuuden köyhyys on lyönyt leimansa vai olisiko peräti ihan vain kateutta, kun jollain on varaa ostaa miljoonatalo ja sitten kaikki pannaan uusiksi.
Oikeastaan ajatuslähti laukalle siitä, että Pisa hommissa on menestytty aikanaan hyvin. Nyt olisi monellakin alalla väitöstutkimuksen paikka tutkia mitä muutoksia järjestelmään on tehty niitten hyvien vuosien jälkeen. Mitä ja miksi jotain on tehty ja mikä on ollut vaikutus? Samalla pitäisi tutkia mitä esimerkiksi Virossa on tehty samaan aikaan, joka on tuottanut toisenlaista tulosta?
Samanlaista itsetutkistelua tarvitsisi varmasti myös kansankirkkomme. Joskus kirkon jäsenyys on ollut 90 prosentin luokkaa. Mitä se on nyt, en tarkkaan tiedä. Mutta ei kai kovin hyvin mene, kun monet asiat takkuavat. Kiinteistöt jäävät vaille käyttöä ja se mikä oli joskus hyvää, esimerkiksi leirikeskukset, ovat ehkä jo rasite. Olisiko ratkaisuissa tutkimisen aihetta? Ei kai uudet tuulet ole aina suotuisia, jos ne tuottavat heikompaa tulosta.
Katsoin yhdenohjelman, kun sukupuolensa kanssa vaikeuksiin joutunut tilitti tilannettaan. Järkytyin siitä mitä ihmislle voi tapahtua, kun aletaan korjaamaan, jos ei ihan ehyttä, mutta kokonaista kuitenkin. Olisiko kuitenkin ollut niin, että remonttia olisi pitänyt tehdä sielussa ja mielessä eikä fyysisessä olemuksessa. Rukoillen Luojalta apua, jos joku asia on jäänyt kesken! Me kaikki, jotka olemme joskuskin osallistuneet Jumalanpalvelukseen, olemme tunnustaneet Jumalan Isäksi, Kaikkivaltiaaksi, Taivaan ja maan Luojaksi!
Lauri Lahtinen suomessa oli uskontopakko eli ei ihme että kirkon jäsen määrä oli 98% suomalaisista, tais olla sitten ortodokseja loput. Pakko tarkoitti ettei kastamaton vauva saanut kansalaisoikeuksia, mietippä tätä?
Täysi uskontopakko oli Suomessa voimassa vuoteen 1878 asti. Tällöin säädetty eriuskolaislaki mahdollisti muidenkin uskontokuntien kuin luterilaisen ja ortodoksisen kirkon toiminnan. Kokonaan uskontokuntien ulkopuolelle jääminen ei vielä tullut mahdolliseksi. Vuoden 1919 hallitusmuotoon sisältyi uskonnonvapauden periaate, käytännön toteutus tapahtyi v. 1922 hyväksytyllä uskonnonvapauslailla, joka mahdollisti mm. siviilivihkimisen ja jättäytymisen koulun uskonnonopetuksen ulkopuolelle. Kirkon taholla pelättiin suurtakin erobuumia, mutta luterilaisen kirkon jäsenosuus pysyi yli 90 prosentissa ainakin 1970-luvulle saakka.
Pakko kesti vain aikansa. Jokaisella on ollut mahdollisuus erota kirkosta, mutta niin ei kuitenkaan tehty. Pakko on päättynyt kai siinä kuusitoista vuotiaana. Kansalla on ollut kansallinen usko ja Jumalanpalvelus, sen aikaiset ihmiset olivat siihen tyytyväisiä. Joten tämä pakkojäsenyys jäi nyt vähän suutariksi.
Sahama, monen monet niistä, jotka olisivat halunneet erota kirkosta olivat kaatuneet sisällissodassa tai teloitettu sen jälkeen. Vuoden 1923 alkaessa oikeistouhka oli vielä suuri ja pelottava ja kirkosta ei yksinkertaisesti vielä uskaltanet erota kuin kaikkein rohkeimmat.
Kyllä jäsenyys vielä 50-luvulla oli korkea ja silloin jo varmaan uskalsi erota.
5o-luku oli noilta osin vielä täynnä sisällissodan haavaa. Ja kuten sanottu, monet potentiaaliset eroajat olivat kaatuneet tai tapettu.
Niin, vain elävät voivat erota tai liittyä. Eivät ne potentiaaliset eroajat olisi kai prosentteja pienentäneet?
Olisivat tietenkin eroprosentteja suurentaneet.