Ehtoollisadmission uhka ekumenialle – anglikaaninen näkökulma

Viime päivinä kirkollisia, tai tarkemmin ekumeenisia, piirejä on ravisuttanut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen tekemä päätös ehtoollisadmissiosta eli siitä, kuka voi ottaa vastaan ehtoollisen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jumalanpalveluksessa. Päätöksen taustalla oli ajatus laajentaa ehtoolliselle osallistumisen mahdollisuus niiden kirkkojen jäsenille, joilla ei ole olemassa virallista sopimusta ehtoollisvieraanvaraisuudesta tai kirkollisesta yhteisöstä (vertaa esimerkiksi Porvoon kirkkoyhteisö). Päätöksestä on esittänyt julkisesti huolensa ainakin Suomen ortodoksinen kirkko, joka on esittänyt voimakastakin kritiikkiä tehtyä päätöstä kohtaan. On jopa puhuttu ekumenian säröilystä.

Sosiaalisessa mediassa käydyssä keskustelussa on haettu esimerkkejä niin sanotun ”avoimen ehtoollispöydän” kirkoista. Tällaisena esimerkkinä on käytetty muun muassa ”Anglikaanista kirkkoa.” Anglikaanista kirkkoa ei kuitenkaan ole olemassa. On olemassa Anglikaaninen kirkkoyhteisö, jonka jäsenkirkoilla on erilaisia järjestelyjä ehtoollisadmissioon liittyen. Nämä järjestelyt poikkeavat toisistaan erityisesti silloin, kun ne koskevat kommuunion ulkopuolisia kirkkoja. Anglikaaninen kirkko yhteisö käy oppikeskusteluja yleensä yhdessä, mutta keskustelujen tuloksia ja niihin sitoutumista tarkastellaan paikalliskirkoissa.

Suomen Anglikaaninen kirkko on osa Englannin kirkkoa. Niinpä kotoisten anglikaaniemme opetus ehtoollisesta ja ehtoollisadmissiosta on sama kuin Englannin kirkolla yleensä.

1. Anglikaanisen kirkkokäsityksen historiaa

Läntisen kirkon reformaation ulottui hyvin nopeasti myös Brittein saarille. Henrik VIII pulmat dynastiansa jatkumisen kanssa eivät olleet ainoa syy ”englantilaisen reformaation” taustalla vaan ajatukset ja ideat olivat kehittyneet pidemmällä aikavälillä. Niinpä, historiallisen tilanteen salliessa, englantilaiset kirkonmiehet alkoivat työstää uudistuksia. Heidän näkemyksensä voidaan jakaa kolmeen:

1. Historiallisuus
   Englantilaisella (Ecclesia Anglicana) on historia, joka ulottuu Augustinus Canterburylaiseen. Tämä historia jatkuu myös Henrik VIII aikaan ja hänen jälkeensä
2. Raamatullisuus
   Kirkon uudistajat uskoivat vahvasti siihen, että Kirkon elämän raamatullisuus on mahdollista palauttaa rikkomatta uskon ja historiallisuuden jatkumoa, jonka perillinen se on.
3. Traditio
   Englantilaiset reformaattorit hylkäsivät sen, joka oli selkeästi ristiriidassa pyhien kirjoitusten kanssa. Jäljelle jääneen kristillisen tradition kohtalo jätettiin auki ja tulevien sukupolvien arvioitavaksi.

Anglikaanisuudessa 39. uskontoartiklaa ei muodostanut sellaista opillista ohjelmaa kuten esimerkiksi luterilaisuudessa Tunnustuskirjat. Kirkosta tuli reformoitu ja katolinen – tietynlaisessa jännitteessä elävä. Tästä voi leikkisästi sanoa, että kysyttäessä mitä kirkko opettaa, kunnon anglikaani vastaa: ”Kirkko opettaa niin kuin se on aina opettanut!”

Kirkkokäsityksessä anglikaanisuus nojaa historialliseen itseymmärrykseensä: Englannin kirkko on osa yhtä, pyhää, katolista ja apostolista kirkkoa. Tämä käy selkeästi esille virkavalassa, jonka papisto suorittaa aina uutta virkamääräystä vastaanottaessa:

Englannin kirkko on osa yhtä pyhää, katolista ja apostolista kirkkoa, ja palvoo yhtä tosi Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Se tunnustaa sitä uskoa, joka on ainutkertaisella tavalla ilmoitettu pyhissä kirjoituksissa ja ilmaistu katolisissa uskontunnustuksissa ja jota Kirkko on kutsuttu julistamaan tuoreesti jokaiselle uudelle sukupolvelle. Pyhän Hengen johdattamana se on todistanut kristillisestä totuudesta historiallisissa asiakirjoissaan; 39 uskontoartiklassa, Yleisen rukouksen kirjassa ja piispojen, pappien ja diakonien vihkimisjärjestyksessä.

Englannin kirkko elää siis tietynlaisessa jännitteisessä todellisuudessa, jossa se on samaan aikaan historiallinen/katolinen ja moderni/reformoitu. Se näkee itsensä osana katolista traditiota, jota on tutkittava pyhien kirjojen avulla. Tästä ”osana olemisen -identiteetistä” nousee anglikaanisuudelle tunnusomainen halu etsiä yhteyttä muiden kristillisten kirkkojen kanssa.

2. Englannin kirkon ehtoollisadmissio

Reformaation seurauksena ehtoollispöytä sulkeutui myös Englannin kirkossa. Ajatuksena oli, että henkilön tiedollisten valmiuksien tulee olla tietyllä tasolla ennen admissiota. Tästä syystä konfirmaation ja ensimmäisen ehtoollinen merkitys korostui.

1970-luvulle tultaessa Anglikaanisen kirkkoyhteisön monissa jäsenkirkoissa oli jo käytäntönä lasten kutsuminen ehtoollispöytään. Myös Englannin kirkko aloitti valmistelut suomalla kolmelle hiippakunnalle oikeuden hankkia kokemuksia lasten osallistumisesta ehtoolliselle. Tällä hetkellä voimassa oleva ohjeistus on vuodelta 2006, jonka mukaan lapset voivat osallistua ehtoolliselle tietyin reunaehdoin. Tärkein näistä on kasteen lisäksi lapsen oma halu vastaanottaa Kristuksen ruumis ja veri. Käytännössä tästä tulee keskustella lapsen vanhempien kanssa.

Edellä mainittu käsitys kirkosta ajoi Englannin kirkon tutkimaan itseymmärrystään. Jos Englannin kirkko on ”osa yhtä, pyhää, katolista ja apostolista kirkkoa”, miten tämä näkyy käytännössä? Vuoden 1662 Yleisen rukouksen kirja, joka on säilyttänyt asemansa tähän päivään asti, sisältää järjestyksen, jonka mukaan konfirmaatio tulee toimittaa. Konfirmaatiotoimituksen viimeinen punainen rubriikki kuluu

Ja ketään ei tule päästää pyhälle ehtoolliselle ennen konfirmaatiota tai ennen kuin hän on valmistautunut ja haluaa tulla konfirmoiduksi.

Tämä punainen rubriikki rajasi ehtoollisadmission Englannin kirkon konfirmoiduille jäsenille. Uudistustyö ehtoollisadmission osalta johti vuonna 1972 Englannin kirkon kirkolliskokouksen päätökseen, jolla luotiin Englannin kirkon kanoniseen lakin kohta B 15A.

Tämä uusi kanonisen lain kohta ensimmäiseksi toistaa Yleisen rukouksen kirjan rubriikin ja sitten laajentaa sitä koskemaan

(a) kaikkia(!) episkopaalisesti konfirmoituja,

(b) muiden pyhän kolminaisuuden oppia tunnustavan kirkon hyvämaineisia, ehtoollisella käyviä jäseniä

(c) muita henkilöitä, joiden ehtoollisadmissiosta General Synod on antanut määräyksiä

(d) kaikkia välittömässä hengenvaarassa olevia

Lisäksi tämä uusi kanonisen lain kohta huomauttaa, että jos muun kirkkokunnan jäsenen (kohta b) ehtoolliselle osallistuminen näyttää pysyvältä käytännöltä kyseisen henkilön kohdalla, tulee papin vaatia ehtoollisella käyvältä samojen sääntöjen noudattamista kuin Englannin kirkon jäseneltä.

Käytännössä vuoden 1972 päätöksellä luotiin tilanne, jossa ehtoollisadmissiota laajennettiin niin, että kaikkien kristillisten kirkkojen jäsenet ovat tervetulleita Englannin kirkon ehtoollispöytään. Myöhemmällä päätöksellä tämän katsottiin koskevan myös lapsia.

3. Englannin kirkon ja ortodoksisten kirkkojen suhteet

Englannin kirkko käy oppineuvotteluja ortodoksisesten kirkkojen kanssa erityisesti Anglikaanisen kirkkoyhteisön osana. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun keskustelut olivat hyvin mielenkiintoisia. Näistä mielenkiintoisin lienee vuodelle 1922 päivätty Ekumeenisen patriarkan kirje, jossa hän toteaa anglikaanisen pappisviran olevan teologien mielestä oikea, sisältäen kaikki ne olennaiset merkit, jotka ortodoksisen käsityksen mukaan kuuluvat luovuttamattomasti apostolisen pappisviran karismaan. Vaikka Meletioksen aika patriarkkana oli vähintäänkin kiinnostava, tällaisen lopputuleman lausuminen kertoi jotain siitä edeltävästä ekumeenisesta työstä, jota oli harjoitettu jo vuosia. Kaikille oli myös selvää, ettei anglikaanisen pappisviran tunnustaminen kävisi ilman suuren ja pyhän synodin päästöstä. Myöskään myöhemmät vaiheet anglikaanis-ortodoksisissa keskusteluissa eivät viittaa siihen, että kysymyksen ratkaisu olisi lähellä.

Kuitenkin jo vuonna 1916 käydyssä ”mutkattomissa” keskusteluissa todettiin, että anglikaanisen pappisviran historiallinen pätevyys on tosiasia. Seuranneessa keskustelussa jätettiin varauksia, jonka mukaan anglikaanien ”radikaalit ajatukset” sakramenteista eivät kuitenkaan ole este Pyhän Hengen vapaalle työlle. Ehtoollisvieraanvaraisuudesta, tai tarkemmin interkommuuniosta, todettiin sen vaativan ekumeenisen synodin päätöksen. Muutoinkin luonnehdinnat ja merkinnät tuon aikakauden keskusteluista antavat rohkaisevan kuvan kahden kirkkoyhteisön välisestä dialogista.

Seuraava vaihe anglikaanis-ortodoksisissa keskusteluissa alkoi 1973. Keskustelusarjan osapuolina ovat olleet Anglikaaninen kirkkoyhteisö ja Ekumeenisen patriarkaatin kanssa kommuuniossa olevat ortodoksiset kirkot. Erillisiä keskusteluja on käyty orientaliortodoksien kanssa vuodesta 2001 alkaen. Näiden keskustelujen keskiössä on ollut kristologia. Vuoden 2015 kokouksen julkilausumassa anglikaanit sitoutuivat Filioquen (”ja Pojasta”) jättämiseen pois Nikean uskontunnustuksesta. Tämän on jo elettyä todellisuutta Helsingin St Nicholas’n anglikaanisen seurakunnan jumalanpalveluselämässä, jossa seurakuntalaisia rohkaistaan jättämään Filioque pois uskontunnustuksesta juuri tämän sopimuksen pohjalta.

Anglikaanis-ortodoksisen nykyisten oppikeskustelujen ensimmäisen vaiheen yhteinen julkilausuma on Moskovasta vuodelta 1976. Keskustelun aiheena oli seuraavat kohdat:

1. Jumalan tunteminen

2. Pyhien kirjoitusten inspiraatio ja auktoriteetti

3. Kirjoitusten ja tradition suhde

4. Kirkolliskokouksen auktoriteetti
– Tässä painotettiin, että ortodoksit hyväksyvät seitsemännen ekumeenisen konsiilin merkityksen yhtä tärkeänä kuuden aikaisemman kanssa ja että anglikaanit painottavat enemmän neljän ensimmäisen konsiilin päätöksiä.

5. Filioque
– Tässä anglikaanit totesivat, että Filioque tulisi jättää pois.

6. Kirkko eukaristisena yhteisönä
– Tässä todetaan, että luetelluissa kohdissa on saavutettu yhteisymmärrys

7. Pyhän Hengen invokaatio eukaristiassa

Näistä kohdista tämän esityksen kannalta keskeisin on kuudes ja seitsemäs, joka puhuu kirkosta eukaristisena yhteisönä. Tämä käsite on noussut nyt esiin kritiikissä, jota on esitetty Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen tekemästä päätöksestä. Moskovan julkilausumassa viitataan jo aikaisemmin saavutettuihin tuloksiin ja todetaan ehtoollisen merkitys kirkon elämälle. Julkilausuman kohdassa 24 todetaan eukaristian aktualisoivan kirkon. Seurakunta on ennen kaikkea jumalanpalvelukseen kokoontuva eukaristinen yhteisö. Kirkot siis totesivat yhdessä ehtoollisen merkityksen ei pelkästään kirkon identiteetille vaan myös sen merkityksen ja vahvistuksen sille todellisuudelle, jossa Kristus on läsnä kirkossa. Pyhän Hengen vaikutuksesta uskova tulee osalliseksi Kristuksen ruumiista ja tulevat yhdeksi ruumiiksi hänen kanssaan. (kohta 23).

Ajallisesti seuraava on vuoden 1984 Dublinin julkilausuma (The Dublin Agreed Statement 1984). Tässä julkilausumassa huomio kiinnittyy sen ensimmäiseen osaan ”Kirkon mysteeri” (The Mystery of the Church). Tämän osion kolmas alaluku on otsikoitu Kommuunio ja interkommuunio (Communion and Intercommunion). Johdannossa todetaan, että dialogin päämääränä on näkyvä ykseys joskin se voi tuntua kaukaiselta tällä hetkellä. Lukijaa muistutetaan, että kahdeksan vuoden keskusteluihin pyhän uskon perusasioista on sisältynyt sekä erimielisyyttä ja yksimielisyyttä. Viikon mittaisten kokoontumisiin on sisältynyt keskustelujen lisäksi Pyhän liturgian ja muiden palvelusten päivittäinen vietto osanottajakirkkojen riitusten mukaan. Tämän on saanut osallistujat vakuuttumaan, että Henki muokkaa meitä niin, että rakkaus ja ymmärrys lisääntyy tavalla, joka lopulta johtaa, Jumalan niin tahtoessa, täydelliseen yhteyteen. Tämä on, kauniin muotoilun lisäksi, selvä osoitus siitä syvästä kunnioituksesta, jota osallistujat kokivat toistensa liturgiseen traditioon.

Kirkon merkeistä (kohdat 8-17) ei näytä olevan erimielisyyttä osapuolten välillä. Kohdat 18-20 käsittelevät kommuuniota ja interkommuuniota.

Kohta 18 todetaan, että Anglikaaninen kirkkoyhteisö on viime aikoina (erityisesti siis Moskovan julkilausuman jälkeen) ekumeenisten lähentymisten ja kohtaamisten johdosta avannut ehtoollispöytäänsä myös muiden kirkkojen jäsenille.

Seuraavassa kohdassa (19) kiinnitetään huomio siihen, että Anglikaanisen kirkkoyhteisön oppineuvottelut etenevät eri tahtiin ja tämän vuoksi ehtoollisadmissiokin vaihtelee. Ehtoollisyhteys nähdään toisaalta soveliaana merkkinä saavutetusta yhteydestä. Toisaalta anglikaanit näkevät ehtoollisen yhä suuremman yhteyden saavuttamisen välineenä. Kuitenkin, julkilausumassa todetaan, oman ehtoollispöydän avaaminen muille tai interkommuunio merkkinä osittain saavutetusta yhteydestä ei kiellä täydelliseen kommuunion tai orgaaniseen yhdistymiseen tähtääviä pyrkimyksiä.

Viimeinen kommuuniota ja interkommuuniota koskeva kohta (20) avaa ortodoksisten kirkkojen näkemystä. Kommuunio pitää sisällään mystisen ja pyhittävän yhteyden, jonka saa aikaan Kristuksen ruumis ja veri, joka tekee kommuunion jäsenistä ”samaa lihaa ja verta.” Tämän vuoksi kommuunion jäsenillä ei voi olla erimielisyyttä uskosta. Kirkollinen ykseys, ortodoksisten kirkkojen mukaan, voi vallita vain jos on yksimielisyys uskosta, virasta ja sakramenteista. Tämän vuoksi interkommuuniolla ei ole sijaa ortodoksisessa kirkko-opissa.

4. Pohdintoja

Englannin kirkko kastaa Kristuksen kirkkoon. Papit vihitään Kristuksen kirkkoon. Ehtoollisen nauttii Kristuksen kirkko. Kirkon rukouksissa rukoillaan että ihmiset tulisivat tuntemaan Kristuksen tosi uskonnon (Christ’s true religion) ja että näin uskovat voisivat pysyä Kristuksen kirkossa. Tämä anglikaaninen kirkko-oppi sai jo yllättävän aikaisin jonkinlaista vastakaikua ortodoksisessa maailmassa. 1800-luvun lopun (jolta ajalta on mainintoja ortodoksisen piispan osallistumisesta anglikaanisen piispan konsekraatioon) ja 1900-luvun alun maininnat anglikaanisen viran tunnustamisesta sekä paikallisista järjestelyistä, joissa anglikaanisen kirkon jäsen sai ottaa vastaan ehtoollisen ortodoksiselta papilta, tai sai esimerkiksi täyden hautajaispalveluksen, on vaihtunut vähemmän edistykselliseen, mutta kuitenkin optimistiseen työskentelyyn.

1970-luvulla alkaneet oppikeskustelut ovat usein sivunneet kysymystä kirkon olemuksesta eukaristisena yhteisönä, jossa aktualisoituu uskovien yhteys Kristuksen ruumiina. Näissä keskusteluissa ei ole tullut esiin esteitä hyvälle ekumeeniselle työskentelylle. Anglikaanien avoimen ehtoollispöydän käytäntö on esitetty yhteisesti hyväksytyssä julkilausumassa kiihkottomasti niin, että sitä on seurannut Ekumeenisen patriarkaatin kanssa kommuuniossa olevien ortodoksisten kirkkojen näkemys siitä, että ehtoollisyhteyttä ei voi olla ilman yksimielisyyttä uskosta, sakramenteista ja virasta. Nämä positiot on esitetty tavalla, jonka ei ole indikoitu vaarantavan ekumeenista työskentelyä.

Anglikaanis-ortodoksinen työskentely on jatkunut tiiviinä. Kyproksen yhteisesti sovittu julkilausuma ilmestyi 2006 ja Buffalon vastaava vuonna 2015. Jälkimmäinen keskittyi antropologiaan ja edellinen kirkon ja Jumalan kolminaisuuden väliseen suhteeseen. Näissä keskusteluissa ei käsittääkseni ole noussut esteeksi tai huoleksi anglikaanisen kirkon avoin ehtoollispöytä.

Tässä kirjoituksessa en voi arvioida sitä, miten Suomen evankelis-luterilaisen kirkon positio eroaa edellä esitetystä anglikaanisesta positiosta suhteessa ortodoksisiin kirkkoihin. Rohkenen kuitenkin vetää edellä esittämästäni sen johtopäätöksen, että Suomen ortodoksisen kirkon suunnalta kuulunut kritiikki koskien luterilaisen piispainkokouksen päätöstä on kuulostanut yllättävältä anglikaanisen kirkon näkökulmasta katsottuna.