Janne Saarikivi kirjoitti äsken Helsingin Sanomissa kolumnin, jonka seuraava kohta on synnyttänyt näppärissä teologian asiantuntijoissa tyrmistystä:
”Ehtoollisleipien äärellä opimme toisen kielen. Meiltä kysytään, kuka on lähimmäinen, ja vastataan, että se on siellä mustassa säkissä oleva ihminen. Nainen, joka järjestää kirjastossa kirjoja. Se on natsimeemejä lähettävä rehevä höhöttelijä, jota yhteiskunnan kiltteys kismittää. Se on ihminen, jonka kanssa tulisi toimeen, kun hänet vain kohtaisi ilman internetiä ja politiikkaa, silmien tasalla kasvoista kasvoihin.”
Tähän on huomautettu, ettei ehtoollispöydän etiikkaa saisi tuoda yhteiskunnalliseen keskusteluun. Että on regimenttioppi, jossa kirkollinen armo ja yhteiskunnallinen miekka ovat molemmat Jumalan asettamia eikä niitä pidä sekoittaman. Ei saa tehdä yksilötason asenteista rakenteellisia.
Että Vuorisaarna on kovaa kritiikkiä yhteiskunnallista väärintoimintaa kohtaan.
Totta tietenkin.
En ole kuitenkaan aivan vakuuttunut Saarikiven tekstin tarkoituksen oikeintulkinnasta.
Luterilainenkin perinne ajattelee, että juuri ehtoollispöydän etiikka on se, mikä sillä on tarjottavaa yhteiskuntaan niin sanottuna profeetallisena saarnana.
Kirkko on kyllä armon yhteisö, mutta jos sen piirissä havaitaan lähimmäisenä kohtelemisen periaatteen poispolkeminen yhteiskunnassa, niin sanottu profeetallinen saarna puuttuu tähän.
Se ei tarkoita sitä, että vaarallisia ajatuksia ei saisi arvostella tai että rikokset ihmisyyttä vastaan painettaisiin villaisella. Koska armo.
Olisikin kummallinen ajatus ”ehtoollispöydän etiikasta”, että olisi kyse sellaisesta todellisuudesta, jossa väärintekijä heittää vain hatun naulaan ja toteaa kliffaksi papin välittämän anteeksiannon, jonka sisältö on hällävälilä, sattuuhan sitä ja sori siitä, so. pikku trippi moraalimasennuksen maisemissa.
Jos tällaista etiikkaa on teologisessa tiedekunnassa julkisia puheenvuoroja käyttäville papeille ja teologeille opetettu, olisi syytä tarkistaa tätä opetusta. Sellaista etiikkaa ei tietenkään sen kummenkin kirkko kuin yhteiskuntakaan tarvitse.
Ennen ehtoollista kaikissa perinnäisissä kirkoissa on rippi, valtavirtakirkoissa katumuksen sakramentti, protestanttisissa suuntauksissa yleinen rippi ja siihen liittyvä kaikkia koskeva amnestia.
Ei ehtoollisella käyminen mitään De briefingiä ole, joskin rankimmat ripit sisältävät myös ongelmia. Katuvan syntisen kaidasta tiestä siinä on syvimmiltään kysymys.
”Ehtoollisen etiikan” tuominen yhteiskunnalliseen keskusteluun ei ole yhteiskunnallisten vääryyksien sivuuttamista tai asiattomien puheiden mitätöimistä. Se on juuri sitä, mitä kirkolla on yhteiskuntaan tarjottavana, niin sanottua alttarilta lähtevää diakoniaa.
Niin suunsoittaja kuin hänen toimintansa kohteeksi joutuvat ovat viime kädessä lähimmäisiä. Sitä on tietysti vaikea sietää. On vaikea vastata kysymykseen, jonka runoilija Katri Taanila esitti: ”Lyödyllä on itkijänsä Kuka lohduttaa lyöjää?”
Mutta on parempi elää yhteiskunnassa, jossa yksilöt kohdataan lähimmäisinä riippumatta heidän asemastaan kuin sellaisessa, jossa he edustavat vain vihan ja pöyristyksen kohteina jotakin yleistä ideologiaa. Jälkimmäistä ei tietystikään tarvitse hyväksyä, se on joskus jopa perusteltua taltuttaa voimatoimin.
Jos joku sanoo valinneensa Jumalan ja Jeesuksen, niin olkoon sitten niin. Mutta jos joku kertoo valinneen lähimmäisensä, olkoon tuomittu.
Ehtoollispöydän etiikan tulkinta yhteiskunnallisena vaikuttajana 1500-luvulla tarkoitti huono-osaisten kohtelun parantamista yhteiskunnallisin toimin. Mutta omassa kontekstissaan se tuotti myös omasta mielestämme robusteja lähimmäisenrakkauden vaatimuksia eri toimialoille.
Esimerkiksi pyövelin lähimmäisenrakkaus toteutuu siten, että hän teroittaa miilunsa niin teräväksi, että pää katkeaa kerralla. Ei tähän näkemykseen erityisempiä sofismeja regimenttiopeista tuohon aikaan tarvittu. Se oli aivan suora ehtoollispöydän etiikan sovellus sellaisen näkemyksen piirissä, joka teki voimakkaan eron uskonnon ja valtion välille ja antoi kummallekin sellaisen toimivapauden, jonka piirissä ei puututa toisen alueelle.
Kuten teologisen etiikan professori Haikola aikanaan lausui: Jeesus Kristus oli historian ensimmäinen, keskimmäinen ja viimeinen radikaali, paljon radikaalimpi kuin verisukulaisensa Karl Marx. Marxin mukaan vain köyhät pitää pelastaa. Jeesuksen mukaan myös rikkaat.
Jeesus käske viettää ehtoollista muistoksensa ja sanoo toisaalla ettei siinä syötäväksi tarjottava ruumis (’liha’) hyödytä mitään vaan hänen sanoissaan on ’henki ja elämä!”
No mm. vuorisaarnassa on Jeesuksen sanoja ja ehtoollinen on siis myös näiden sanojen ’syömistä eli sisäistämistä ja totena pitämistä. Ehtoollisessa kunnioitetaan siis myös Jeesuksen yhteiskunnallista puhetta köyhien ja oikeudenmukaisuuden puolesta.
Kyllä. Ns. alttarilta lähtevän diakonian ajatus perustuu siihen, että mysteerillä on seurauksia yhteiskunnassa.
Kompletaarinen nykykirkkomme Ehtoollinen sisältää monimerkityksisyyttä Lutherista alkaen.
Hän ensiksikin oli täysi rasisti yhtä kansanosaa katsoessaan, ja vieläpä Ihmisvihaaja kuten myöhemmin Yksi Saksassa.
Toiseksi Lutherin rippi, mikä alkuaan oli Hänelle sakramentti kuten se on Augsburgin Tunnustuksessa, päästää Oikeasta Uskosta syntyneen synnintunnon mikä samalla on Lutherin ymmärtämän katumuksen sisältö.
Saa katsoa mitä epäuskon hetket kertaalleen päästetylle vaivalle aiheuttavat epäuskon hetkissä.
Luther myös toisten reformaattoreiden tavoin katsoi ennaltamääräämiseen. Spektsit vaihtelivat, mutta Ennaltamäärääminen siellä uinuu.
Miten sitten Yksin Uskosta Ihmisiä vapauttamassa:
Hyvin vapautti, Aateliset entistä ahneempia, Talonpojat raaistuivat, yleinen moraalittomuus kasvoi, ja Luther harkitsi Wittenbergin taakseen jättämistä uuden opin takia.
Olemme Luterilaisessa kirkossa; saisiko kirkkomme nimen muuttaa Ihmisarvoisemmaksi.
Ehtoollisen asiassa saa huomata Lutherin ripin sisältävän vähän Ihmistä muuttavaa persoonassaan.
Ainoastaan Henkilökohtainen syyllisyyden ymmärtäminen, ja perskohtanen katumus voivat muuttaa Ihmistä toiseen suuntaan.
Totta on Lutherin pelastuskäsityksen eläneen ikääntymisen myötä.
Voiko kuitenkaan sanoa ettei Hän ensimmäisenä katsonut Itseään.
Näin kirkoltamme kun jokunen sana nykyiseen keskusteluun tulisi pitäisi olla varovainen etteivät riviseurakuntalaiset ottaisi selvää kirkkomme juurista.
Ainoastaan? Tätähän et voi tietää. Tunnen täydellisiä elämätaparemontteja tehneitä ihmisiä, joiden muutoshalu ei ole perustunut katumuksen tai syyllisyyteen vaan eg oistiseen haluun saada parempi elämänlaatu.
Kyllä, sisäsyntyinen reformaatio ilman vaikutteita on hyvä.
Mutta silloinkin syytä tai vaikutetta on.
Ehtoollispöydässä syödään jotakin, joka ei ole sitä, miltä se näyttää.
Viini ei ole verta, vaikka se on punaista, eikä elävä ihmisliha ole vitivalkoista vaikka öylätti on.
Ehtoollinen on kuvaannollista kannibalismia, se siis hyväksyy ihmissyönnin ja ihmisveren juomisen, ja todellisuudessa pelkää sen paljastumista rumaksi, siksi se pyritään peittämään pyhyyden kaapuun, johon ei saa koskea.
Ehtoollinen on kummallinen kulttiateria, jonkalaista ei VT:n puolella ole havaittavissa.
Ja Juutalainen verta ei nauti edes kuvaannollisesti.