Olen surullinen keskustelukulttuurin rappeutumisesta maassamme.
Jo pitemmän aikaa on ollut polarisoituva kehitys: Ääripäät etääntyvät toisistaan ja ärhäköityvät. Keskustelu on katoamassa. Tilalle on tullut iskulauseiden huutelua. Toisten ääntä ei yritetäkään kuunnella.
Oma toiveeni on koota eri tavoin ajattelevia saman pöydän ääreen toinen toistaan kunnioittamaan ja siinä kilpailemaan.
Auts! Tämä kalikka sattuu myös itseeni. Muistattehan: ”Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa.”
Erinomainen ja tärkeä pieni puheenvuoro! Korkeatasoisen keskustelukulttuurin lähtöasetelmana pitäisi aina olla pyrkimys asettua vastapuolen asemaan. Pohdiskeleva ote ei kuitenkaan saa latistua pelkäksi näennäiseksi empatiaksi, vaan keskustelukumppani pitää rohjeta myös tosissaan haastaa kulloisistakin omista lähtökohdista, välillä vaikka hyvinkin poleemisesti, mutta silti aina sivistyneesti.
Kiitos Marja-Siskolle blogista.
Hyvä kommentti Kari Peitsamolta.
Ja ennen kaikki oli paremmin vai….? Polarisoitumisen lisääntymistä on vaikea empiirisesti mitata. Historiallisessa katsannossa tuntuu, että vain kulloinkin ajankohtaiset, kiistanalaiset kysymykset ovat vaihdelleet, ei itse vastakkaisuus. Keskustelun onnistumiselle tarvitaan jotkut yhteiset lähtökohdat. Muuten dialogista tulee sarja monologeja.
Jouko,
Empiiristä mittaustulosta en ole nähnyt. Ehkä senkin aika tulee.
Lienekö jo vanha horisko, kun kaihoten muistelen 1970-lukua, jolloin tiedekunnan kahvihuoneessa ja monissa muissa yhteyksissä rauhallisesti keskusteltiin mm. homoseksualismista, naispappeudesta, sodan oikeutuksesta, raamatuntutkimuksesta tai politiikasta. Täysin vastakkaista mieltä olevat mahtuivat hyvin istumaan vierekkäin ja oikeasti kuuntelemaan toisiaan. Mielipiteitä ei ehkä vaihdettu, vaan kukin piti omansa, mutta ymmärrys laajeni. Nyt näen surukseni osin samojakin ihmisiä kuvaannollisesti ammuskelemassa toisiaan.
Näkisin mielelläni asiallisen tutkimuksen tuosta olettamastani polarisoitumisesta.
Vertaus: Me voimme keskustella rauhallisesti vaikkapa Lontoon sumusta ja olla kukin mieltämme. On kokonaan eri asia, jos joku sanoisi, että Helsinkiin pitäisi saada samanlainen sumu,niin päästäisi suurkaupunkien luetteloon.
Internet on tehnyt mahdolliseksi nimettömän kommentoinnin tai väärän nimen avulla rekisteröidyn nimimerkin taakse kätkeytymisen. Toisaalta myös paperiset sanomalehdet ovat alkaneet julkaista tekstaripalstoja, joihin hyväksytään jos minkälaisia heittoja. Esimerkiksi viimeaikaisin Lähetysseura-keskustelu on poikinut ylimitoitettuja kannanottoja monilta suunnilta. Vihapuhetta suuntaan jo toiseen kuulee. Minusta kukin saa olla rohkeasti sitä mieltä mitä on, mutta kaikenlaiset solvaukset ja vastamielipiteen esittäjän nimittelyt tulisi jättää pois.
Erinomainen avaus Marja-siskolta ja hyvä jatko Peitsamolta. Lauri Lahtinen uittaa ovelasti varsinaisen kysymyksen keskusteluun tai niin ainakin ymmärrän; keskustelevan otteen mahdollisuus riippuu suuresti aiheesta ja tällä palstalla erityisesti siitä kuinka syvällä poterossa istutaan.
Vaikuttaa siltä että keskusteleva ote uskoon liittyvissä asioissa on vaikeasti tavoitettavissa. Tämä liittynee sellaisen uskon luonteeseen, joka ei edellytä minkäänlaista logiikkaa.
Minusta on jokseenkin selvää että on ajan haaskausta esittää keskustelunavausta sellaiselle taholle joka jo tietää kaiken tietämisen arvoisen uskonsa perusteella. Siinä ilmapiirissä on turha odottaa keskustelua. Tämä on minusta valitettavaa.
Sen sijaan keskustelevasti ja avoimesti erilaisiin kysymyksiin suhtautuvien kanssa keskustelu on ollut usein hyvin antoisaa ja on johtanut myös muutoksiin myös omassa näkökulmassani. Tämä on mielestäni kannustettavaa.