Joissakin asioissa tarkoitetaan hyvää, mutta toteutus on kummallinen ja eriarvoistava.
Naistenpäivän kunniaksi kaksi esimerkkiä.
Seurakunnassa innostuttiin ajatuksesta lisätä vanhempien ja lasten yhteistä aikaa. Aloitettiin isien ja poikien ja vastaavasti myös äitien ja tyttärien leirit.
Kuulosti niin hyvältä, kunnes neljän tytön isä kysäisi, milloin hän pääsee leirille lastensa kanssa.
Arvaattekin, miten siinä kävi. Isää pidettiin kummallisena ja hänet hyssyteltiin hiljaiseksi. Eihän noin saa sanoa. Isät ja pojat, äidit ja tyttäret. Niin se on hyvä.
Isä jäi ihmettelemään, miksi asia piti sukupuolittaa ja hänen mahdollisuutensa leiriin lastensa kanssa torpata.
Toisen ajatusnyrjähdyksen kuulin jo kuuluisaksi tulleessa kapitulin kahvipöydässä.
Aikanaan juhlittiin sitä, että naisetkin olivat saaneet olla 10 vuotta pappeina. Hiippakunnan papistoa kutsuttiin koolle, mutta valikoidusti. Naispuoliset papit juhlivat olemassaoloaan.
Kun kuitenkin oli ajatus juhlia tasa-arvoa ja yhteistä pappeutta, olisi kai ollut järkevää kutsua miehet myös. Siinä olisi tuntunut ja näkynyt yhteinen pappeus. Olisi edetty siihen suuntaan, ettei ole enää miespappeja ja naispappeja, vaan pappeja.
Se olikin satiiria. Suomessakin on esitetty vaatimuksia että sukupuolen pitäisi olla ilmoitus asia.
Perheleirit ovat näppärä keksintö, missä päin Suomen Siionia niitä järjestetään. Omalla työmaalla on pyhäkoululeiri, jonne isät ja ukit myös toisinaan tulevat lapsosten kanssa.
Kiitos muistutuksesta.
Tämän teeman ympäriltä on helppo vitsailla. Sen sijaan on hirmuisen vaikeaa huomata omat opitut ja piintyneet tavat ajatella ja toimia. Mutta onneksi ihminen on sellainen, että voimme opiskella koko ikämme.
”Mutta onneksi ihminen on sellainen, että voimme opiskella koko ikämme.”
Uskovan ihmisen todellinen oppiminen tapahtuu: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.”
Se ei tarkoita sitä, että menettää päänsä, niinkuin kävi Johannekselle, vaan me kaikkine ruumiinosinemme kohtaamme Hengessä kutistumisen.