Ovatko he pysyvästi huolenpitoa tarvitsevia alaikäisiä, vai voisivatko he olla täysi-ikäisiä ja itsenäisiä kristittyjä joiden kanssa papit ja muut työntekijät voivat jakaa arkisen työn iloja ja huolia, ja jotka halutessaan voivat tehdä osuutensa seurakunnan elämässä. Edellisen blogini kirjoitin siksi, että seurakunnassa juuri papin ja seurakuntalaisen välinen suhde on se paikka, jossa tähän kysymykseen saa vastauksen. Olen edelleen sitä mieltä, että jos papin pappi-identitettiä kuvaa paimen ja lampaat, seurakuntalainen vaistoaa sen ja käyttäytyy lammasmaisesti. Vastaavasti jos pappi-identiteettiä kuvaa tasavertainen yhteisö, seurakuntalaisen itsetunto nostaa päänsä ja ihminen virkoaa eloon. Tietenkin edellyttäen Jumalan eläväksi tekevää työtä.
Mutta ei asia ole pelkästään virkateologiasta kiinni, eikä muustakaan yksittäisestä asiasta. Varmasti siinä on kyseessä hyvin mittava joukko osatekijöitä, joista kirkkomme ja seurakuntaelämän kokonaistilanne on kuluneiden kolmen-neljän sadan vuoden aikana muodostunut. Lähtien siitä että kansalaiset kuuluivat kirkkoon yli kolmesataa vuotta kuninkaan määräyksestä, mistä syystä kirkon näkökentästä pääsivät katoamaan sellaiset asiat kuin maailmaa varten oleminen ja sisäisen hengellisen elämän vahvistumisen tarve. Kun edellisestä seurasi myös talouden asianmukainen järjestyminen aina viimeaikoihin asti, kirkon virkamiehistö saattoi kasvaa, ja pitihän henkilöstölle olla tekemistä; kirkosta itsestään ja seurakunnan jäsenistä huolehtiminen. Yhteiskuntavastuu on palkitsevaa, maailmassa valona ja suolana oleminen vaikeampaa. Diakonisessa palvelussa on tultu lähimmäksi kirkon tarkoitusta olla toisia varten. Ekumeenisella aktiivisuudellakin on taipumut imeä kohti isoja hierarkisia kirkkoja, joissa virkateologia on melko korkealle virittynyttä, jolloin kirkon kansalaiset tahtovat jäädä taka-alalle. Ekumenia on tärkeä, mutta sen ei pitäisi olla itsetarkoituksellinen kunnianhimo eikä kirkon ja seurakunnan muusta elämästä irralllinen harrastus.
Kirkohallituksessa valmistellaan uutta strategiaa, joka ulottuu vuoteen 2026 asti. Strategia on nimetty sanoilla Avoimet ovet, ja sen luonnoksessa kirkon perustehtävä määritellään edellisen strategian Kohtaamisen kirkko tavoin: ”Kirkon tehtävänä on kutsua ihmisiä Jumalan yhteyteen sekä rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta”. Luonnoksessa on paljon hyviä aihioita, mutta milloin perustehtäväksi uskalletaan sanoa yksinkertaisesti osallistuminen Jumalan työhön maailmassa? Kyllä tasa-arvoinen ihmisarvo voidaan siihenkin lukea.
Kirkko itseään varten ja papit pyörittävät toimintaa, jossa seurakuntalaisista on tullut huolenpitoa tarvitsevia kohteita. Kun tällä viikolla saatiin lukea uutinen kirkon tutkimuskeskuksen ja kirkon koulutuskeskuksen yhdistämisestä kirkon tutkimukseksi ja koulutukseksi, mieleen tuli taas kerran neljän vuoden takainen kirkolliskokouksen tulevaisuusvaliokunnan mietintö. Siinä etsittiin tuoreita ratkaisuja kirkon toiminnan uudistamiseksi, ja yksi sen ehdotuksista oli pysyvän kehittämiskeskuksen parustaminen kirkkohallituksen yhteyteen. Sellaiseen tulisivat tutkimuskeskus ja koulutuskeskus, mutta siihen piti kuulua muutakin aina hiippakuntia myöten, tarkoituksena turvata pysyvä kokonaisvaltaisen kehittämistyön mahdollisuus. No, nyt on julkistettu kirkkohallituksessa valmisteltu Kirkon tutkimus ja koulutus -erillisyksikön perustaminen, joka liittyy Kirkkohallituksen toimintatapoja uudistavaan Suunta-hankkeeseen. Hankkeen selvityksissä ”on todettu, että kirkko tarvitsee jatkossakin omaa tutkimus- ja koulutustoimintaa”, ja muutoksilla tavoitellaan ”parempaa vaikuttavuutta ja lisäarvon tuottamista seurakunnille”. Tällainen ”muutos eli sama erillisyksikkö ja yhteinen johto mahdollistaisivat tutkimuksen ja koulutuksen luontevan yhteistyön” ja lisäksi operaatiolla pyritään ”ylittämään kapeat toimintasektorit, lisäämään joustavuutta ja etsimään Kirkkohallituksen sisäisellä uudelleenorganisoinnilla uusia voimavaroja”. Hyviä asioita, enimmäkseen itsestään selvyyksiä.
Tietenkin on tyhmää arvioida nuivasti pitkään väännettyä hanketta, josta ei ole vielä edes tehty päätöstä ja jonka toimivuudesta ja hyödyistä ei vielä tiedetä. Pitäisi jaksaa iloita siitä että jotakin tapahtuu ja toivoa hyvää. En tiedä jaksanko.
Jospa mainuttu uudistus helpottaisi tutkimuskeskuksen tutkimustyön esiin nostamien muutostarpeiden heijastumisen kirkon henkilöstökoulutukseen aikaisempaa paremmin. Ehkä kehitys sittenkin kehittyy, ja seurakuntalaiset saavat työtovereikseen kannustavampaa henkilöstöä jo muutaman vuosikymmenen kuluttua. Seurakuntalaisissa olevat voimavarat odottavat vapauttamista.
Miten käytännöntasolla seurakuntien kapeat toimintasektorit ylitetään ? Olisihan se todella hieno saavutus. Varsinkin jos siinä onnistuttaisiin tuon yhdistymisen ansiosta. Miten se, sen voisi saada aikaan? Me seurakuntalaisethan ei yleensä tiedetä mitään noista työntekijöiden välisistä sektorien rajoista. Eikä niiden rajojen ylittämistä osata varoa. Nuo joskus hyvinkin tiukat rajat ovat joissain seurakunnissa jopa voimakkaita esteitä vapaaehtoistoiminnan laajentumiselle.
Aiemmin olen kysynyt kirkon koulutuskeskuksen mahdollisesti keräämästä palautteesta antamastaan koulutuksesta. Hiljaista on ollut, joten palautetta ei liene kerätty.
Kysymykseni katsoi ensimmäisenä asiana saarnakoulutusta, joten ymmärrän palautteen pyytämisestä koko asian unohtamisen. No, seurakunnathan moisen ovat vuosikymmeniä maksaneet joten kyllä täydellä ylläpidolla jaksaa aina jonkun päivän.
Tutkimuskeskuksen asia tehtävien pyörittämisellä katsoo asiaa hiukka ouduksuen.
On joltisesti erikoinen asia kun kirkon tutkimuksen asiaan ei löytyisi verevämpää tahtoa vielä kouliintomattomassa Ihmisessä tehdä hyvää tutkimusta.
Nyt valittuja en moiti mutta tarvitaanko teologinen tiedekunta tuottamaan Ihmisiä jotka eivät gradunsa tai lisensiaattinsa perusteella kelpaisi tekemään tutkimusta kirkon asiassa.
Näin on huomattava vaihtoehto valinnoissa turvata nykyistä jatkumoa.
Kuule Hannu, jotenkin alkaa tuntua, että oletko sinä tässä maailmassa ainoa pappi, joka miettii näitä asioita meidän seurakuntalaisten näkökulmasta. Suuri kiitos siitä! Meille, joille kristinusko on henki ja koko elämä kun ei ole niin tärkeää, miten jaksaa ja voi kirkko, vaan se, miten jaksaa ja voi evankeliumi tässä rikkonaisuuden, hädän ja kärsimyksen maailmassa. Sen eteen me haluamme työtä tehdä, siis evankeliumin, emme kirkon. Jos kirkosta on siihen apua, niin hyvä, tehdään pappien kanssa yhdessä. Joskus vai panee miettimään, että ollaanko sitä samalla asialla, vai onko meillä kertakaikkiaan eri tavoitteet.
Kyllä tämä katsottava kun kestettävä koska jumaluusopineet ottivat hyvän sanoman välittämisen perheen päämiehiltä ja sukujen vanhemmilta pappeudessa katsomissaan kondifikaatioissa yhdessä Paavalin todistuksen kanssa parempaan talteen Jeesuksen ristinkuoleman ymmärtämisessä säilyttääkseen etuoikeutensa ja konsensuksensa valtaapitävien kanssa. Näin meille Ignatiuksen Piispuudesta lähtien syntyi nykyistä asiaa.
Jeesuksen jumalisuudesta aina sinne asti Jeesuksen seuraajien tullessa Rooman Valtakunnan uskonnoksi on myös usea ajatus.
Tällöin päätettiin, dokmissa, Jeesuksen ja Jumalan olevan yhtä vuoden kuluessa. Näin ymmärtäminen vaihtui toiseksi kysymättä Jeesuksen seuraajilta uskossaan. Toisin sanoen, dokmi vaihtui järjestelmässä toisksi dokmiksi.
Tätä ennen ymmärrettiin Jeesuksen olleen Jumalan omaksi ottama poika.
Kirkollisen eliitin intohimot olivat näin asiaa mihin tavallisten Ihmisten elämänkokemukset ja sen todistukset eivät merkinneet mitään.
Hannulle kiitokset mielenkiintoisesta blogista. Kaksi ajatusta. Ensinnäkin seurakunnissa on myös niitä, jotka odottavat sitä, että joku toinen (pappi, saarnaaja, Suuri Hengellinen Johtaja) ajattelee ja päättää heidän puolestaan. Osa seurakuntalaisista haluaa nimenomaan turvallista laumaelämää.
Yksi (pienempien) seurakuntien riesa on muuten luottamushenkilöiden eli päätöksentekijöiden yllättävä asiantuntemattomuus eri päätösten tekemisessä sekä monessa tapauksessa osallistumattomuus seurakunnan hengelliseen elämään vaikka päinvastaisiakin esimerkkejä löytyy.
Toiseksi huomautan siitä ristiriidasta, joka tässäkin kommenttiketjussa tulee minun mielestäni näkyviin. Kärjistän: Seurakuntiemme päättäjät jotka siis ovat maallikkoja ja voivat vaikuttaa asioihin mieltävät helposti roolinsa kunnallispolitiikan tarjoaman ”passiivisen” mallin mukaisesti: me päätämme ja osoitamme varat, työntekijät ja muut tehkööt. Seurakuntalaisten osallistumista ja hengellistä vastuunkantoa kaipaavat taas edustavat ”aktiivista” mallia, jossa jokaiselta uskovalta (mitenhän se muuten määritellään) odotetaan toiminnallisuutta. Ja kritisoidaan tästä ihanteesta käsin ei-hengellisiä luottamushenkilöitä sekä virkavaltaisia pappeja.
Taustalla on muuten myös vuosisatainen painolasti siitä, että papit miellettiin (usein virheellisesti mutta ei suinkaan aina) rikkaiksi säätyläisiksi, jotka ovat tavallista rahvasta ylempiä…
Kiitos Marko ja hyvä että jaksat kommentoida, pidät asiaa käytännön seurakuntatasolla. Kun olen jo muutaman vuoden ollut eläkkeellä niin huomaan kirjoittavani melko lennokk… tarkoitan ilmavasti ja irti arkisen työn vaikutuksista.
Mielestäni osut maaliin kaikissa kohdissasi. Ensinnäkin, kuten sanoinkin, ihmiset on (ehkäpä surelta osaltaan) vastanneet niinkuin on huudettu. Eli ottaneet lampaan roolin. Viisas paimen tarvitaan vähitellen osoittamaan että kyllä sinäkin osaat ja voit, riität ja pystyt.
Luottamushenkilöperinne ja -kulttuuri ovat kasvaneet siitä monivuosisataisesta valtiokirkon historiasta, jossa seurakunnan luottamusmiehistä (ei -naisista) kehittyi vähitellen kunnallispuolen vastaavia. Alkujaan he siis olivatkin kirkollispolitiikan vaikuttajia, ja passiivinen päätöstentekijän rooli on säilynyt sitten senkin jälkeen kun kirkollis- ja kunnallisvaltuutetut ovat eriytyneet. – Ihanteesta käsin kritisointia pitäisi luonnollisesti malttaa rajoittaa, sellaisella tilannetta harvoin edistetään.
Kirkkomme perinteessä papiston aatelisasema oli vielä sata vuotta sitten aivan selviö, olen tästäkin jossain yhteydessä kirjoittanut. Vaikka he eivät ehkä koskaan ole olleet rikkaita, heillä oli vielä autonomian ajalla aatelisen asema valtionhallinnossa. Ellei sitten vähän senkin jälkeen. Siksi ei pidä ihmetellä että varttuneemman väen keskuudessa pappeja edelleen pidetään tavallista rahvasta ylempänä olevina.
Milloin arvostuksessa on tapahtunut muutos. On jäänyt se muutos havaitsematta.
Onhan tämäkin keskustelu kahden papin kanssa kaikkia muita kiinnostavampi . Joten kyllä teitä pidetään meitä tavallisia ylempänä olevina.
Pekka, sinä kyllä kuulut siihen varttuneen väen ikäpolveen, jolla on sisäänrakennettu ajatus papeista ”ylempänä säätynä” olevina. Mutta ajattele kolme- ja nelikymmpisiä saatikka nuorempia. Eivät suhtaudu niin. Otetaan huomioon että sääty-yhteiskunta purettiin Suomessa periaatteessa vuonna 1906. Siihen asti papit olivat virallisesti aatelisiin verrattavina, joilla oli erillisoikeutensa ja paikkansa säätyvaltiopivilla jne. — Vähän toinen asia on se että säätyaikojen loppupuolella yleensä yliopistossa tai muuten enemmän opiskelleet, papit, apteekkarit, opettajat ym., luettiin ns. sivistyneistöön, erotuksena ns. tavallisesta kansasta.
”Vapaus, veljeys ja tasa-arvo” lähti liikkeelle Ranskasta reilut 200 vuotta sitten, ja on tuonut tervettä samanarvoisuutta elämään, hitaasti.
Nytkin on kolme- ja nelikymppisiä ministereitä, pappeja ja piispoja. Kyllä kai he nytkin yhtälailla erottuvat työttömistä pikavippikiertessä olevista?
Hannu ja Pekka. Muistan vieläkin sen, kuinka todellisuus tuli vastaan. Kun yhtäkkiä on pienessä pohjoissuomalaisessa paikallisseurakunnassa sen sijaan, että ympärillä on eri alojen aktiivisia kristittyjä opiskelijoita aina huipputason pianisteihin asti. Totta kai seurakunnissa on suuria eroja ympäri Suomen.
En kuitenkaan sanoisi, että seurakuntalaiset ovat ”ottaneet” itselleen lampaan roolin ja kasvatettu siihen. Taustalla on ihan järkevä malli, jonka teologinen muotoilu löytyy luterilaisesta kutsumusajattelusta. Sunnuntaina käydään kirkossa tankkaamassa ja sitten arkena hoidetaan työ ja koti Jumalan kunniaksi. Toisaalta tarkoitus on, että ihmiset ihan luontevasti palvelisivat toinen toistaan, tietenkin uskonsa voimaannuttamina ja hapattamina.
Evankeliointiliikkeet ja vastaavat lähtevät erilaisesta näkökulmasta, jossa tietenkin on paljon oikeaa. Tehdään ero oikean kristillisen työn (=evankeliointi, lähetystyö ja opetuslspseuttaminen tms) ja tavallisen työn, jopa seurakunnan muiden työmuotojen, välillä.
Voi olla, että kirkkomme tulo- ja työntekijäpohjan on pakko romahtaa loppuun asti, ennen kuin vapaaehtoistyö alkaa toimia. Mutta kustannukset ja inhimillisetkin seuraukset ovat hirvittävät.
Pekalle sanoisin vielä, että seurakuntatyön kenttä on jaettava jollakin tavalla. Joko työaloittain, alueittain tai erikoistumisen kautta, koska kaikkien alojen erityisasiantuntijoita on vain sketseissä. Lisäksi esim. nuorisotyössä tarvitaan tänä päivänä aikamoista sosiaalitieteelistä osaamista. Ja monesti peräänkuuluttamasi maallikoiden hengellinen vastuunkanto – jota en siis vastusta – on ikävä kyllä utopiaa monissa seurakunnissa. Hieman ilkeästi sanoisin, että esim. evankeliointi on asia, jota arvostavat suhteellisen harvat maallikotkin. Ja meidän työntekijöiden näkökulmasta se vertautuu kakun kuorruttamiseen: siihen satsataan silloin, jos muulta työltä ehditään ja resurssit riittävät.
Marko, kirjoitat niin selkeällä tavalla, että se melkein pakottaa konfrontoimaan eli ilmaisemaan eri mieltä olemisen. Ei nykyiset seurakuntalaiset olekaan ottaneet lampaan roolia vaan se rooli on säilynyt heidän päällän sieltä kaukaisuudesta asti. ”Luterilaisen kutsumusajattelu” on kyllä vahvistanut ja pitänyt mallia yllä, valitettavasti. Se on ollut vinoutunut alusta alkaen. Kun Luther sai ruhtinaista liittolaisen, hän regimenttiajattelussaan saattoi jättää maallisen regimentin ruhtinasystäviensä haltuun, ja paimensi seurakuntalaisia heidän tueksi. Kotimaahan on tulossa esseeni nimeltä Kutsumuksesta on kysymys, jossa kirjoitan tästä vähän. Kun kerran Jumala tekee työtä molemmilla käsillä, on kristityn toimittava samalla tavalla. Ei pidä erottaa tai irrottaa seurakunnan elämää muusta elämästä, tai päinvastoin.
Sanot että ”Evankeliointiliikkeet ja vastaavat lähtevät erilaisesta näkökulmasta, jossa tietenkin on paljon oikeaa. Tehdään ero oikean kristillisen työn (=evankeliointi, lähetystyö ja opetuslspseuttaminen tms) ja tavallisen työn, jopa seurakunnan muiden työmuotojen, välillä.”, en kiellä etteikö tässäkin ole perää. Se ei ole oikein. Minulla innokkaana lähetysmiehenä meni jonkun aikaa huomata että kaikki seurakunnan toiminta on samaa ainetta. Ja että esim. diakoniatyössä on ehkä parhaat ainekset seurakunnan mission rakentamiselle, koska siinä mennään niiden luo jotka kokevat hätää ja tarvetta. No tämä ei ole blogin teema…
Mitä tulee työaluejakoon, opin sen että se sana (kuten työmuotokin) pitää yksinkertaisesti jättää lausumatta ja vaita sellainen ajattelu kuoliaaksi. Jankkasin muutamassakin työntekijökokouksessa, että katsokaa mitä toiminta- ja taloussuunnittelun lomakkeen oikeassa yläkulmassa lukee: TEHTÄVÄALUE!!! Meillä kaikilla on sama iso tehtävä, josta oma erityisvastuu on yksi alue siitä samasta tehtävästä. Kokonaistehtävä on tärkeämpi kuin mikään osa-alue siitä.
Maallikoiden hengellisen vastuunkannon sijasta minä puhun mieluummin vain maallikoiden vastuunkannosta. Kun siitä tekee hyvin ”hengellisen”, se todella saattaa vähän vieraannuttaa monia. Mutta sen ei pidä olla esteenä kaikkien rohkaisemiselle ja innostamiselle tekemään sellaista mikä kunkin lahjoille ja kiinnostukselle sopii. Evankelioimisesta on tietyistä syistä tullut juuri sellainen kummajainen seurakunnassa josta Marko kirjoitit. Ei sen saisi olla kummallista eikä jotain erillistä kuorrutusta muusta työstä. Jos se sellaista on niin asia pitää selvittää itselleen ja koko porukassa ja purkaa vahingollisia mielikuvia.
Lähetyssihteerinä seurakuntatyössä kuvittelin lähetystyön voivan läpäistä koko seurakuntatyön ja kaikki sen eri työmuodot.
Siinä tein pahan virheen ja jouduin hankaluuksiin, koska menin ylittämään eri työmuotojen korkeita raja-aitoja, joiden olemassaoloa en tajunnut. Ennen kuin liian myöhään. Silti yhä olen sitä mieltä, että kirkolla olisi hienot mahdollisuudet, jos saumaton yhteistyö olisi mahdollista.
Pekka, mikään ”työmuoto” ei voi läpäistä koko seurakuntaa! On pakko jättää työmuoto-keskustelu ja tunnistaa yksinkertaisesti seurakunnan Tehtävä: osallistua Jumalan toimintaan seurakunnan alueella. Jokainen tehtäväALUE palvelee omlta osaltaa Isoa Tehtävää, mutta ei voi tulla Tehtäväksi – kuin omalta osaltaan.
Jos ja kun elää ”evankelioimiselle”, voi muuttaa ajettelun evankeliumille elämiseksi. Seurakunta vain on sellainen että siinä tehdään käytännön työtä ja puhetta evenkeliumi etenemiseksi. Sitä paitsi evenkeliumi on niin kokonaisvaltaista että se pitää sisällään puhumisen, auttamisen, lähimmäisen avun, opettamisen, jumalanpalvelemisen, kasvattamisen ym ym.
Kiitos erinomaisesta blogikirjoituksesta, erityisesti sen alku- ja keskiosasta, joihin voin täydesti yhtyä. Kuvasit hienosti kirkkomme kehitystä ja sen taustoja. Hyvää oli myös huomiot kirkon strategiasta. Se pitäisi olla vahvasti teologinen ha vahvasti muutokseen ohjaava. Toisaalta eräässä ryhmässä todettiin kriittisesti,bettä kokonaiskirkon (kirkkohallituksen) strategialla ei ole juurikaan merkitystä paikallistasolla eli seurakunnissa. Ne ovat muutoksessa avainasemassa.
Sorry kirjoitusvirheet, kirjoittelen mökillä tabletilla.
Jospa olisin silloin tiennyt että on kirkossa työntekijän on pysyttävä oman sektorinsa sisällä. Eikä todellista yhteistyötä pidä ryhtyä rakentamaan. Jospa olisi tajunnut tuon, niin olisin voinut ottaa verohallinnosta lisää virkavapaata ja jatkaa viransijaisuuden hoitamista toisenkin vuoden. Enkä olisi aiheuttanut mitään jännitteitä sektoreiden välille.
Tuntui vain niin kummalliselta, että kun kirkossa olisi kaikki valmiina, niin niitä valmiuksia ei voi ottaa muuhun käyttöön, kuin juuri tietyllä sektorilla toimimiseen. Ehkä oli kuitenkin eriomainen juttu, että töppäsi siinä. Muutehan en olisi päässyt selville kirkon toiminnan sisäisestä haavoittuneisuudesta. Kirkko on kuin vaikeasti haavoittunut soturi, joka rientää taisteluun. Pääsin sisältä käsin näkemään kirkon kokonaistilanteen ja nyt osaan suhtautua hiukan ymmärtävämmin kirkon muihinkin ongelmiin.
Luterilaiseen kutsumusajatteluun kuuluu sekin, että kutsumustaan ei aina voi olla toteuttamassa. Minulla on yhä papillinen kutsumus, vaikka teinkin työurani verohallinnossa. Teol. pääsytutkinnosta olisin selvinnyt, jos toiseen paperiin olisin kirjoittanut vastaukseni johonkin kohtaan sanan Raamattu ja toiseen paperiin sanan kaste. Käytin jotain muita ilmaisuja ja niin papin ura jäi kokematta. Pienestä siis oli kiinni. Ymmärtämätön kun olin, niin en älynnyt tehdä valitusta. Jossain vaiheessa juttelin Risto Santalan kassa asiasta Heinolan kirkon rappusilla. Risto sanoi: ”jätä Pekka ne papin hommat nuoremmille. Sinä olet evankelista.” Niinpä evankelistana voin nyt aivan hyvin olla toteuttamassa papillista kutsumustani. Pappina en koskaan olisi voinut tehdä niitä asioita, joita olen toteuttanut. Ehkäpä olikin Jumalan johdatusta, että papinura jäi ja olen saanut toimia toisten pappien tukena ja apuna.
Arvostan pappeja ja pappeutta, enkä ole menossa kalifiksi, kalifin paikalle. Papeille kuuluu papilliset tehtävät. Saarnavirkakin heillä kuuluu olla. Silti mielelläni saarnaan, jos se tilaisuus annetaan. Viranhoitoonhan kuuluu se, että asioita voi delegoida muille joissakin tilanteissa.
Ihmettelen sitä työpainetta, jota moni pappi joutuu kestämään ja lisäksi vielä saarnan valmistus. Yksipappisessa seurakunnassa viikoittain.
Kenen luovat voimavarat sellaista jaksaa painaa vuodesta toiseen? Moni vapaaehtoinen on saarnalupatutkinnonkin suorittanut, mutta saarnaamaan ei silti ole päässyt kuin kerran. Siitä kyllä sai hyvät arvostelut ja kiitokset, mutta uutta kutsua ei ole tullut. Papilla jää aika vähän aikaa valmistamiseen, mutta vapaaehtoiselle voi aikaa olla kuukausia ja sinä aikana voi tekstiin syventyä hyvin. Miksiköhän on noin, että papit eivät raaski antaa saarnavuorojaan, vaikka sillä voisi helpottaa omia paineita. Ihmettelen että noita saarnalupatutkintoja on järjestetty, kun tarvetta ei näytä olevan?
Siinä moni vapaaehtoinen on hyväuskoisesti tehnyt ison panostuksen . Kuvitellessaan että näin aukeaa mahdollisuuksia
saarnojen valmistamiseen. Sitten saa vain odottaa ja turhaan.
Hannu ja Pekka. Nyt ei tietenkään pidä kiistellä termeistä eikä asettaa eri työmuotoja, -alueita ja vastuualueita toistensa vastakohdaksi. ”Läpäisyperiaate” tarkoittaa usein sitä, että jokin sinänsä tärkeä asia ei lopulta ole erityisesti kenenkään vastuulla. Ja eri työalat tuppaavat käydä reviiri- ja resurssikiistoja keskenään (myös muualla kuin seurakunnissa). Itse asiassa on myös syvästi turhauttavaa, jos joku tekee työn ja sitten toinen puuttuu samaan (ottaen vaikka ”tilanteen haltuunsa”) ja varsinaisen työn tehnyt joutuu väistymään. Itse asiassa minulla on suhteellisen paljon kokemusta siitä, että seurakunnan yhdessä sovittuja työalajärjestelyjä ei noudateta, kun joku aktiivinen vapaaehtoinen onnistuu suhteilla kaappaamaan itselleen vaikutusvaltaa ja alkaa toteuttaa omaa missiotaan sekä ”omaa” työnäkyään.
Luterilainen kutsumusajattelu ja Lutherin esivalta-ajattelu eivät kyllä minun käsittääkseni passivoi yhtään ketään. Ne opettavat arvostamaan kristillistä arkielämää ja suuntaavat ihmiselle luontaisen aktiivisuuden lähimmäisen palvelemiseen. Eihän siitä mitään tule, jos esimerkiksi perhe-elämä on hunningolla, kun isä tai äiti on koko ajan seurakunnallisissa riennoissa. Minulle on ainakin ollut vapauttavaa saada keskittyä johonkin sektoriin ja olla puuttumatta toisen työalan asioihin.
Pekalle muistutan vielä ystävällisesti, että periluterilaisen käsityksen mukaan on papin tehtävä saarnata messussa ja vastaavasti verovirkailijan tehtävä on tarkastaa veroilmoituksia. Kumpikin palvelee tällöin Jumalaa yhtä arvokkaassa tehtävässä jotka sitä paitsi ovat välttämättömiä, jotta Jumalan hyvät tarkoitukset voivat toteutua. Sitten on organisoinnista ja esimiestyöstä kiinni, mihin panostetaan, jos jotakin pitäisi karsia. Seurakunnassa on paljon eri tyyppisiä tärkeitä palvelutehtäviä, joihin VOIDAAN jo nyt ottaa vapaaehtoisia omien mieltymysten ja lahjojen mukaan.
Meidän sisäinen kutsumuksemme ei läheskään aina toteudu sellaisena kuin ajattelemme. Minunkin intohimoni olisi Raamatun opettaminen seurakuntalaisille, mutta sille ei joko ole erityistä tarvetta nykyaikana tai sitten opetukseni tai konseptini ei kelpaa/toimi 🙂 Ja harvassa seurakunnassa sellaiseen on edes aikaa.