Ei naurata! (Ruttopuiston rovasti Stand up-komiikan alkeiskurssilla)

Minua on aina askarruttanut  ajatus siitä, onnistuisinko kerralla saamaan ison ihmisporukan kuolemaan nauruun. Joten ei muuta kuin tuore eläkeukko suin päin Stand up-komiikan alkeiskurssille! Syyskuun kaksi viimeistä viikonloppua meni komiikan parissa, vaikkakaan ei niin kovin hauskasti.

Stand up-komiikka perustuu yleensä sanalliseen huumoriin sekä esiintyjän ja yleisön välittömään vuorovaikutukseen. Stand up-esityksessä koomikko seisoo mikrofoni kourassa yleisön edessä ja kertoo itse keksimiään vitsejä, tarinoita tai nokkelia huomioitaan asioista, jotka usein ovat hänelle omakohtaisia tai yleisölle läheisiä.

Opettajanani neljän päivän kurssilla työväenopistossa toimi koomikko Ida Grönlund (http://turpatalli.net/ida-gronlund/). Jos vetäjä olisi ollut mies, en ehkä olisi tohtinut mennä mukaan. Valtaosa kurssilaisista oli naisia, joten oli varsin lystiä seurata, mistä he huumorinsa repivät. Ja totta totisesti: Arjen pienistä yksityiskohdista, joita sitten liioiteltiin aivan hulluuden rajoille asti.

Metkaa oli, että tusinasta kurssilaisesta peräti neljällä oli insinööritausta. Miksi minun omat inssiystäväni eivät ole ollenkaan noin lystikkäitä?

Lienee sanomattakin selvää, että minä olin kurssin vanhin vitsiniekka. Ihan ensimmäisenä päivänä kävi selväksi sukupolvien välinen kuilu. Nuoret saattoivat hikisesti muistaa Spede Pasasen (nähneet ehkä netissä hänen sketsejään) ja Vesku Loirin, mutta Esa Pakarisen roolihahmot, Eemeli, Hannes Häyrinen – ei, ei, ei!

Raamattuunkaan ei voinut vedota, sillä se oli ryhmässä aivan outo opus. Muuan ryhmäläinen halusi vertailla Suomen ja Kiinan välisiä kulttuurieroja. Tietysti päädyttiin suomen kielen kaksimielisyyksiin (pannu ja panna). Minä totesin hänelle, että onhan meillä Suomessa tällainen sanontakin kuin Parempi naida kuin palaa. Häh? Koko jengiltä meinasi alaleuka valahtaa hämmennyksestä polviin asti: Ei me olla koskaan kuultu mitään tommosta…!

Kun olin toipunut omasta hämmennyksestäni, joka johtui muiden hämmennyksestä, minun oli pakko hieman selittää sanaa, olihan lainaus sentään Raamatusta.

Meille opetettiin, että Stand up perustuu myös yllätyksellisyyteen: Koomikko rikkoo omia rajojaan, heittäytyy ennalta-arvaamattomaksi.  Tässä olisi tietysti ollut meikäläiselläkin tuhannen taalan paikka, mutta annoin mennä ohi. Olin päättänyt etukäteen ja pidin siitä myös tiukasti kiinni, että meikäläinen ei tehosta puheitaan kiroilemalla, puhumalla tuhmia tai nauramalla kenenkään muun kuin itseni kustannuksella.

Ei ole kaikki sitä, miltä näyttää, etenkin kun katselee ammattilaisten rennon oloisia esityksiä. Ensinnäkin: On järisyttävän vaikeata tuosta vain ruveta kirjoittamaan vitsejä. Se menee helposti ihan totiseksi touhuksi, jossa hauskuus lakkaa, hymy hyytyy, nauru kuolee. Ja sitten kun olet kehitellyt materiaalia, sinun täytyy tiivistää, tiivistää ja vielä kerran tiivistää. Tämä on paha paikka meikäläiselle, joka olen tyyliltäni auttamaton lavertelija. Jos minun pitää karsia ja lyhentää tekstiäni, niin voin sen kyllä tehdä, mutta siinä tapauksessa kiellän isyyteni tekstiin nähden: Ei minun lapseni enää!

Toiseksi: Työssä ollessani kirjoitin saarnani ja puheeni aina sanasta sanaan. Koskaan en edes yrittänyt opetella tekstejäni ulkoa. Uskoin siis siihen, että kuivakkakin esitystapa käy, kun sisältö on riittävän puhutteleva. Vain ihan alkuaikoina käytin retorisia tehosteita, mutta myöhemmin luovuin niistä lähes kokonaan. Nyt Stand upissa pitäisi koko setti muistaa ulkoa. Jotkut koomikot saattavat toki kirjoittaa tukisanaliuskan kämmeneensä. Ja ilmeenkin olisi hyvä aina silloin tällöin värähtää, sillä lavalla yleisön mielenkiinto keskittyy koomikon naamaan!

Naurattaminen on kovaa työtä. Ja tehtävään valmistautuminen on ankara paikka. Minä voisin vielä kuvitella hauskuuttavani omanikäisiäni ihmisiä, mutta en missään hämärissä, tupakansavuisissa juottoloissa, joissa nousuhumalaiset örisevät välihuutojaan tahi yrittävät osallistua lystinpitoon heittelemällä esiintyjiä erilaisilla esineillä.

Olen jo näillä rajoituksilla saattanut itseni teoreettisen lavakuoleman partaalle, mutta olen yhä sitä mieltä, että lystin pitämisessäkin on syytä taistella puhtain asein puhtaan asian puolesta. Huumorin tulisi olla kielen ja mielen hyvää tekevää balsamia. En ajattele, että ihmiset nauravat minulle tai jutuilleni, vaan että juuri minä saan tämän porukan nauramaan. Jos saan, niin se olkoon ainoa palkkani.  Jos en saa, niin siinä on sitten se paljon pelätyn lavakuoleman paikka.

Ehkä kuitenkin kaikkein kovin peikko Stand upissa ainakin minulle on se, että yleisö pitäisi höynäyttää tyhjännauramiseen. Eli vitsiä vitsin perään, ei liian älykästä huumoria, sillä sen tajuamiseen saattaa mennä liian pitkä aika. Kyse on intuitiosta, kuulijoille pitäisi syntyä oivallus välittömästi vitsin päättymisen myötä. Väistämättä tällainen rajaus laskee vitsin tasoa, koska yleisö… no, olkoon. Alkuun pitäisi laittaa paras vitsi ja loppuun vielä parempi. Siinä välissä voi sitten olla vähän heikompaakin settiä.

Mutta, mutta: Mitä mieltä on vitsissä pelkän vitsin vuoksi, jos sillä ei pyritä mihinkään muuhun kuin naurunremakkaan? Kuka siitä saa kiksejä? Seurakunnassa opin, että aina pitää olla jokin juju, punainen lanka, idea, viesti, sanoma. Pelkästään lämpimikseen puhuva hukkaa kuulijoittensa aikaa. Tyhjännaurajista ei edes tule henkilöitä, kun taas räkänokista tulee, tietää suomalainen kansanviisaus.

Eivät kurssilla kokemani takaiskut vielä tähän päättyneett! Toki kurssin lopussa minäkin pidin urheasti oman showni. Yksin en tohtinut muitten eteen mennä mikrofoneineni, joten otin mukaan ystäväni ja lähimmän työtoverini, jonka kanssa olen viimeisten kolmen vuoden aikana jakanut niin ilot kuin surutkin. Meillä on ollut useita rakentavia keskusteluja, parhaimmillaan olemme olleet läheisiä kuin paita ja peppu. Puhun siis valkoisesta Mooses-sauvastani eli kävelykepistäni. Nimensä sauva sai siitä, että ensimmäiseksi opettelin sen avulla jakamaan automeren kahtia.

No, Mooses ei sitten osoittautunutkaan erityisen yhteistyöhaluiseksi koomikoksi, vaan vastusti vähän kaikkea, joten hän sai lavaminuutteja vain pari kappaletta. Palautetta antaessaan kuulijat kuitenkin kertoivat suorastaan rakastuneensa Moosekseen, joka oli jotenkin niin hirmuisen ihana. Moosekselle tarjottiin jopa klubiesiintymisiä ja omaa kiertuettakin, vaan minullepa ei mitään, vaikka yhdessä esiinnyttiin!

Minulle sanottiin, että minulla on hyvä ja kuuluva ääni, hyvä artikulaatio enkä tainnut jännittää ollenkaan. No, minusta olisi ollut ihan kiva itsekin nähdä yleisön reaktiot, mutta enhän minä niitä enää sattuneesta syystä pysty näkemään. Ei lohduta!

Jotenkin Mooses ylpistyi välittömästi saamastaan hurjasta suosiosta niin, että tässä ei auta muu kuin meikäläisen sanoa diplomit irti moiseen pröystäilijään. Pian Mooses muuttaa lopullisesti kaappiin asumaan, kun saan  käyttööni 1,35 metriä pitkän tunnustelusauvan, niin ikään valkoisen.  Ehkä minä piristyn tästä vaihto-operaatiosta vähän, sillä olen ollut sunnuntai-illasta tähän asti aivan rättipoikkiväsynyt, lähestulkoon puolikuollut. Raamatun ammattimaiseen selittämiseen en koskaan väsynyt, kun taas vakavaan vitsinvääntöön väsähdin jo 24 tunnissa.

Olisikohan meikäläisen seuraava laji seiväshyppy näkövammaisten ikähenkilösarjassa?

Kuvateksti: Ruttopuiston rovasti ja Mooses in action!