Ei ole häppee olla heikko
Juuri ennen arkun laskeutumista haudan pohjalle, tuli ajatuksiini kylmä totuus. Enää ei läheiseni ole tässä maailmassa. Ei ainakaan totutulla tavalla. Oli lopullisuuden tunne, vaikka uskovana on se Toivo Jälleennäkemisestä. Nyt oli tuosta Usko-Toivo-Rakkaus -kolmikosta Uskon kanssa ongelmia.
Oma kuolevaisuus, kysymykset: ”mikä on minun Tilani”, ”Pääsenkö itse Taivaaseen”- ajatukset ovat kulkenut jouten mielessäni. Pysähdelleet, herätelleet uusia ajatuksia -mutta eivät ole jättäneet rauhaan.
On ollut tähän asti helppo sanoa: ”Hän pääsi Paremmille Maille, Nyt on hänellä hyvä, nyt on tuskat loppuneet”. Mutta ei, ei se niin helppoa ole, kun usko heittää häränpyllyä ja alkaa puhua, että ”mites on sinun laitasi, tunnetko oikeasti Jeesuksen-tunteeko Hän sinut?”
Aikani märehdittyäni ja rouskuttaen mullan makuista asiaani-tulin viimein johtopäätöksiin. Muistin nimittäin, että kun Jeesus tuntuu olevan kaukana kärsimyksissäni, Hän onkin yllätys, yllätys, juurikin lähimpänä kuin koskaan.
Alan muistaa tarinan kaksista jalanjäljistä. Missä, missä olit silloin, kun Sinua eniten tarvitsin? Ja Jeesus vastaa: ”Rakkaani, juuri silloin Minä sinua kantelin”. Rannan hiekka alkaakin muistuttaa kaunista hiekkaa, joka siunatessa arkun päälle Ristin muotoon sirotellaan.
Sinä Jeesus Uskoit, kun epäilin. Toivoit, kun vaivuin epätoivoon. Rakkaudellasi rakastit, kun minä kylmyyteeni kaikkosin.
Kiitos, että sain kanssasi ,Jeesus, kokea epäuskoni, pelkoni,sekavat ajatuksenikin. Kiitos, että Isän Sylissä on aina Paikka heikkouskoisellekin.
Sinua siunata tahdon
Lyhyen elämän ajan
Ja kerran kun ylität Rajan
Sinua siunata tahdon
Kaisu
