Antti Kylliäinen, Olli Valtonen ja Mikko Salmi pitävät dogmeja mielipiteinä. Ortodokseille oppi, sen soveltaminen ja tulkinta on koko kristinuskon ydin. Suomalaispappien mielipiteet dogmeista vievät luterilaista kirkkoa uhkaavasti pois globaalista kristillisestä perinteestä.
Pääsiäisen alla Antti Kylliäinen kirjoitti: ”opillinen ajattelu ei näytä joitakuita dogmatiikkaan hurahtaneita lukuun ottamatta kiinnostavan enää ketään”. Olli Valtonen totesi: ”uskon kohde ei ole uskontunnustus” ja Mikko Salmi teesitti, että ”oppi ei ketään pelasta, sen sijaan toivoon sidottu usko vie perille”.
Ortodokseille oppi eli dogmit ovat kristinuskon ydin. Koko ortodoksisen kirkon pedagogiikka rakentuu dogmeihin, joita jumalanpalveluksissa meditoidaan keskiajan kirkkoisien Johannes Krysostomoksen, Basileios Suuren, Gregorios Nyssalaisen, Johannes Damaskolaisen ja Andreas Kreetalaisen Raamatun inspiraatiossa kirjoittamien hymnien välityksellä.
Kylliäisen, Valtosen ja Salmen kristillisyys vaikuttaa enemmän ideologialta kuin historialliselta uskonnolta. Sellaista kristinuskoa voi verrata hyvin muihin filosofisiin maailmankuviin, mutta vaarana on, että Jumalasta muovautuu näin vain ideoita ja arvoja. Pian ollaankin jo lähellä platonismia.
Dogmeista arvokkain on humanismin ydin eli ihmiskuva. Ortodoksinen ihmiskuva rakentuu näkemykseen, jossa jumaluuden keskeisin elementti on näkymättömän tuleminen näkyväksi. Ortodoksille inkarnaatio teki mahdolliseksi sen, että ihminen ei ole armoa aneleva maan matonen, vaan Luojansa kuva ja kumppani. Tämä dogmi on inspiroinut 2 000 vuotta miljoonia taiteilijoita ja tiedemiehiä.
Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä! Jos kirkko luopuu historiasta ja sen viisaista dogmeista, se ei ole enää kirkko, vaan suomalainen ideologinen yhdistys.
Opin voi ymmärtää elävänä uskona, ei kuolleena uskona, koska siinä ihminen sanoittaa auki Jumalan ilmoitusta ja tekoja ihmisille ja ihmisiä varten.
Toisaalta Augsburgin tunnustus käy läpi perusopit ja ne kokonaisuudessaan ovat evankeliumia, sanomaa, joka pelastaa. Asian voi sanoittaa myöskin siten, että uskontunnustuksissa ilmaistu evankeliumin oppi on aitoa, oikeaa ja pysyvää Raamatun tulkintaa.
Minulla on se käsitys, että kirkon oppi kiteytettiin 300-luvulla uskontunnustuksiksi ennen kaikkea porukan pitämiseksi kasassa ja estämiseksi sen hajoaminen lukuisiin keskenään kiisteleviin ryhmiin. Monet uskontunnustusten asiat ratkaistiin kiistojen jälkeen. Kuuluisa on ns. filioque-riita, missä kiisteltiin siitä, lähteekö Pyhä Henki Isästä ja Pojasta vai pelkästään Isästä. Vanhan kirkon uskontunnustukset ovat edelleen kirkkojen yhteisiä. Luterilaiset tunnustuskirjat ovat vähemmistökirkon (siis maailmanlaajuisesti) opillisia ohjeita. Ei niillä ole katolisille ja ortodokseille merkitystä.
Tunnetun maksiimin mukaan Jumalasta on mahdoton puhua, mutta juuri siksi hänestä on pakko puhua. Oppi pukee sanoiksi kirkon käsityksen Jumalasta ja mahdollistaa siitä puhumisen. Oppi sanoittaa sanoittamatonta. Itse ajattelen, että opilla on tärkeä merkitys myös luterilaisessa kirkossa. Ilman oppilauseita, kuten uskontunnustuksia, ei synny yhteistä uskoa eikä yhdessä Jumalaa ylistävää seurakuntaa. Kirkon yhteiset tunnukset ovat maailmanlaajan Kristuksen kirkon yhteyden side. Oli mukava tavata protodiakoni Jyrki Härkösen kanssa Hämeenlinnassa puolustusvoimien ort. hengellisillä päivillä ja vaihtaa ajatuksia.