Nepalissa uutisoitiin juuri neljästä tytöstä, iältään 11-13-vuotiaita, jotka hyppäsivät kaikki sillalta jokeen ja kuolivat. Tekivät yhdessä itsemurhan, sillä he eivät olleet läpäisseet lukuvuoden päättökoetta. Tietenkään kukaan ei voi tietää todellista syytä, mutta näin oletetaan. Ei ole epätavallista, että Nepalin lapset ja nuoret todella pelkäävät koulun kokeita ja masentuvat täysin, jos eivät pääse kokeista läpi. He ajattelevat elämän olevan mennyttä, ei ole toivoa, ei ole syytä jatkaa.
Nepalin lasten suurin pelonaihe pahaa tekevien jumalien lisäksi on kokeissa epäonnistuminen. Myös jumalia tulee lepytellä, jotta he takaisivat menestyksen koulussa ja opiskelussa.
Peruskoulun päättökokeeseen valmistaudutaan opiskelemalla yötä myöden. ”Herätys klo 4, pänttäämistä ja opiskelua koko päivä. Nukkumaan klo 23”, kertoo moni päättökokeeseen valmistautuva päivärutiineistaan. Silti valtion kouluista vain noin 30 % läpäisee kokeen. Lapset lähetetään yksityiskouluihin, jos se vain suinkin on mahdollista. Köyhille ei ole.
Valtion koulut ovat yleensä yksinkertaisia pelti- tai savimajoja, joissa opiskellaan pitkien puupöytien ääressä tai lattialla. Opiskelu perustuu ulkoluvulle. Koulu on ilmaista, mutta koulukirjat ja kaikki muut tarvikkeet pakollista koulupukua myöten on kustannettava itse. Niihin ei ole kaikilla varaa. Myös kokeisiin osallistuminen maksaa. Lasten ruumiillinen kurittaminen on yleistä, jopa nokkosilla piiskaaminen. Sivuhuomautuksena; Nepalin nokkoset polttavat Suomen nokkosia paljon kipeämmin ja pitempään!
Opetus kärsii paitsi opettajien motivaation ja tietotaidon puutteesta, myös lukuisista festivaaleista, valtion julistamista lomapäivistä ja yleislakoista, jolloin opettajat eivät tule kouluun. Maan poliittinen epävakaus vaikuttaa suoraan koulujen toimintaan.
Lähetysseura tukee kouluissa tehtävää työtä, jotta opetus olisi lapsiystävällisempää. Lapsiystävällinen opetusohjelma on ollut menestys. Ohjelman opit – joiden mukaan mm. lapsia ei kuriteta, vaan heitä kannustetaan positiivisesta käytöksestä – ovat edenneet myös ohjelmassa mukana olevien koulujen naapurikouluihin. Naapurikoulujen opettajat ovat huomanneet lasten tulevan toiseen kouluun iloisina ja ajoissa ja tulleet tästä uteliaiksi. Myös oppimistulokset ovat parantuneet huimasti.
Ohjelmassa mukana olevat koulut saavat materiaalista apua myös mm. kirjojen, piirustuspaperien ja värikynien hankintaan. Pääpaino on kuitenkin opettajien kouluttamisesssa. Opettajia koulututetaan lasten kehityksestä, yksilöllisestä oppimisesta, kannustamisesta ja leikin tärkeydestä. Ohjelman edetessä opettajien oma motivaatio työhönsä on kasvanut valtavasti.
Myös Nepalin valtio on huomannut, miten paljon parempia oppimistuloksia saadaan aikaan lapsiystävällisin menetelmin. Tavoitteena on valtavirtaistaa lapsiystävällinen opetus Nepalin valtion koulujen opetusohjelmaan!
Positiivinen kannustaminen ja onnistumiskokemukset vahvistavat myös lasten itsetuntoa. Hyvällä itsetunnolla kestää epäonnistumisetkin. Ei tarvitse heittäytyä jokeen.
Anni Takko työskentelee Nepalissa Suomen Lähetysseuran kummityön yhdyshenkilönä ja kehitysyhteistyötiedottajana
Hamilon teksti on – anteeksi vain – aivan pöljä. Tiedetoimittajan asiantuntemuksella hän päättelee erityisen kalliolaisen elämäntavan – tilastoista. Ja sitten hän vertaa sitä äänestyskäyttäytymiseen tavoitteenaan maalata ja marginalisoida erilaisia suuria ihmisten enemmistöjä maalaamalla niille vastapainoksi tilastolliset ”kansan syvät rivit”. Tähän hän käyttää sellaisia mittareita, kuin julkisen liikenteen käyttö, pientalot, haulikkolupien määrät, samaa sukupuolta olevien liittojen kannatus ja jopa etäisyys homobaareihin.
Hamilon johtopäätökset ovat huikeita: Koska Kalliossa ei metsästetä haulikolla yhtä paljon kuin Kehä III:n ulkopuolella, koska ei asuta pientaloissa ja käytetään julkista liikennettä, kannatetaan tasa-arvoista avioliittolakia ja keskustan homolat ovat kävelymatkan päässä, täytyy tämän selittää punavihreä äänestyskäyttäytyminen ja olla kupla.
Ihan kokonaan voidaan sivuutta sellaiset tosiasiat, kuin että tasa-arvoista avioliittolakia kannattaa absoluuttinen enemmistö suomalaisista (ja liki puolet perussuomalaisten äänestäjistä), ja että koko lailla samat tilastolliset faktat haulikoista pientaloihin, äänestyskäyttäytymistä lukuunottamatta, vallitsevat myös Eirassa ja Töölössä, joissa ei ole ”punavihreää kuplaa”.
No, Kalliossa asuu ja liikkuu paljon sateenkaarikansaa, jopa niin paljon, että aluetta voi leikkimielisesti kutsua Suomen San Franciscoksi. Tähän taas on omat syynsä, jotka eivät riipu Laajasalosta tai haulikkoluvista mitenkään. Laajasalo on luonut oman seurakuntansa alueelle sen asujaimiston keskuuteen yllättävän vireän seurakuntaelämän, jollaisesta voi ottaa mallia muulla tavoin profiloituneissa haulikottomissa ja tasa-arvoa kannattavissa kaupunginosissa. Kirkkoherroille terveisiä vaan.
Sanoisin että totuus on jossain tuolta väliltä.
Ympäristön asenneilmapiiri vaikuttaa, mutta ei ihmiset loppujenlopuksi niin kovin erillaisia ole Helsingissä kuin muualla Suomessa. Paitsi tietysti etninen moninaisuus, joka on runsaampi.
Eirassa ja Töölössä on sinivihreä kupla. Ainakin silloin, kun olin siellä itse nääniä laskemassa, äänet menivät pääasiassa kolmelle puolueell, jotka olivat Kokoomus, Vihreät ja RKP. Muille meni vain rippeitä.
Koska en nyt pääse käsiksi tilastoihin, en tiedä, missä määrin persut ovat sinivihreän kuplan alueella kannatustaan lisänneet, mutta epäilen. Alueella on kyllä asunut tunnettu pyssymies, joka nyt muutti Brysseliin, mutta ei hänkään ainakaan aiemmin ollut profeetta omalla maallaan.
Kari-Matti Laaksonen :”Hs:n verkkosivuilla on testi, kuulutko Kallion punavihreään kuplaan? Sen mukaan kuulun siihen 83%:sti eli visusti. Kauheaa!”
Nou hätä. Testejä on kaikenlaisia. Henk.koht. olen esim. joskus ennen EU-vaaleja tehnyt useammankin kerran testin, mihin EU-puolueeseen oikeastaan kuulun ja kun vastaus oli aina, että ”GUE/NGL Euroopan yhtyneen vasemmiston konfederaatioryhmä /Pohjoismaiden vihreä vasemmisto”, jätin tällä kertaa vaalit kokonaan väliin.
Tässä on kysymyksessä sama jako kuin kristinuskon syntyaikoina, jolloin isoissa kaupungeissa syntyivät uudet kristilliset seurakunnat ja syrjäkylillä asuivat vanhoissa jumalissa pitäytyvät pakanat. Nytkin uskonto löytää uuden asentonsa maalikylissä ja aikanaan syrjässä asuvat seuraavat perässä.
Kirkon kannalta ongelma on se, että mitä todennäköisimmin Kallion srk:n alueella kirkkoonkuulumis% laskee hyvin nopeasti 20-30%:iin alueen asukkaista. Prosentti ei olisi yhtään sen suurempi, vaikka kirkko Helsingissä tai Kallion srk muuttuisi heti huomenna puhdasoppiseksi pietistis-ortodoksisesti paratiisiksi.
Siinä missä jokin Pohjanmaa on ollut umpiuskonnollista aluetta parisataa vuotta, ei kirkolla Pitkänsillan pohjoispuolella ole koskaan ollut erityisen tukevaa jalansijaa. Kallio oli 1870-luvulta lähtien työläisten asuma-aluetta, ja kirkon ja myöhemmän järjestäytyneen työväenliikkeen suhteet olivat surkeat settlementtiliikkeestä ja Sigfrid Sireniuksesta huolimatta.
Muutettavat muuttaen: joku sateenkaarikansa ei ymmärrettävästi tunne kirkkoa kovin kotoisaksi paikaksi itselleen. Kirkkohan on tehnyt, ja tekee parhaansa, estääkseen heidän täydet ihmisoikeudet. Kallion kirkkoherrana on varmasti paras mahdollinen, mutta haaste on lähes ylivoimainen.
Ei pidä unohtaa, että Kallion seurakunnan alueella sijaitsevat mm. Saalem-temppeli ja SLEY:n Pyhän Sydämen kappeli. Näilläkin saattaa olla vaikutusta asiaan.
Joo kyllä. Helluntailaiset ovat olleet eteviä tavoittamaan monia sellaisia ryhmiä, joita riviluterilaiset ovat ylenkatsoneet, kuten romaanit. Mutta ”sateenkaarikansaa” ja sitä sympatiseeraavaa punavihreää-blokkia sekään tuskin tavoittaa.
Sley kuihtuu.
En usko, että SLEY kuihtuu, mutta se on miettinut kansankirkosta lähtöä viimeksi kuluneet 90 vuotta. Jossain vaiheessa se saattaa tosiaan lähteä, mikä myös jossain määrin vaikuttaisi Kallion seurakunnan jäsenmäärään.
En osaa sanoa Helsingistä kovin paljoa Sleyn suhteen. Työkaverit ovat tosin kertoneet, että Sleyn messuissa on ollut paljon kävijöitä. Uutta kirkkoakin ollaan avaamassa käsittääkseni vastauksena olemassaolevaan tarpeeseen. – Ihmettelen siis Kari-Matin ennustusta Sleyn kuihtumisesta.
Myös täältä maakunnasta käsin voin kertoa Sleyn toiminnan kasvusta. Oma toimintamme on ollut jo pari vuotta kävijämäärien suhteen nousujohteista. Joitakin vuosia sitten meillä Lappeenrannassa oli paikallisosasto nukahtanut ja nyt tilastoin sen piirissä useamman tuhannen vuosittaisesta tilaisuuksissa käynneistä. Sleyn työntekijän näkökulmasta katsoen en siten havaitse kiuhtumista osallistumisaktiivisuudessa, vaikka taloudellisesti eletäänkin niukkoja aikoja.
KotimaaPron taannoisen jutun mukaan Sley:llä oli 1980-luvulla maksavia jäseniä n. 18 000, nyt lähes puolet on poissa. Vuonna 1995 Sanansaattajan levikki oli 16 200, nyt n. 5 000. Elyn jäsenmäärä oli v. 2012 n. 700. Vaikea tätä on kasvuksikaan sanoa.
Toivon tietysti perinteikkäälle luterilaiselle liikkeelle kaikkea hyvää.
Kari-Matti,
Minä kerroin vain mitä näen ja kuulen työssäni. Evankeliumijuhlilla kirjattiin muistaakseni 12 500 kävijää. Joukko muodostui tällä kertaa hyvin suuressa määrin myös nuorista ja nuorista aikuisista. Totta on, etteivät ihmiset nykyään kirjaudu jäseniksi entiseen tapaan, mutta iloitsemme jokaisesta osallistujasta.
En jaksa polttaa hirveästi ruutia vääntääkseni siitä onko Sley kuihtumassa. Se on suuremmissa käsissä. Näin Evankeliumijuhlilla monen sanan kuulijan silmänkulmissa jotakin kimmeltävää. Uskon että näistä aineksista versoo elävää kristillisyyttä.
Ei ole sattumaa, että Evankeliumiyhdistys rakensi yhden viidestä rukoushuoneestaan Helsingissä juuri Kallioon 1906. Liikkeellä oli paljon kannatusta työväenluokan keskuudessa. Työväen kansoittamia paikallisosastoja oli Kalliossa, Forssassa, Turun Raunistulassa, Tampereen Kyttälässä sekä Viipurissa. Kalliossa oli paikallisosastossa vielä 1920-luvullakin nelisensataa jäsentä, jotka olivat kahta pappia lukuunottamatta kaikki työläisiä. Kallion rukoushuone eli nykyinen Pyhän sydämen kappeli oli alueensa ensimmäinen kirkko ja hetken aikaa ylemmän Kallion ainoa kivitalo. Tämä tarkoitti myös sitä, että suurin osa Kallion rukoushuoneen kävijöistä ja Evankeliumiyhdistyksen jäsenistä oli vasemmistolaisia. Sama pätee myös Forssaan, jossa lähes jokaiseen puuvillatehtaan kotiin tuli viime vuosisadan alussa sekä Työmies että Sanansaattaja.
Nykyään Pyhän sydämen kappelin kävijät taitavat tulla Espoosta, Vantaalta ja radanvarresta. Sleyn Kallion osastokin lopetettiin 1990-luvulla.
Herätysliikejärjestöt kuihtuvat, jos niitä vertaa menneisiin aikoihin. Osittain se johtuu myös sitoutumisen erilaisista muodoista 2010-luvulla. Nykyään ei liitytä järjestöjen jäseniksi, eikä tilata printtimedian aikakauden lehtiä. Nuoriso ja nuoret aikuiset saattavat osallistua herätysliikkeiden toimintaan, mutta eivät tilaa mummojen lehtiä. Minullekaan ei tule yhtään kotiin tilattavaa lehteä.
Kaurismäen Calamari Uniossa pyrittiin Kalliosta Eiraan. Ehkä minun tulisi yrittää jotenkin päästä takaisin linjoille.
Tällänen uutisointi ja tällänen jutun aihe on aivan hyödytön,mitähän tälläsellä haetaan ???
Vai onko niin että toimituksella ei ole enää mitään rakentavaa ja asiallista juttua saatavilla niin pitää tehä juttua tyhjästä.
Toivoisin asiallisempaa uutisointia.
Sympaattisin piirre evankelisessa herätysliikkeessä oli juuri se, että sinne kelpasi myös ne, joilta aks-henkinen, hurraaisänmaallinen, ja agraarioikeistolainen herännäisyys sulki ovet: vasemmistolaiset, työläiset, ruotsinkieliset, kaupunkilaiset. Evankeliumiyhdistys oli silloisista herätysliikkeistä modernein. Nyt se meni hirttämään itsenä toisarvoisen naispappeuskysymyksen kanssa.
Sley on edelleen varsin moderni. Tämä näkyy esim. musiikissa, joka menee ainakin minun kohdallani jo usein ohi ja yli.
Naispappeus on kysymys, joka liittyy kysymykseen Raamatun normatiivisuudesta. Näin voin sanoa omana mielipiteenä, mutta myös tutkimustiedon valossa. Kirkon tutkimuskeskuksen mukaan naispappeuden kautta Raamatun teologinen ohjaavuus on alkanut murtua yhä kiivaampaan tahtiin. Sitoutuminen Raamatun sanaan ja myös sen tunteminen ohenee tämän ilmiön laajenemisen myötä. Sama suunta on nähtävissä myös muissa lännen liberaaleisssa kirkkokunnissa. – Realiteetit siis osoittavat, ettei pappisviran avaaminen naisille ole ollut toisarvoinen kysymys. Samaan liberalisoitumis- ja maallistumisilmiöön liittyy myös seurakunnan osallistumisaktiivisuuden lasku.
Suomen luterilaisuuden keskuudessa jumalanpalveluksissa osallistumisen kasvua ja uusien messuyhteisöjen syntymistä näkyy toki perinteisen virkakäsityksen piirissä. En kuitenkaan ajattele, että avainsana on nimenomaan sukupuolessa. Avainsana on Jumalan sanaan sitoutumisessa yleisemmin. Virkajärjestykset ovat vain sen ilmentymää tai ilmentymättä jäämistä. Evankeliumi luo uskon ja elämän. Järjestykset joko parhaimmillaan tukevat, ja epäonnistuessaan himmentävät, tai pahimmillaan peittävät evankeliumin.
Teemu Laajasalo: ”Jos sekakuoromainen ääni ei riittävästi Kalliosta kuulu, on joillain liian vähän tilaa”.
Viisasta ja nöyrää puhetta kollegalta Kalliosta.
Tästä voi päätellä sen, että ei ole ainakaan kirkkoherrasta kiinni, jos jonkun ääni ei sekakuorossa kuulu.
Missä on suolan paikka? Sekaan vaan!
Ei kirkko ole kaikkien kirkko siinä mielessä, että siellä hyväksytään synnit. Kirkon tulee olla paikka, jossa kuuluu Jumalan Sanan julistus: ”Tehkää parannus ja uskokaa evankeliumi, että teidän syntinne pyyhittäisiin pois.” Papin tulee olla ennen kaikkea Jumalan Sanan palvelija.
Jos kirkossa ei enää kuulu parannuksen evankeliumin ääni, niin ei se enää ole Jumalan huone, vaan ennemminkin ”ryöväreiden luola”.
Minusta Laajasalon tyyppinen pappi sopii erityisen hyvin juuri Kallion kirkkoherraksi.
Sinänsä on toki totta, että vihreä rutto on levinnyt Kallion seurakuntaneuvostoon. Vielä huolestuttavampaa on se, että rutto saastuttaa jo ripareitakin. Kuin varkain on alettu pitää ns vihreitä ripareita, jotka saattavat pitää sisällään mitä tahansa. Syömisestäkin ollaan tekemässä ideologinen asia niin että ainakin yhtenä päivänä tarjotaan nuorille syötäväksi kaninruokaa.